Elämässä on tiettyjä totuuksia. Olen havainnut näistä muutamia viimeaikaisten muutosten johdosta. Ihminen etsii. Etsii kunnes kuolee, muttei välttämättä koskaan löydä. Minä etsin kahta asiaa, joiden eteen tein paljon. Paljon.
Kaadoin suureen kuppiin tulikuumaa vettä. Tartuin teepussin naruun ja laskin sen sulavasti veteen. Makuuhuoneesta kuului hienoista kuorsaamista. Pussi tömähti teekupin pohjalle ja tuntui kuin tömähdys olisi käynyt läpi vartaloni. En enää voinut jatkaa tätä. Polte levisi kuin metsäpalo rinnassani, kuorsaaminen täytti huoneen sietämättömyydellä ja vanhat verhotkin näyttivät irvistävän minulle.
Ehkä täällä pienessä Suomen suurkaupungissa ahdistuu helpommin. Tai ehkä se olen vain minä. Mitään muuta en halunnut kuin juosta pois niin kovaa kuin sielu ja ruumis sieti. Pois kaikesta, joka teki elämästä talutushihnassa kulkemista. Olin jähmettynyt puiselle keittiönjakkaralle. Loukussa, kunnes valkeni, että vapauttavan liikkeen saatoin tehdä vain minä itse. Lähdin tavoittelemaan elämälleni suurempia ulottuvuuksia, tee läikkyi ja jakkara jäi lattialle makaamaan.
En vastannut soittoihin, tekstareihin, ovikelloon tai mihinkään mikä yritti tavoitella. Katsoin eteisen lattialla istuvan lihavan kissan anoviin silmiin.
-Sinut minä annan pois.
Hieman alkoi jo helpottaa. Jätin ystävät, jätin kumppanin ja yritin irtautua. Silloin ajattelin, että voin tehdä mitä vain. Ihan mitä ikinä haluan. Niin teinkin.
Tämä ei kuitenkaan tuntunut vielä riittävältä. Velvollisuuksia. Kadulla seisoi uskollisena punainen Peugeot. Ajatuskin siitä sai käsikarvani pystyyn, mikä tarkoitti sitä, että oli taas asia mistä oli päästävä eroon. Pienetkin muutokset, kuten lakanoiden vaihto auttoivat pohjatonta tahtoani.
Loputtomat soittelut olivat pikkuhiljaa lakanneet. Silti päätin varmistaa tavoittamattomuuden vaihtamalla puhelinnumeron. Seuraava askel oli uusi työ ja jopa uusi sukunimi. Opettelin olemaan katsomatta ihmisiä silmiin ja välttelemään uteliaita kysymyksiä esittämällä, etten edes puhu suomea. Kunnianhimoni omaa tahtoani vasten kasvoi kasvamistaan.
Istuessani taas tuolla samaisella keittiönjakkaralla, joka oli melkeinpä ainoa asia niin sanotusta vanhasta elämästäni, huomasin autuuden. Suuri vapauden tunne leimahti minussa ja huoneisto oli valon täyttämä. Keveyttä. Tuolta autuuden linnulta kuitenkin katkesivat siivet ennalta-arvaamattoman nopeasti. Aivan kuin teepussi, tömähdin todellisuuteen, jolta olin sulkenut silmäni.
Niin, minä etsin kahta asiaa. Halusin olla vapaa ja yksin. Löysin näistä vain toisen, jota vapaudeksi kutsutaan. Yksin sai päätteen -äinen.
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 3.5.2010 14:39
Muokattu: 24.5.2010 15:00
