Bussi ei koskaan tullut. Asvaltti oli aluksi tuntunut rauhoittavalta, mutta oikeastaan se oli kylmä ja pölyinen. Siinä minä olin, selälläni keskellä tietä. Heiluttelin pölyt varpaistani ja totesin: "Bussi ei koskaan tullut." Pysäkillä vanhus kaivoi laukustaan sateenvarjon ja aikataulukirjan. "Seuraava tulee aivan juuri", hän sanoi. Nyökkäsin, mutta oikeastaan minun olisi pitänyt pudistaa päätäni. "Se ei ole minun bussini." Ja vanhus ymmärsi. Nousin istumaan. Aamulla minusta oli tuntunut siltä etten tarvitsisi tänään kenkiä. Nousin seisomaan ja minusta tuntui vieläkin siltä, tavallaan. Vanhus avasi sateenvarjon ja ensimmäiset pisarat muuttuivat nopeasti sateeksi. Enkä minä pelännyt sitä kuinka sade olisi kylmää, sillä enhän minä ollut pelännyt asvalttia, bussia joka ei koskaan tullut.
***
Jos hän olisi kävellyt vielä pitemmälle hän olisi pudonnut.
Mutta juuri ennen, silloin hän kääntyi tietysti takaisin. Hymy ei yltänyt kuopastaan silmäkulmaan ja siksi se oli valetta.
"Olin minä juuri lähdössä", sanoin, enkä tietenkään ollut. Halusin jäädä, varmistaa että hän putoaisi, ehkä omin jaloin potkaista hänet reunan yli.
"Et sinä halua että putoan", hän hymyili, otti askeleen sinne ja tänne, vääriin suuntiin.
"Et sinä ennenkään ole tiennyt minusta mitään", sanoin. Aivan kuin viimeksi täällä ollessamme, oliko siitä kaksi päivää, kaksisataa päivää? Kaksituhatta päivää on jo liikaa.
"Pitkästä aikaa kuitenkin", hän hymyili yhä.
"Liian pian silti", sanoin, vaikka tarkoitinkohan sitä. Astuin askeleen lähemmäs ja hän kauemmas ja niin hän putosi. Viimeiseksi tunsin hänestä hengityksen, puhtaan ja rauhallisen.
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 16.8.2010 13:14
Muokattu: 6.10.2010 09:42
