When our time is up
When our lives are done
Will we say, we've had our fun
Will we make a mark this time
Will we always say we tried
Standing on the rooftops
Everybody scream your heart out
This is all we got now
Everybody scream your heart out
Lostprophets - Rooftops
Ehkä mekin elämme
"Mä juoksen sata kertaa lujempaa kuin te!"
"No niin varmaan! Katotaanko!" Anna huusi, mutta Elina meni jo, kädet levitettyinä sivuille ja tuuli lettien alla. Miro tuhahti tytöille, mutta lähti kuitenkin perään Aleksinkin mennessä. Aurinko maalasi värejään iholle, nurmi oli vihreämpi kuin aikaisemmin ja taivaalla ei ollut pilveäkään. Elina lopetti juoksemisen ja kaatui selälleen nurmikolle.
"Pelkuri, et vaan uskaltanut kun me oltais just menty sun ohi!" Aleksi tuhahti. Elina nauroi ja näytti kieltä.
"Tästä saat kuule!" Huudot kaikuivat puistossa ja Elinan kiljunta täytti ilman kolmen muun kutittaessa häntä.
"Mä oon ikuisesti varsa", Anna totesi heidän maatessaan vierekkäin nurmikolla.
"Mitä sä selität?" Aleksi kysyi.
"Mä oon ikuisesti varsa", Anna toisti.
"Sellanen hontelo, joka ei pysy pystyssä eikä pärjää ilman äitiä!" Miron ilme oli epäilevä.
"Sellanen elämäniloinen, joka välillä kaatuu, mutta nousee aina jaloilleen. Ja tahtoo ympärilleen läheisiä, joihin luottaa."
Pojat pureksivat ruohonkorsia ja Elina kääntyi mahalleen.
"Mä aion maalata pilvilinnan, jossa on varjoja, mutta pääosin valoa", Elina pohti.
"Mä aion lähteä. Matkustaa ilman päämäärää ja tulla takaisin", Aleksi kääntyi katsomaan muita.
"Haistakaa nyt oikeasti", Miro mutisi hiljaa. Elina laski kätensä pojan hartialle.
"Mikä sun on? Mitä sä Miro mietit?" Elina kysyi hieman huolissaan.
"Äh", Miro tuhahti. Muut odottivat, kunnes tämä alkaisi puhua. Miro repi turhautuneena ruohonkorsia maasta ja heitteli niitä eteensä. "Mä pelkään. Mä pelkään onnea ja mä pelkään onnettomuutta. Mä pelkään menettää", Miro puhui hiljaa. Elina painoi päänsä Miron olkapäätä vasten.
"Mutta ilman onnea sä menetät kaiken", Aleksi pohti.
"Mm. Ja ilman onnea sä olet aina onneton. Sun täytyy uskaltaa olla myös onnellinen", Anna jatkoi.
Aurinko oli jo laskemassa heidän kiivetessään kalliolle. Kadun äänet kuuluivat alhaalta kaukaisena huminana.
"Täältä näkee kauas", Aleksi sanoi.
"Mä pelkäsin pienenä pimeää. Olin ihan varma, että sängyn alla on mörköjä. Mutta äiti pakotti joka ilta mut katsomaan sängyn alle ja lopulta uskalsin nukahtaa hyvillä mielin", Elina kertoi ja katsoi Miroa silmiin.
"Täytyy vaan kohdata pelot. Olla rohkea ja yrittää", Anna mietti. Miro katsoi pois.
"Yhdessä", Aleksi tönäisi Miroa hymyillen ja istui tämän viereen.
"Ja sitten vanhoina me voidaan sanoa, että me oikeasti elettiin", Anna hymyili.
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 2.9.2009 10:43
Muokattu: 26.10.2009 12:58
