Tähtikuvio
Töistä kotiin päästyäni yllätin itseni ja päätin lähteä kävelylle. Marraskuun pimeys oli jo kauan sitten laskeutunut ja vain keltaiset lyhtypylväät valaisivat teitä. Luntakaan ei ollut vielä satanut. Ilma oli kylmä ja pisteli nenää, onneksi olin muistanut pukea tarpeeksi päälle. Kävellessäni mietin, minne päin sitä lähtisi, en edes muistanut koska viimeksi olisin ulkoillut. Kävely tuntui hankalalta ja kankealta, varsinkin paksujen tuulihousujen kanssa.
Tienristeyksessä pysähdyin. Keltainen tie jatkui suoraan, mutta oikealla alkoi pieni hiekkatie, joka jatkui pimeään metsään ja tietääkseni johti läheisen mäen huipulle. Hetken vain seurasin höyryävää hengitystäni ilmassa ja tuumiskelin. Jos sitä kerran aikoo yllättää, niin yllätetään sitten kunnolla, ajattelin, ja käännyin oikealle.
Hiekkatie oli muhkurainen ja kiemurteleva ja teki kävelystä entistä vaikeampaa. Vähän väliä astuin pimeässä salakavaliin kuoppiin, jotka saivat minut melkein kellahtamaan kumoon. Tie alkoi vähitellen jyrketä enemmän ja enemmän. Aloin hengästyä toden teolla ja jouduin jatkuvasti pysähtymään tasatakseni hengitykseni. Puolessa välissä mäkeä melkein luovutin ja lähdin kotiin, mutta sain silti itseäni niskasta kiinni ja jatkoin.
Metsän puut alkoivat harveta ja mäki loiventua. Huipulla maa oli laakea, eikä siellä kasvanut puita ollenkaan. Oli hyvin pimeää ja ensin luulin, että olin yksin aukiolla, mutta sitten näin liikettä.
- Hoi! sanoi ääni, joka kuului selvästi miehelle. Pomppasin melkein ilmaan äänen säikäyttämänä. Olin jo valmiiksi läkähtynyt eikä säikähdys parantanut hengenkulkuani. En kuitenkaan aikonut ohittaa huudahdusta, vaikka se saattoikin kuulua ties mille hullulle.
- Hoi vain, vastasin. Aloin kävellä pimeään ääntä kohti, ja kuulin, että sekin lähestyi minua.
Hahmon kasvonpiirteistä sain selvää vasta kun olimme aivan lähellä toisiamme. Mies oli pitempi kuin minä ja paljon nuorempi, suunnilleen kolmekymppinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat, ja mustan pipon alta kähertyivät tummanruskeat kiharat. Hänen silmänsä tuikkivat pimeässä ja hymy oli leveä. Tunsin oloni jotenkin pieneksi ja surkeaksi hänen edessään, lihavaksi vanhaksi äijäksi, jonka elämässä ei ole enää pitkään aikaan ollut mieltä.
- Kummaa. En tiennyt, että täällä käy joku minun lisäkseni, mies hymyili.
- Jaa, töksäytin, mutta jatkoin tajuttuani, kuinka typerältä kuulostin. - Siis, minä olen täällä kyllä ensimmäistä kertaa.
Miehen ilme oli kysyvä, mutten aikonut selittää tarkemmin.
Seisoskelimme hiljaisuudessa muutaman vaivautuneen hetken, mies tökkien maata kengänkärjellään, minä tarkkaillen miehen kasvonpiirteitä. Kohta mies kohotti katseensa taivaalle ja huokaisi. Lämmin höyry kieppui suuressa pallossa hänen suunsa edessä, ennen kuin hälveni.
- Tulen tänne katselemaan taivaalle. Tähdet näyttävät täällä huipulla niin suurilta!
Kohotin kulmiani oudolle keskustelunavaukselle. Nostin silti itsekin katseeni taivaalle ja hämmästyin. Tähdet todellakin näyttivät kirkkaammilta ja suuremmilta kuin tavallisesti. En edes muistanut, koska olin viimeksi katsellut tähtiä taivaalla.
Silloin minut valtasi tunne, jollaista en ollut ennen kokenut. Aivan kuin olisin ymmärtänyt jotain elämästä, jotain suurta ja merkittävää, vaikka vain seisoin kylmässä, täysin tuntemattoman tyypin vieressä tähtiä tuijottelemassa. Silti tunsin jonkinasteista euforiaa ja tiesin, että tästä oli tullut yksi elämäni parhaista illoista.
- Oi katso, Kassiopeian tähtikuvio näkyy tänään! Mies osoitti taivaalle. Käänsin katseeni häneen ja hymyilin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
|
