Keskustorin kulmalla
-----------------------------
Ihmisiä. Massoittain muka elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä.
Mikä tätä maailmaa oikein riivaa? Miksi kaikki pitävät yllä suurta, jopa naurettavaa illuusiota ihanasta, täydellisestä onnesta vaikka sellaista ei todellisuudessa ole? Ei kiinnosta. Ei todellakaan kiinnosta, mutta pysyttelen hiljaa taka-alalla ja virtaan vaitonaisena mukana.
Keskustorin kulmalla punatukkainen Mira näppäili risaisissa farkuissaan viimeiset pari säveltä kitarastaan ja hiljentyi seurailemaan kesäisen kadun hälinää soitin rennosti sylissään. Kaupunki, jota hän vihasi samalla jollain kierolla tavalla rakastaen oli juuri vilkkaimmillaan neljän aikaan iltapäivällä ja usein jos Mira ei soittanut, hän seuraili muiden ihmisten ylenpalttista kiirettä ja touhuamista. Hänen lähelleen oli juuri pysähtynyt eräs onnelliselta vaikuttava perhe ihastelemaan lasikuvulla peitettyä suihkulähdettä kasvoillaan harmaat ilmeet kuin odottaen vain siirtymistä seuraavan, ehkä jo kiintoisan nähtävyyden äärelle. Toisella puolen tietä Mira tiesi kohtaavansa jokapäiväisen näyn, koululaisia tarkkailemassa autoja ettei omat rakkaat vanhemmat sattumalta näe heidä pieniä luvattomuuksia. Miran oikealla puolella seisoskeli herttaisen näköinen vanha rouva pienen koiransa kera tarkkaillen Miran lailla maailmaa, mutta kokonaan eri maailmaa. Kaikilla näillä ihmisillä oli luultavasti jokin paikka jota he pystyvät kutsumaan kodiksi, mutta Mira ei voinut sanoa samaa itsestään ja hän tunsi pienen kateuden piston jossain syvällä sydämessään. Mira oli koko elämänsä ajan rakentanut muuria kipeimpien muistojensa ympärille, mutta jostain syystä nyt jokin osa tästä muurista alkoi pikkuhiljaa sortumaan ja muistoja valui salakavalasti parikymppisen naisenalun silmien eteen.
"Mira! Tule alas!", kaikui käskevä ääni jostain kaukaa. Mira nousi voipuneena liian huolitellulta ja siistiltä sohvaltaan ja hapuili kohti avaran, kauniisti sisustetun huoneensa ovea ja jatkoi edelleen vaivalloisesti konkaten maalausten ja antiikin täyttämälle käytävälle etsien tuttuja rappusia alakertaan. Päästyään mitenkuten horjuen alas Mira kohtasi vanhempiensa syyttävät ja pettymyksestä synkät katseet ja katsoi suoraan niiden ohi. Jälleen kerran tytär oli heittänyt näille liekehtiville katseille todellista bensiiniä ja ymmärsi pysytellä hiljaa. Edellisenä iltana käyty keskustelu oli päättynyt vanhempien erävoittoon Miran kysyessä pääsyä ystävänsä järjestämiin illanistujaisiin. Miran vanhoillisella perheellä oli kuitenkin valitettavasti herännyt heti epäilykset ja he olivat tuijottaneet mielikuvituksiensa tuottamaan viinanhuuruiseen maailmaan, joten Mira sai vain uneksia ystävänsä pippaloista. Hän tietenkin päällisin puolin vakuutti hyväksyneensä vanhempiensa päätöksen ja jopa väitti ymmärtävänsä heitä, tietäen varsin hyvin minkälainen puhe ja toiminta sai perheen pysymään tyytyväisenä. Seuraavana iltana hän kuitenkin astui ystävänsä ovesta sisään ja korkkasi pullon... taas.
Nyt Mira katseli isänsä ja äitinsä ilmeitä tietäen mitä odottaa. Vaikka äiti ei sitä haluaisikaan, isä saisi tahtonsa läpi ja Miran olisi viimein lähdettävä.
Tiedostan jollain alitajuntani tasolla istuvani yhä siinä kadun kulmassa pidellen kitaraa sylissäni, mutta kaikki ihmiset ovat kadonneet ympäriltäni johonkin sellaiseen paikkaan johon minä en kyennyt näkemään. Muistikuvat alkavat vahvistua, eivätkä suostu päästämään minusta irti. Säälittävää. Vajoan yhä syvemmälle menneisyyteen. Ajatukset virtaavat puolelta toiselle ja koen uudelleen elämäni kaikki mahdolliset sisintä kalvavat tapahtumat ja keskustelut. Aika lentää. Ystävät joita ei koskaan oikeastaan edes ollut, vanhemmat jotka olivat mutta todellisuudessa eivät olleet, isovanhemmatkin olivat siellä jossain kaukana. Kaikki läheisiksi ihmisiksi tarkoitetut, niin kovin kaukaiset ihmiset.
Äkkiä alan aistimaan jälleen ympärilläni olevat ihmiset ja hälinän ja pyyhin hätäisesti kyyneleet poskiltani kohentaen samalla kitaran asentoa toisella kädellä. Menneisyyden haamut pysyvät menneisyydessä ja ne eivät minua enää kosketa vaan jatkan eteenpäin rakentaen itselleni jonkinlaista elämän kaltaista. Silti, tietäen että isä ja äiti, sekä kaikki muut tässä maailmassa jatkavat jossain elämäänsä onnellisina minusta piittaamatta ja minua jopa vihaten, en voi elää täysin tervettä ja onnellista elämää ikinä. Niinpä minä kyhään uuden, kestävämmän muurin sydämeni ympärille ja tartun kiinni ainoaan ystävääni, tuohon kauniiseen muodokkaaseen yksilöön. Näppäilen siitä seuraavan kappaleen ensimmäiset nuotit vajoten toisenlaiseen tiedottomuuteen. Tunnen humaltumisen tunnetta musiikista ja turrutan aivosoluni ilman kemikaaleja. Horisonttini on jälleen tasaisen, puhtaan valkoisen sumun peitossa.
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 15.3.2010 21:12
Muokattu: 31.5.2010 10:46
