Kädet vasten lasia
On vangeilla monta vartijaa, mutta tässä huoneessa vain yksi ainoa - avainten kantaja, lukkojen avaaja. Hänen lasittuneet silmänsä hehkuvat hämärän keskellä ja seuraavat jokaista liikettäni. Huoneen loisteputkilamput räpsivät holtittomasti ja huoneen seinät hehkuvat hätäuloskäyntimerkkien neon vihreää valoa. Vartija antaa merkin. Saan istua alas. Valahdan alas kulahtaneelle muovituolille ja jään tuijottamaan vihreänä hohtavaa lasiseinää.
Sain jo aamulla tietää minua tapaamaan tulevasta vieraasta. Hämmästykseni oli suuri. Minua ei ole kukaan koskaan käynyt tapaamassa. Viiteentoista vuoteen ei kukaan ole halunnut nähdä minua. Minäkään en ole halunnut nähdä itseäni pitkään aikaan. Onneksi vankilassa meidän ei anneta nähdä itseämme ihmisinä. Täällä me olemme alistettuja eläimiä. Se auttaa vartijoita olemaan sydämettömämpiä, ja meitä olemaan näkemättä itseämme. Opimme unohtamaan syyllisyyden. Viha turruttaa kaiken kauniin sisältämme ja se auttaa jaksamaan.
Kello naksahtaa vierailuaikaan ja summeri soi jossain lasiseinän toisella puolella. Käteni alkavat täristä ja jännitys saa vatsani muljahtelemaan. Istun aivan liikkumattomana tuolilla ja tuijotan lasiseinän toiselle puolelle. Sydämeni alkaa tykyttää holtittomalla nopeudella. Loisteputket rätisevät ja säpsättävät, ja vankilan tapaamishuone alkaa välkkyä mielipuolisesti vihreän ja valkoisen välillä.
Ovi aukeaa lasiseinän toisella puolella ja sisään astuu vanha mies. Siristän silmiäni ja yritän hektisen värikaaoksen läpi nähdä miehen kasvot. Tunnenko minä ketään vanhaa miestä? Mies seisoo pitkään oven suulla ja tuijottaa minua. Hän ei liikahdakaan, ja yllättäen tajuan miehen seisoma-asennosta kuka hän on. Olen pyörtyä, ja ajatukset pakenemisesta iskeytyvät päähäni kirveen lailla. En pysty kuitenkaan poistumaan ja jään tuolille tärisemään. Tärinä ja pelko kasvavat miehen kävellessä lasia kohti. Mies istuu alas ja hänen kasvonsa saapuvat neon vihreään täsmävaloon.
-Hei, mies sanoo.
Purskahdan välittömästi itkuun ja painaudun lasia vasten. Kyyneleet valuvat pitkin kasvojani. Itkuni seasta kuulen isäni lohduttelevan äänen lasin takaa. Hän antaa minulle kaiken anteeksi. En pysy millään kasassa, joten en sano mitään. Kuuntelen vain.
-Sinä olet poikani, mies sanoo kyynelehtien. -Vaikka olenkin viisitoista vuotta toisin väittänyt, niin sellainen se totuus vain on. Olen antanut sinulle anteeksi. Äitisikin on jo varmasti antanut. Jo vuosia sitten. Hänhän oli sellainen henkilö, vai mitä?
Saan viimeinkin hillittyä itkuni ja nostan rään ja kyynelten sotkeman naamani. Katson isääni silmiin. Näen aitoa tuskaan sekoittuvaa rakkautta sekä hänen silmissään että omasta heijastuksestani. Tajuan, että olemme viimeinkin saaneet rauhan - tällä kahden maailman rajalla. Hän painaa kätensä lasia vasten kuin kosketuksena.
Kädet vasten lasia - Stam1na
(san. Antti Hyyrynen)
On vangeilla monta vartijaa
mutta tässä huoneessa vain yksi ainoa
kun vapaa kohtaa vangin,
laittaa kädet vasten lasia
kuin kieltona tai kuin kosketuksena
Tuttu naama heijastuu vihreässä valossa
luodinkestävään, läpinäkyvään seinään
Isä, kuten poika, omaa rangaistustaan istuvat
Vartijan silmien alla, eri puolin pöytää
Kuka heistä onkaan siellä pakosta
kuka korjaa loisteputkia kylpyhuoneessa
Katumus on pelkkä sana
yksin myöhäistä lausua
vanhan liiton vartijalle
kahden maailman rajalla
Avainten kantaja, lukkojen avaaja
sulkeutuu pieneen kotiinsa
Ääni olohuoneessa,
vain television armosta,
ei vastaa miehen kysymyksiin
Yksin on hän siellä, pakosta
Yksin on hän siellä, pakosta
Katumus on pelkkä sana
yksin myöhäistä lausua
vanhan liiton vartijalle
kahden maailman rajalla
Kotonaan kysyy peililtä
"Kuolema vai elämä?"
Kuva vastaa: "Ystävä,
kuljemme käsi kädessä"
Mies anoo armokuolemaa
Mies sanoo: "Ei lasiarkkua"
Katumus on pelkkä sana
yksin myöhäistä lausua
vanhan liiton vartijalle
kahden maailman rajalla
Kotonaan kysyy peililtä
"Kuolema vai elämä?"
Kuva vastaa: "Ystävä,
kuljemme käsi kädessä"
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 30.4.2010 10:09
Muokattu: 20.4.2011 11:30
