MUN EI PITÄNY IHASTUA SIIHEN
Mun ei pitäny ihastua siihen. Mä olin tietty aina kuullu rakkaudesta ensi silmäyksellä, mutta en mä ollu koskaan uskonu sellaseen. Niin tapahtuu vain saduissa, eikä ainakaan sellasille ihmisille kuin mä.
Se istu aina matikantunneilla mun vieressä. En mä sen viereen ollu mitenkään tarkoituksella menny. Mä istuin alun perin sen takana, ihan vain siksi etten tuntenu ketään sillä kurssilla, eikä ilmeisesti sekään. Opettaja oli kuitenkin sitä mieltä, että kaikilla piti olla pari.
”Toni, menehän tuohon Essin viereen.”
Niinpä mä sitten menin. Ei mun ollu tarkoitus puhua sille mitään, ja olin aika varma ettei sekään puhuisi. Se oli niin syventyny piirtelemään jotain vihkonsivulle, etten ollu varma, oliko se ees huomannu, että olin istunu siihen. Sitä paitsi mulla on vähän sellanen vaikutus ihmisiin. Mustiin pukeutuneen, juron näkösen teinipojan seura ei varsinaisesti innostanu ketään tekemään tuttavuutta. Se oli vähän niin kuin tarkoituskin, sillä suurin osa mun koko koulusta oli täysiä idiootteja. Jos ei kuitenkaan olisi mitään yhteistä puhuttavaa, miksi pitäisi tuhlata aikaa kohteliaisuuksiin.
Katselin sitä hetken sivusilmällä silkasta uteliaisuudesta. Sillä oli vähän punertavat, tajuttoman pitkät hiukset, selkään asti, vaaleanvihreä mekko ja paljon rannekoruja. Ei se siis mikään hippi ollu, mutta juuri sen verran erikoisen näköinen, että erottu joukosta. Ainakin mä muistin nähneeni sen joskus koulun käytävillä, ja se oli jo saavutus. Yleensä kaikki oli sellasta samaa harmaata massaa.
Sitten se yhtäkkiä käänty katsomaan mua ja hymyili. Hymyili. Mulle. Lamaannuin ihan täysin. Se oli sellanen ystävällinen ja hieman utelias hymy, vähän niin kuin se olisi katsonu jotain hassunnäköistä eläintä. Musta tuntuu, että yritin hymyillä takaisin, mutta se saatto ihan hyvin näyttää irvistykseltä. Sitten se käänty takaisin oman pöytänsä ääreen ja jatko piirtelyä, ja mäkin käänsin katseeni pois. Tajusin, että mun sydän hakkasi kamalan lujaa. Sitten opettaja alko puhua, eikä me sitten sanottu mitään koko tunnin aikana. Silti mä olin jotenkin tuskallisen tietoinen siitä, että se omituinen tyttö istu mun vieressä ja piirteli, teki välillä pari tehtävää ja piirteli taas. Se näytti oikeastaan vähän keijulta.
Lopulta kello soi ja tavalliseen tapaani pakenin luokasta ensimmäisenä. Jostain syystä halusin sillä hetkellä mahdollisimman kauas, ettei kukaan näkisi mua. Uskalsin pysähtyä vasta koulun pihalla. Sydän hakkasi taas.
"Mikä hitto mua vaivaa", mietin puoliääneen. Vaikka kyllä mä sen oikeestaan tiesin, en vaan halunnu myöntää sitä.
Niinpä mä sitten istuin sen vieressä joka ikinen matikantunti. Sille kaikki tuntu olevan helppoa, tai ainakaan se ei koskaan näyttäny tuskastuneelta niin kuin mä. Se saatto katella ulos ikkunasta koko sen ajan kun opettaja selitti uutta asiaa, raapustaa sen jälkeen pari sivua täyteen tehtäviä ja syventyä sitten taas johonkin ihan muuhun. Mun piti oikeasti tehdä töitä, jotta tajusin mitä piti tehdä. Mä en ollut koskaan ollut kovin hyvä matikassa, mutta kyllä mua tavallaan kiinnosti oppia. Tietysti olisi ollu ihan luonnollista pyytää siltä apua, mutta ihan kuin mä olisin uskaltanu. Siis ennen kuin se itse tarjoutui.
"Sä unohdit tosta toisen potenssin."
Se sano sen ihan arkipäiväisesti, ihan kuin me oltais keskusteltu siinä jo pidempäänkin, mutta mulle se tuli niin yllätyksenä, että säpsähdin. Se huomasi sen ja nauroi vähän.
"Tuossa." Se osoitti mun vihkosta kohtaa, jonka kanssa olin tapellu jo kymmenisen minuuttia. Oliko se katellu mun puuhiani pidempäänkin? Tajusin itsekin virheeni ja korjasin sen.
"Ai joo, totta. Kiitti."
