Tänään olen positiivari. En sellainen soittaja, joka kiertelee posiitivin ja tanssivan apinan kanssa ympäriinsä, vaan myönteisen luonteen omaava henkilö. Haluan tartuttaa elämänaseenteeni kaikkiin. Vaikka elämä potkisi kuinka päähän, pitää ottaa värikkäästi kuorrutettu muffinsi ja tunkea se suuhun, niin johan kaikki näyttää käyvän parhain päin. Sidon punavalkoisen silkkihuivin kaulaani ja asetan eväskorin oikealle käsivarrelle. Lähden jakamaan hyvän mielen muffineja puistoon. Hymyilen leveästi peilille. "Olet hyvä ihminen", peili kehuu.
Puisto on paras paikka ilostuttaa ihmisiä, koska siellä on paljon negatiivisia henkilöitä. Turhaantunut kolmen lapsen äiti on selvästikin paremmalla tuulella, kun olen jakanut hänen lapsilleen herkulliset leivonnaiset ja nyt lapset hyppelehtivät riehakkaasti.
"Tekee hyvää lapsille juosta hieman", sanon.
"Ei tee hyvää syöttää lapsille makeaa juuri ennen lounasta", äiti sanoo viileästi suupielet kireinä. Hän käyttää selvästikin botoxia.
"Teidänkin kannataisi juosta. Saisitte hiukan väriä poskiin, kalvakka kun olette", sanon, hymyilen leveästi ja vilkutan hyvästiksi. Seuraava asiakas. Oih puiston penkillä istuu kolme elämän riepottelemaa herrasmiestä. Yksi partasuu, toinen kalju ja kolmas pullukka. Mikä apajapaikka!
"Mitä parhainta aamupäivää, hyvät herrat", lirkuttelen.
Kukaan miehistä ei vastaa. Yksi näyttää nukkuvan, kahta muuta ei kiinnosta. Hmmhp, minuahan ei torjuta.
"Kelpaisiko herroille muffini?"
"Vai että neiti ihan muffinia tarjoaa", partasuinen mies sanoo ivallisesti.
"Ihanko saatais ilmaiseksi...ä?" pullukka sammaltaa.
Miehet purskahtavat räkänauruun.
"On noi naiset melko epätoivoisia!" partasuinen räkättää.
"Vaikka ollaanhan me aika saalita", pullukka lohkaisee ja tippuu penkiltä.
Katson miehiä suu supussa. Avaan korini, otan kolme muffinia ja annan ne heille.
"Älkää tukehtuko nauruunne. Hyvää päivänjatkoa!"
Miehet tuijottavat minua kuin mielenvikaista. Olinpas hyväsydäminen heidän ilkeistä kommenteistaan huolimatta!
Puun alla istuu mies. Hän on syventynyt kirjoittamaan. Miehellä on mustat, vallattomana tuulessa liehuvat kikkurahiukset. Silmäni kirkastuvat. Voisihan tässä työn ohella yhden treffikutsunkin hankkia. Lisään huulipunaa ja mietin jotakin loistavaa iskurepliikkiä. " Voisin olla sinun oma kotirouvasi." Ei. Mies voi luulla, että olen liian hyvää ollakseni totta. Mmm. "
"Erittäin hyvää päivää", sanon ja istun kysymättä lupaa hänen viereensä.
"Päivää", mies vastaa hiukan hämmentyneenä.
"Teidän aivonne tarvitsevat energiaa", totean.
"Anteeksi?" mies naurahtaa. Hänellä on hymykuopat. Jos seisoisin, polveni notkahtaisivat.
"Näytätte hyvin viisaalta, joten teidän aivonne varmasti suorastaan pursuavat tärkeää tietoa", lirkutan. "Saisiko olla muffini?"
Mies naurahtaa hieman, mutta nyökkää. Ojennan hänelle vaaleanpunaisen leivoksen ja hymyilen vienosti.
"No?" kysyn, kun mies on haukannut leivosta.
"Todella hyvää", hän vastaa.
"Hyvä, kun maistuu." Hihitän kuin pikkutyttö. Punastun. Todella noloa. Mies ei missään nimessä saa luulla, että olisin hänelle liian nuori. Täytyy paikata hänen harhaluulonsa.
