|
|
Bestis ennen kaikkea
Meeri tuijotti kattoon ala-asteella Elinan kanssa liimailemiaan fosforitähtiä jotka hohtivat himmeinä hämärässä. Meerillä oli vieressään melkein loppuun niiskutettu nenäliinapaketti ja puolilleen nakerrettu maitosuklaalevy.
Meeri kääntyi kyljelleen ja näki peilistä kalpeat, itkettyneet kasvonsa. Hän ei tiennyt mitä kello oli, mutta täytyi olla jo iltapäivä. Ulkona katulamput hehkuivat hämärtyvässä helmikuun illassa. Meerin päätä särki ja hän hautasi kasvonsa tyynyyn. Tästä mä en nouse ainakaan pariin päivään, hän päätti.
Meeri pystyi palauttamaan kaiken mieleensä tarkasti. Kahvila oli ollut täynnä, niin kuin aina iltapäivisin, mutta Meeri oli saanut varattua pienen nurkkapöydän Elinaa ja itseään varten. Siinä hän oli istunut yksin kahden kaakaokupin kanssa ja tyhjentänyt toisen hitaasti. Hän oli vilkuillut kännykän digitaalinumeroita ja naputellut kynsiään pöydän lasipintaan.
Sitten, juuri kun Meeri oli avannut näppäinlukon soittaakseen, Elina oli ilmestynyt kahvilan oviaukkoon ja huikannut kirkkaan sorisorisorisorin Meerille niin, että koko kahvila oli kuullut. Meeri oli seurannut Elinaa kun tämä oli hiukset pörrössä ja jäähileistä kimaltaen pujotellut pöytien ja ihmisten välistä häntä kohti. Lumituuli oli puhaltanut bestiksen meikit levälleen, mutta hänen silmänsä loistivat innosta. Vaikka Elinan ilme oli ollut anteeksipyytävä ja hän oli näyttänyt olevan oikeasti pahoillaan, ei poskien punasta ollut voinut erehtyä.
Vielä villakangastakin riisuttuaan ja tuoliin istuttuaan Elina oli pahoitellut myöhästymistään. Meeri oli kuitenkin jo antanut anteeksi, ei hän osannut pikkuasioista bestikselleen suuttua.
"Ei se mitään", hän oli kuitannut, "mut sun kaakaos on kyllä nyt jo aika kylmää."
Elina oli hörpännyt vähän tuplasuklaakaakaotaan vaaleansinisestä kupista ja pudistanut päätään. Sitten oli tullut hiljaista.
Nyt kun Meeri mietti asiaa, kaikki oli alkanut mennä vikaan juuri siinä kohtaa. Jos hän olisi sanonut jotain... Mutta hän oli ollut hiljaa. Niin kuin usein ennenkin lähiaikoina, Meeristä oli tuntunut, ettei hän osannut sanoa oikein mitään bestikselleen. Olihan hänellä ollut paljonkin kerrottavaa, mutta jotenkin hän ei vain ollut saanut suutaan auki. Miksi hän olikin antanut asioiden mennä niin?
Elinan puhelahjat olivat kuitenkin olleet vielä tallella, ja hänen innokas äänensä oli pian täyttänyt kahvilan nurkan. Meeri oli tuijotellut hajamielisenä tyhjän kaakaokuppinsa pohjaa ja miettinyt omia asioitaan tai lähinnä sitä, milloin he kaksi olivat viimeksi jutelleet muusta kuin Elinan elämästä. Maanpinnalle Meeri oli palannut vasta, kun Elinan puhetulvan kovimmat hyökyaallot olivat menneet ohi ja bestis katseli häntä ymmällään.
"Niin?" Elinan ääni oli ollut terävä.
"Ööh..." Meeri oli äännähtänyt yrittäessään pikakelauksella palauttaa mieleensä edes jotakin Elinan puheista.
"No mitä?" Elina oli kysynyt melkein haastavasti.
"Hmmm..."
"Mikä sulla oikein on? Kuunteletko sä mua ollenkaan?" Elina oli kiihtynyt.
Meeri oli hermostunut syyttävästä äänensävystä ja tiuskaissut: "Millonkohan sä oot kuunnellu mua?"
Kännykän tärinä havahdutti Meerin ja hän nosti päätään kostealta tyynyltä. Meeri vilkaisi vieressään sängyllä vilkkuvaa Nokiaa, muttei viitsinyt edes vilkaista soittajaa ruudulta. Sen sijaan hän liu`utti puhelimen lattiaa pitkin mahdollisimman kauas itsestään. Hän halusi olla nyt yksin ja ajatella asioita. Hetken kuluttua kännykkä hiljeni. Meeri sulki silmänsä ja palasi mielessään kahvilaan.
"Sä et voi olla noin lapsellinen! Mä ymmärrän että sä oot mustis, mut..." Elina oli sanonut kylmällä äänellä.
"Mä en oo lapsellinen enkä mustis!" Meeri oli vastustellut kiihkeästi.