"Kysy vaan, jos tarvit apua." Se hymyili taas. Sillä oli vähän vihertävät silmät. Sitten se jatko taas omia puuhiaan, ja mä käytin lopputunnin sen yhden ja saman tehtävän ratkaisemiseen, mutta lopulta sain sen ihan oikein.
Nyt, kun se tavallaan oli antanut mulle luvan puhua sille, aloin vähitellen jutella sen kanssa. Uskalsin sanoa sille moi, kun tulin luokkaan, ja välillä jopa oikeasti pyysin siltä apua. Opettelin kutsumaan sitä mielessäni nimeltä, koska tuntui niin tyhmältä sanoa aina vain "se". Essi. Se oli nätti nimi. Essi tuntui osaavan kaiken, eikä se vaikuttanut yhtään kyllästyvän, vaikka se joutui selittämään mulle samoja asioita moneen kertaan. Matikasta tuli mun lempiaine, eikä pelkästään sen takia, että aloin oikeesti tajuta asioita. Päivän parhaita hetkiä oli ne, kun Essi kumartui muhun päin katsoakseen jotain tehtävää ja hymyili mulle ohimennen. Joskus se jopa moikkasi mua käytävällä. Sitä jatkui melkein jakson loppuun asti. Tuntui uskomattomalta, että joku saattoi olla aina niin hyväntuulinen ja fiksu. Kunpa vaan olisin sillon tienny paremmin.
***
Kokeiden alkuun oli enää viikko, kun Essi katosi. Se ei ollu koulussa maanantaina, enkä mä tajunnut matikasta enää mitään. Se ei ollu koskaan ennen ollu poissa, joten se tuntu tosi oudolta. Toisaalta kaikki tulee joskus kipeiks. Ajattelin, että eiköhän se huomenna tule takaisin, mutta se ei tullut. Se ei ollu koulussa koko viikkona, enkä mä kehdannu kysyä keneltäkään, missä se oli. Perjantaina sain älyttömän idean, että kävisin sen luona kattomassa, oliko se kunnossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli täysin sekopäistä, mutta sekasinhan mä olinkin, ei mua haitannut.
Essi asui samalla suunnalla kuin mä, joten olin muutamana päivänä päässyt kävelemään sen kanssa samaa matkaa hetken aikaa. Kerran olin jopa seurannu sitä saadakseni tietää, missä se asui. Niinpä osasin suunnistaa oikeaan pihaan, mutta siitä eteenpäin mulla ei ollut aavistustakaan suunnasta. Tasaisen harmaasta kerrostalorivistöstä oli mahdotonta arvailla mitään, ja nyt kun tarkemmin ajattelin, enhän mä tiennyt edes Essin sukunimeä. Oli se varmasti jossain kurssin alun nimenhuudossa sanottu. Miksi mä en koskaan kuuntele silloin kun pitäisi? Istuin siihen pihan penkille osaamatta tehdä mitään. En mä nyt sentään voinu käydä jokaista taloa läpi ja toivoa parasta. Mun ei olisi koskaan pitäny tulla tänne.
Istuin paikallani varmaan puoli tuntia kiroten typeryyttäni. Sitten yhden talon ulko-ovi aukesi.
"Mitä ihmettä sä täällä teet?"
Se oli Essi. Säikähdin niin, että melkein pudotin kännykkäni, jota olin hermostuksissani hiplannut. Siinä se seisoi oviaukossa yhdessä niistä keijumekoistaan. Olin ihan sanaton. Lopulta pakotin itseni avaamaan suuni.
"...mistä sä tiesit, että mä oon täällä?"
"Katoin ikkunasta. Miks sä tänne tulit?"
"En mä- tai siis- no kun aloin vaan miettiä ootko sä ihan kunnossa. Tai siis kun sua ei ole näkynyt."
"Oon. Ei sun ois tarvinnu tänne asti vaivautua."
"Sori, ihmettelin vaan. Et sä tähän asti oo ollu ikinä poissa."
"Kai mäkin nyt joskus saan tulla kipeeks. Ei se oo mikään laiskojen etuoikeus." Essi kuulosti vihaiselta, eikä se hymyillyt. Mä en ollu koskaan ennen nähny sitä sellasena.
"En mä sitä tarkottanutkaan", sopersin, "mutta kun sä oot aina niin fiksu ja hyväntuulinen. Ei vaan jotenkin oo sun tapasta tulla kipeeks."
Silloin Essin sisällä näytti tapahtuvan jotain. Sen kädet puristui nyrkkiin, ja sen silmät kipinöi.
"Mitä sä musta muka tiedät?" se huusi. "Ihminen minäkin olen!" Musta tuntui, että mä näin Essin ekaa kertaa, sen oikean Essin suloisen hymyn ja rannekorujen kilinän alla. Jostain omituisesta syystä huomasin ajattelevani, että tykkäsin tästä Essistä vielä enemmän kuin siitä tavallisesta.
"En mä mitään tiedäkään. En ainakaan ellet sä kerro."