"Olen 28-vuotias" ,täräytän.
"Niin...se on oikein hyvä ikä." Mies katsoo minua kummastuneena. Voi ei, hän ei usko. Hän pitää minua pikkutyttönä, joka jakelee leivonnaisia, koska ala-asteen opettaja on käskenyt niin. AHAA nyt minulla välähti. Jos olen hiukan tuhma tyttö, mies tajuaa.
"Haluaisitteko joskus tulla kanssani leipomaan muffineja?" sanon ja katson miestä merkitsevästi.
"Iskä!" Pikkutyttö juoksee puistotieltä miehen syliin. Hänen perässään tulee nainen ja pikkupoika.
"Lasse, lähdettäiskö kotiin syömään?" nainen huikkaa. Hän huomaa minut. Tuima katse. Botoxnainenhan se siinä.
"Ai sinulla onkin seuraa", nainen sanoo ja katsoo minua. Jos katse voisi tappaa, sukuni juhlisi jo hautajaisiani.
"Tässä on vaimoni ja lapseni", mies esittelee. Vaimo? Onko tämä jokin piilokamera?
"Ja tässä on..." mies katsoo minua kysyvästi.
"Muffinityttö!" pikkutyttö huudahtaa ja nauraa onnellisesti.
"Isi, isi! Mennään kotiin syömään hernekeittoa ja pannaria!" poika kinuaa.
"Kiitos muffinista. Ja anteeksi, mutta joudun kieltäytymään kutsusta, koska en osaa leipoa", mies sanoo minulle. Hän kaappaa poikansa reppuselkään ja lähtee juoksemaan. Tyttö pomppii heidän peräänsä. Nainen seisoo vieressäni ja katsoo minua ivallisesti.
"Käytät liikaa poskipunaa", nainen tokaisee.
"Erehdytte. En käytä poskipunaa. Minulla on luonnostaan terveen punakat kasvot, toisin kuin teillä", sanon. Nainen ottaa koristani kaksi muffinia.
"Niin, mutta nyt on", nainen sanoo ja sotkee poskeni muffinsien paksulla pinkillä kuorrutteella. Seison paikallani kuin puupökkelö. Nainen heittää leipomukset maahan ja nauraa makeasti tihutyölleen. Hän lähtee niine hyvineen perheensä perään ja minä jään hölmistyneenä istumaan puun alle.
Avaan koti-oven. Peili katsoo minua pahasti eteisessä. Menen vessan peilikaapille ja otan sieltä valkoisen purkin. Kämmenelleni tippuu monta värikästä pilleriä. Suu auki ja pilleriä kitaan. Nielaisen. Kaulaa alkaa kutittaa. Yritän repiä silkkihuiviani irti. En saa happea, ja huivi kiristyy tiukemmin kaulan ympärille tahallaan. Juoksen hätääntyneenä keittiöön.
"Sak...sakset!" Laatikot. Auki. Äkkiä. Ryömin lattiaa pitkin. Sakset ovat pöydällä! Kampean itseni ylös tuoliin tukien. Tärisevin sormin otan sakset käteen. Vien ne hitaasti kankaalle. Nyt nopea sivallus ja se on ohi. Kangas katkeaa ja käärme kaulaltani katoaa. Mutta kuristuksen tilalla on viiltävä kipu.
Katson ostostv:tä. Käännän hiukan päätä ja älähdän. Mikä helvetin vammainen minustakin on tullut? Kaulani on kääritty siteisiin, enkä voi kääntää päätä senttiäkään ilman, että haavaa vihloo. Lääkärikin kehtasi kettuilla, että kannattaisi käyttää lääkkeitä, joille ei ole allerginen. No ei minun ole tarkoitus tietää sitä, vaan lääkärin. Siitähän niille maksetaankin, että ne jotain tietävät. Vaihdan kanavaa. Jälleen ostostv:tä. Ylipirteä nainen kauppaa muffinivuokia. Kuinka hupaisaa. Heitän kaukosäätimmella telkkaria. Ruutuun tulee säröjä. Hautaudun syvälle untuvapeiton alle. Positiivisuus on pyllystä. Huomenna se unohtuu ja olen taas oma itseni, jos niin voi sanoa.
|
