Niin kuin muistan
Oven lukko naksahtaa kiinni. Vielä vuodenkin jälkeen tuttuakin tutumpi ääni on tajunnalleni kuin herätyskello, jonka jälkeen en enää voin olla muistamatta totuutta: olen vihdoinkin kotona. Ulkona oli jo pimeää, ja bussipysäkiltä kuljetun matkan jälkeen kirkas keinovalo satuttaa silmiäni. Kun suljen ne, näen heijastuksen eteisen lampusta silmäluomieni sisäpuolella. Juuri tämän paikan olen viimesen vuoden aikana nähnyt aina sulkiessani silmät, ja nyt olen palannut.
Otan kengät pois jalasta, jolloin pikkukivi eteisen matolla puree kävelyn jo valmiiksi hellentämää jalkapohjaani. Peilipöydän valloittaneesta pölykerroksestakin huomaa, että Jannen siivousmotivaatio on poissaoloni aikana valunut pohjalukemiinsa. Kenkähyllyllä erinäiset siivottomat jalkineet ryömivät toistensa päällä kuin ravut, ja Jannen lenkkivaatteiden haju hankautuu sieraimiini niin voimakkaasti, että melkein maistan hien suolaisen maun kielelläni. Valloitan kenkärapujen seasta tilaa omille sandaaleilleni ja käännyn tutkimaan kuvajaistani eteisen nuhjaantuneesta peilistä, jonka alakulmaan näkyy ilmaantuneen särö. Helpottavaa huomata, että jotain on sittenkin muuttunut; muuten en olisi muistanut ikinä poissa olleenikaan. En siltikään, vaikka reissussa rähjääntynyt peilikuvani todistaa aivan muuta: kosteat hiukset ovat kihartuessaan hakeneet turvaa toisistaan ja paakkuuntuneet ohimoitani vasten, silmäluomista löytyy jäänteitä levinneestä ripsiväristä ja kärähtänyt nenänpää pilkottaa paksun puuterikerroksen alta. Verisuonien tulipunaisena risteilevä verkko silmieni pinnalla todistaa lyhyiksi jääneistä unista, ja nihkeät vaatteet ovat käärineet ihoon kylmän, valkean suojakerroksen. "Hyvin varustauduttu", kehaisen peilikuvaani ja irvistän perään sarkasmin merkiksi. "Yritä tajuta, että olet Suomessa taas." Ennen kuin käännyn pois, niitän peilipöydän pölykerrokseen iloisen hymynaaman.
"Janne, haloo... ootko sä täällä?" huhuilen kohti olohuonetta. Kumma, miten on näin hiljaista, sillä yleensä Janne ei turhia häpeile pitää melua itsestään. Sieltä hän kuitenkin tulee, kävelee laahustavin askelin tukka silmillä - juuri niin kuin muistan.
-Moi, hän sanoo ja hymyilee sitä tuttua vinoa hymyään, jota en ole niin pitkään aikaan nähnyt. Hänen halauksensa on lämmin, mutta se painaa kosteat vaatteet tiukemmin ihoani vasten ja saa minut värisemään kylmästä. Irrottautuessamme haistan uuden partaveden tuoksun.
-Kiva että sä olet taas kotona.
-Ihana olla taas kotona. Suomen syksy ja sateet hakkaa Espanjan auringon ihan kuus-nolla.
-Sori, etten mä tullut hakemaan sua. En muistanut, milloin sun piti tulla perille.
-Kyllä mä soitin sulle, joku puoli tuntia sitten. Piippasi varattua.
-Ai joo... Sori. Kaveri soitti.
Jannen äänessä on outo sävy. En muista kuulleeni sitä ennen, kuten en muista sitäkään, ettei hän katso minua silmiin kun puhuu. Janne yrittää nojailla rennosti peilipöytään ja sotkee vahingossa pölyyn piirtämäni hymiön. Yhtäkkiä tuntuu kiusalliselta seisoa käsi kädessä.
-Hei sori, sä vasta tulit, mutta mun on varmaan pakko mennä nyt nukkumaan. Mulla on tentti huomenna.
-Mene vaan. Mä tulen kohta perässä.
Käännän päätäni, ja Jannen huulet osuvat suupieleen. Makuuhuoneen ovi sulkeutuu.
Vilkkuvat valot ja tanssivat ihmiset puuroutuivat silmissäni, ja uusimmat listahitit saattoi ilman kuuloaistiakin lukea sormilla talon seinästä. Jos musiikki soi tarpeeksi kovalla, alkavat kuulijoiden sydämet kuulemma lyödä yhdessä samaan tahtiin sen kanssa. Terassilla seistessäni kuulin ystäväni kiljuvan sisällä englanniksi, kuinka ikävä hänelle tulisi Espanjaa. Kun tumma nuori mies ilmestyi viereeni, oli luonnollista alkaa juttusille hänen kanssaa. Hän oli John, englantilainen, vaikkei oikeastaan asunut missään. Matkusteli, koska kun hän kerran kauan sitten oli palannut kotiin, ei se ollutkaan enää ollut koti. Hän kertoi olevansa iloinen, että minulla oli paikka, joka oli minulle koti. Ja kun hän tarjosi puhelinnumeronsa "just in case", tuntui luonnolliselta ottaa se. Hymyillessään hän katsoi minua silmiin.
Istun olohuoneen sohvalla ja tuijotan kelloa, joka kahtakymmentä vaille neljä aamuyöllä näyttää tuijottavan takaisin suupielet mutrussa. Kellon raksutus on samanlaista kuin ennen, kukallinen sohvatyyny tuntuu sylissä tutun pehmeältä ja Jannen makuuhuoneesta kantautuva kuorsaus on juuri sellaista kuin muistan - kaikki on ennallaan, mutta silti kaikki on muuttunut. Kuinka paljon oikein ehtiikään tapahtua vuodessa? Sitä luulee, että lähtiessä aika pysähtyy, pöly jäätyy kerrokseksi peilipöydälle ja ihmiset taantuvat kulkemaan vanhoja tuttuja ratojaan tunnista, päivästä, viikosta toiseen, kunnes itse palaa takaisin ja painaa play-nappulan takaisin päälle. Kuitenkin siihen aikaan mahtuu monta päivää, monta eilisen kaltaista iltaa ja monta sellaista ihmistä, jotka etsivät kotiaan maailmalta ja laittavat tahtomattakin pohtimaan, mitä täältä itse oikein onkaan hakemassa. Minä odotin kotiinpaluuta ja play-nappulaa, mutta nyt mielessäni pyörii toistolla vain yksi kysymys: Tässäkö tämä nyt oli?
Nousen ja hiivin eteiseen. Peilipöydällä erottuu vielä hymiöni toinen silmä. Istun lattialle pöydän viereen ja alan kaivaa käsilaukkuani. Puhelimen, lompakon, kirkkaanvärisen viuhkan sekä erinäisten papereiden ja kolikoiden alta löydän etsimäni: pienen ruutuvihosta repäistyn paperinpalan, johon on kirjoitettu suttuinen numero ja sen ylle nimi. Vilkaisen kännykkäni kelloa, joka näyttää toiveikkasti vielä Espanjan aikaa: kohta kolme. En usko, että John on vielä nukkumassa, mutten kehtaa soittaa vielä tänään. En tänään. Mutta ehkä jo huomenna.
|