Essi hiljeni yhtä nopeasti kuin oli räjähtänytkin. Se näytti siltä kuin se olisi halunnut juosta takaisin sisälle, mutta se jäi silti paikalleen. Lopulta se otti askeleen mua kohti, sitten toisen, ja viimein se istui mun viereeni siihen penkille. Se oli hetken hiljaa, enkä mäkään osannut sanoa enää mitään.
"Ei mua oikeesti mikään vaivaa", Essi lopulta sanoi. "Oon vaan väsynyt. Koulutyöt ja silleen. Anteeks."
"Kaikkihan me ollaan väsyneitä, mutta sun täytyy olla jo tosi pahassa kunnossa, jos jäät sen takia pois koulusta." Olin tosi hämmentynyt. Essihän oli aina niin ilonen ja reipas. Aloin vähitellen käsittää, kuinka paljon sen kuvan ylläpitäminen vaati siltä.
"Kyllä mä varmaan huomenna taas tuun. Joskus on vaan päiviä, jolloin ei jaksa." Essi yritti hymyillä, mutta jotenkin se näytti vaan entistä eksyneemmältä.
"Mitä jos et tuukaan? Mitä jos näin käy uudestaankin? Älä rasita itseäs liikaa."
"Älä saarnaa", Essi tuhahti. "Tota mulle on sanottu koko elämäni. Eikä se mitään auta. Kaikki sanoo samaa, mutta silti kenellekään ei voi puhua, kun oikeesti tarvis. Ne luottaa muhun vaan sen hetken, kun musta on jotain hyötyä."
En osannu sanoa mitään, joten me vain istuttiin hetki hiljaa siinä penkillä. Vilkuilin Essiä, mutta en uskaltanut katsoa sitä suoraan. Se näytti jotenkin niin hauraalta ja heikolta. Mä halusin pitää siitä huolta, mutta en tienny miten. Lopulta mun oli avattava suuni.
"Haittaako, jos halaan sua?"
Essi ei tehnyt hetkeen mitään, sitten se liikahti ja sanaakaan sanomatta nojautui mua vasten. Tunsin heti, kuinka mun sydän alkoi hakata lujempaa. Varovasti laitoin käteni sen olkapäälle. Se oli ihan kylmä. Katsoin Essin kasvoja vihdoin kunnolla ja näin, kuinka sen silmiin alkoi kerääntyä kyyneleitä. Pian ne valuivat poskia pitkin ja jättivät tummia läikkiä sen mekkoon. Se alkoi itkeä oikein kunnolla. En osannut tehdä muuta kuin kietoa käteni kunnolla sen ympärille ja halata lujempaa.
"Anteeks", se nyyhkytti. "Sun ei pitäis joutua näkemään tätä."
"Älä nyt", vastasin. "Itke vaan, jos siitä tulee parempi olo. Mä pysyn kyllä tässä."
Siinä se sitten itki mua vasten. Vähitellen mun mieleen alkoi tulla muistikuvia koulusta ja niistä hetkistä, kun näin Essin käytävällä kaveriensa ympäröimänä. Tajusin vasta nyt, että yleensä Essillä oli aina kirja tai pari sylissä. Melkein aina se näytti auttavan muita tyttöjä läksyissä. Olin mä kuullut monesti, kuinka ne pyysi saada katsoa jotain Essin vihkosta, kun niillä oli tauluvuoro eikä ne ollu osannu mitään. En mä ollu koskaan ajatellu, että siinä olis ollu mitään pahaa, ennen kuin nyt. Mun sylissäni itkevä Essi oli paras mahdollinen todiste siitä, että se oli väärin.
Lopulta Essi alkoi rauhoittua ja nyyhkytys lakkasi. Musta tuntui, että mun oli pakko sanoa jotain.
"Tota, mä tiedän ettei me tunneta kovin hyvin, mutta jos musta vaan ikinä voi olla apua... sä saat kyllä puhua mulle."
Essi käänsi katseensa muhun päin ja hymyili vähän.
"Kiitti."
Samassa mulle valkeni, että se oli varmaan tajunnut kaiken. Jokin siinä hymyssä kertoi, että se tiesi ihan hyvin, miks mä olin siitä niin huolissani ja olin tullut kattomaan sitä. Näin tarkemmin ajateltuna se oli ilmiselvää. Sen nyt olis huomannu kuka tahansa, ja Essi oli vieläpä fiksu. Miten mä olin voinu olla niin tyhmä ja läpinäkyvä? Sitten tajusin, että se ei ollu vetäytyny pois, vaikka se tiesi. Se antoi mun pitää sitä lähellään, vaikka tiesi kuinka paljon mä siitä pidin, olipa vielä ihan itse painautunut muhun kiinni. Sen kasvot oli itkun kirjomat, mutta se oli silti tosi nätti. Siinä se katseli mua, eikä mulla ole aavistustakaan, mistä se rohkeus sillä hetkellä tuli.
"Haittaako, jos pussaan sua?"
|
