Bussi ei koskaan tullut. Odotin sitä hienoisessa sateessa kaupungin ulkopuolella. Ilta alkoi hämärtyä. Oli poikkeuksellisen harmaata, jopa myöhäisen syyskuun illaksi. Tuntui kuin joku olisi tehokeinona vaihtanut mustavalkofilmiin kesken elokuvan. Hitaasti mätänevien lehtien haju huokui maasta. Sehän on aina tavallaan harmaa tuoksu, mutta tällä kertaa siitä puuttui ruskea vivahde; se oli erityisen harmaata. Harmaus huokui joka puolelta ja tunkeutui takin sisään ja hatun alle.
"Hmh. Sama kai se, en minä häntä täältä tavoita", mutisin itsekseni. Käännyin ja olin jo lähtemässä pois, kun kuulin takaani ärsyttävän kimakan pärinän. Joku lähestyi moottoripyörällä selvästi ylinopeutta. Kun katsoin olkani yli, saatoin nähdä lähestyvät valot. Astuin keskelle tietä. Kuului jarrujen terävää kirskuntaa kun kuski yritti pysäyttää ajokkinsa sateen liukastamalla tiellä.
Pyörän vauhti oli hidastunut tarpeeksi, niin ettei kuski loukannut itseään, kun väistämätön tapahtui ja pyörä kaatui. Olin tarpeeksi epätoivoinen tämän jutun kanssa suostuakseni korvaamaan vaikka useammankin kulkuneuvon korjauksen. Sitä paitsi voisin aina merkitä korjauskulut laskuuni "työkulujen" alle.
"Mitä helvettiä sä jätkä oikein teet?" kuski huusi ja avasi kypäränsä visiirin.
"Kävikö pahasti?" vastasin kysymyksellä.
"Mitä?" kuski vastasi yllättyneenä ja unohti kiukkunsa hetkeksi. "Ei, ei sattunut. Mutta kato mun pyörää. Ihan paskana!"
"Korvaan kyllä pyörän", vakuuttelin, "mutta et taida olla ihan heti lähdössä minnekään?"
"No en kyllä tällä pyörällä, tällä ei ajeta enää metriäkään," mies vastasi ja otti kypärän päästään.
Kaivoin pikaisesti ja mahdollisimman huomaamattomasti valokuvan taskustani ja vertasin sitä edessäni seisovaan mieheen. Kampaus ja vaatetus olivat erilaiset, jokunen yksityiskohta ei täsmännyt, mutta siitä huolimatta kasvoista ei voinut erehtyä.
Mieleeni palautui väistämättä jutun kulku. Huolestunut isä, jonkin yrityksen johtoportaasta, soitti ja ilmoitti poikansa kadonneeksi, epäili että tämä oli kaapattu. Lunnaskirjekin oli tullut. Poliisia ei kuulemma uskaltanut pyytää ratkaisemaan juttua, koska kirjeessä oli peloteltu, että pojalle saattaa tapahtua jotain jos poliisi tulee mukaan. Hieman vainoharhaista touhua mielestäni, mutta aina minulle palkkashekki kelpasi.
Jälkiä oli peitelty; alku oli vaikea. Pikkuhiljaa todisteita kuitenkin kertyi. Lopulta tulin johtopäätökseen, joka johti minut odottamaan bussia sateiselle pysäkille kaupungin ulkopuolelle: poikaa ei ollut kaapattu, hän oli paennut. Poika ilmeisesti kyllästyi kotioloihin syystä tai toisesta ja ajatteli kadota. Rahoitus pakomatkalle järjestyisi helposti isän lunnasrahoista.
Lopulta sain määritettyä pojan todennäköiseksi sijainniksi hylätyn talon pienen kylän liepeillä. Aluksi kävin tutkimassa kylää ja taloa. En kuitenkaan löytänyt pojan moottoripyörää mistään. (Itseasiassa juuri moottoripyörän katoaminen kotitalon pihasta sai minut alun perin arvelemaan, ettei kyseessä ollut kaappaus.) Kylästä kulki yksi bussi päivässä kaupunkiin. Kun kyselin kyläläisiltä hieman lisää, selvisi että bussilinjaa oli yhtäkkiä alkanut käyttää tuntematon mieshenkilö. Joskus toki joltain pysäkiltä kyytiin nousi satunnainen tuntematon matkustaja, mutta kyseessä oleva henkilö oli matkustanut jo noin kuukauden ajan aina keskiviikkona kaupunkiin ja palannut isojen ostoskassien kanssa illalla. Sattumalta asiakkaalleni lähetetyt uhkailukirjeet oli myös lähetetty keskiviikkoisin. Saatuani tarvittavan tiedon viimein kasaan, ajattelin nousta seuraavana keskiviikkona bussin kyytiin ja seurata miestä. Mutta bussi ei koskaan tullut.
Poika huomasi valokuvan kädessäni.
"Mikä toi on?" hän kysyi epäluuloisesti.
"Kauppalista", keksin mahdollisimman nopeasti jonkin valheen. Yritin tunkea kuvan pikaisesti taskuuni, mutta tuulenpuuska tempaisi sen kädestäni. Se kieppui hetken ilmassa ja laskeutui sitten pojan jalkojen juureen. Poika tuijotti kuvaa hetken. Sitten hän ymmärsi. Hän vilkaisi minua nopeasti, kääntyi sitten kannoillaan ja ryntäsi metsään. Kirosin hiljaa mielessäni. En ollut kuntoni enkä vaatetukseni puolesta varustautunut juoksemaan, mutta lähdin silti perään.
Poika juoksi paljon nopeammin kuin minä. Pian en enää nähnyt häntä tiheässä ja hämärässä metsässä, mutta kuulin edelleen askeleiden ryminän. Tunsin jo kuntoni loppuvan kesken kun huomasin metsän kirkastuvan edessä päin. Hölkkäsin vielä hieman ja saavuin laajan suon reunaan. Poika oli jo puolivälissä suota. En saisi häntä kiinni.
Sitten poika näytti lyhentyvän puolella. Hän putosi suonsilmään. Pinnistin viiemisiä voimiani ja juoksin suolle. Pysähdyin hieman ennen silmäkettä ja otin vyöni irti. Heitin toisen pään pojalle ja aloin vetää. Poika oli tiukasti jumissa turpeessa. Kiskoin kiskomistani ja lopulta hän alkoi hitaasti irrota suosta. Kun sain hänet viimein nostettua, rojahdimme molemmat turpeelle istumaan.
"Minähän en voi sinua pidättää, kun en ole poliisi," sanoin huohottaen, "mutta kehotan kyllä menemään kotiin. Isäs on aika huolissaan."
|