Sitten hän oli sanonut sanat, jotka olivat saaneet Elinan silmät välähtämään raivosta.
Meeri puraisi alahuultaan muistellessaan. Sen olisi voinut jättää sanomatta tai ainakin ilmaista vähän kauniimmin, hän mietti nyt katuvaisena.
"Sähän et puhu siitä tollein!" Elina oli huutanut keräten ihmisten katseet kuin magneetti. "Eikä se ees oo mikään amis vaan lukiossa!"
"Yks ja sama mulle vaikka ois yliopistossa! Ärsyttävä se on joka tapauksessa. Sen tietää tarkkaan että mitä se haluu..." Meeri oli sähissyt hampaidensa välistä.
"Sitähän sä et voi tietää kun sulla ei koskaan oo ollu eikä tuu olemaankaan ketään jätkää", Elina oli sanonut hiljaa viiltävällä äänellä samalla kun ponkaisi seisomaan ja nappasi takkinsa tuolilta.
Meeri kuuli jälleen tutun tärinän. Hän raotti silmiään. Punaiset, vihreät ja oranssit valot välähtelivät taas, tällä kertaa lattialla. Meeri irvisti puhelimelle ja tiuskaisi hiljaa: "No usko nyt, en ollu vastaamassa!" Kännykkä jatkoi tärinän säestämää valosirkustaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Meeri tukki korvansa siltä ja kääntyi tuijottamaan ikkunan suuntaan.
Alakerrasta kaikuva ovikellon ääni särähti korvissa tulppina toimivista sormista huolimatta. Se toi mieleen Elinan terävän äänensävyn. Se taas muistutti ilkeistä sanoista. Meeri nyyhkäisi. Miten ihmeessä bestis oli voinut sanoa jotain sellaista? Kyllä Meeri ymmärsi olleensa itsekin tyhmä, mutta Elinan ilkeilyt olivat oikeasti satuttaneet häntä. Tätä Elina ei kyllä saisi anteeksi koskaan. Ei sillä että hän tulisi pyytämäänkään, Elinalla ei ollut tapana tehdä sellaista. Bestis oli niitä ihmisiä, joilta aneltiin anteeksi.
Meerin huoneen oveen koputettiin epävarmasti. Meeri otti kädet korviltaan.
"Ei nyt, get lost!" hän huusi arvellen sillä häätävänsä pikkuveljen tai äidin ovensa takaa.
Koputus kuitenkin toistui ja ovi avattiin. Meeri siristeli silmiään valossa ja erotti tutun pörröpäisen hahmon.
Elina sulki oven takanaan ja hiipi valoja sytyttämättä Meerin viereen. Hän veti jalat koukkuun sängylle ja istui hetken hiljaa. Sitten hän sanoi arasti:
"Tota... Anteeks."
"Eiks sulla oo muuta sanottavaa?" Meeri kysyi viileästi.
"On... Paljonkin. Mut mä aattelin että toi anteekspyyntö olis hyvä alku."
"Just", Meeri tuhahti.
"Ihan oikeesti, Meeri. Mä oon pahoillani. Siellä kahvilassa mä vaan heesasin kun sä puhuit niin törkeesti... Mut mä en tarkottanu sitä mitä mä sanoin susta! Ja mun pitää pyytää anteeks paljon muutakin, ainakin sitä miten mä oon laiminlyöny sua lähiaikoina. Sori."
Meeri ei sanonut mitään. Hän oli yllättynyt siitä, että Elina oli tullut ja varsinkin siitä, että bestis ymmärsi tarkalleen mitä oli tehnyt väärin ja vieläpä pyysi anteeksi. Meeri oli juuri avaamaisillaan suunsa kun Elina melkein kuiskasi:
"Mut mä ymmärrän jos sä oot vielä vihanen mulle. Tota... Jos mä tästä lähen ja jätän sut rauhaan."
Elina nousi jo seisomaan, kun Meeri sängyssälojumis- ja vihaamispäätöksensä unohtaneena vääntäytyi istumaan sängynreunalle ja sanoi:
"Kyllä sä saat anteeks."
Elina kääntyi ympäri ja heittäytyi Meerin kaulaan.
"Tiiäthän sä että sä oot mulle aina paljon tärkeempi kun kukaan jätkä?" Elina varmisti Meeriä rutistaessaan.
"Tiiän tiiän... Kuhan vaan osotat sen käyttäytymiselläs myös."
"Ihan varmasti. Mutta sä saat kyllä myös luvata, ettei kukaan niistä komeista miehistä joita mun bestiksen perässä juoksee, mee ikinä tärkeysjärjestyksessä mun edelle!" Elina vannotti hymyillen.
"Mä lupaan", Meeri sanoi.
Hän otti lopun suklaan esille foliokääreestä ja jakoi sen kahtia. Puolet hänelle itselleen, puolet maailman parhaalle bestikselle.
|
Toimittaja(t): Niemi Taina
Luotu: 4.4.2005 13:39
Muokattu: 11.4.2005 14:25
|