Saarna
|
Simo Peura: Saarna Laukaan kirkossa Laukaan yhteiskoulun 50-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 9.9.2001  Simo Peura Viisikymmentä vuotta myöhemmin ”Alkajaisjumalanpalvelus pidettiin syyskuun 3. päivänä 1951 klo 9.00 Laukaan kirkossa. Klo 10.00 kokoonnuttiin pappilan väentupaan – kouluhuoneeseen. Ohjelmalliseen alkajaistilaisuuteen oli kutsuttu Laukaan kunnan ja seurakunnan edustajat, johtokunnan ja kannatusyhdistyksen jäsenet sekä ensimmäiset oppilaat vanhempineen. Laukaan yhteiskoulu oli olemassa.” Hyvät ystävät, näin Pertti Torikka kuvaa Laukaan yhteiskoulun toiminnan ensihetket. Juhliemme suunnittelijoilla on kaikesta päätellen vahva historian taju sekä halu kunnioittaa perintöä, kun he ovat tälläkin kertaa koonneet kouluväen yhteiseen jumalanpalvelukseen. Messumme on leimallisesti kiitosjumalanpalvelus. On aika muistaa kiitollisena kaikkia niitä, jotka joko palkatta ja talkoilla tai sitten ansaitsemaansa palkkaa nauttien ovat tehneet parhaansa laukaalaisten nuorten ja tämän seudun asukkaiden tulevaisuuden hyväksi. Viiden vuosikymmenen tapahtumia voi tarkastella monesta näkökulmasta. Kun nyt ollaan koulun juhlassa, luontevaa lienee kysyä: Mitä oppimista meillä on koulumme tähänastisista vaiheista? Mikä on ollut merkityksellistä? – Tästä näkökulmasta huomioni on kiinnittynyt kolmeen seikkaan. Ne ovat välähdyksiä, joiden valossa voi hetken yhdessä pohtia tapahtuneen merkitystä. Ensimmäinen välähdys: kohti yhteistä hyvää 1951 Ensimmäinen näistä on kysymys: mikä sai laukaalaiset tarttumaan toimeen, jotta Laukaan kirkonkylä saisi oman yhteiskoulunsa? Eilen kuulimme koululla, mikä kaikki oli tarpeen. Hitaudestaan huolimatta myös syntyperäiset laukaalaiset innostuivat. Niinpä historian tutkija saattaa todeta tunnustusta antaen: ”Mutta kun vireille pannusta asiasta alkoi hahmottua koulu, kirkonkylän etupiiriin kuuluvat paikkakuntalaisetkin statukseensa (asemaansa) tai poliittiseen kantaansa katsomatta olivat täysin palkein mukana.” Keitä koulun puuhaajat oikein olivat? Virkamiehiä ja heidän puolisoitaan, talojen isäntiä ja emäntiä, tehtaan luottamusmiehiä ja johtajia, asentajia, yrittäjiä, eri ammattien harjoittajia, seurakunnan työntekijöitä, koulun opettajia. Ennen kaikkea he olivat kuitenkin äitejä ja isiä, joiden lapset menisivät kerran kouluun omalla paikkakunnalla. Nämä vanhemmat kantoivat vastuuta omistaan ja samalla toisten lapsista. Kyky asettua toisten vanhempien tilanteeseen ja ymmärtää oman koulun merkitys tuottivat hyvän tuloksen. Sen varassa ylitettiin ihmisiä toisistaan erottavat maailmankatsomukselliset, poliittiset ja muut rajat. Meidän aikamme on toinen. Se korostaa yksilön merkitystä, vapautta ja ihmisen pyrkimystä itsensä toteuttamiseen. Siksi, 50 vuotta myöhemmin, on suorastaan hämmentävää huomata, kuinka yhteistä asiaa lähdettiin ajamaan yhdessä. Oli toki silloinkin tarpeen muutamien päättäväisyys ja periksi antamattomuus. Siltikin. Yhteiskoulua ei olisi olemassa ilman yhteistä ponnistelua. Mistä tällainen perimmältään kertoo? Kristillisen elämäntulkinnan yksi luovuttamaton ajatus on, että kukaan ei ole olemassa eikä elä itseään vaan toisia varten. Elämästä häviää merkitys silloin, kun asetamme itsemme päämääräksi ja unohdamme lähimmäisen. Tämä tarkoittaa, että sanan ”minä” sijalle on rohjettava asettaa sanat ”toinen ihminen” ja ”yhdessä hänen kanssaan”. Ilman tällaista näköalaa yhteinen hyvä ei toteudu, ei myöskään yksilöiden hyvinvointi. Sinä ja sinun tietosi, taitosi, osaamisesi, kaikki omasi, ammattisi on se sitten opettajan, rehtorin, vahtimestarin, koulun emännän tai jokin muu rehellinen työ, tehtäväsi isän ja äidin virassa – sanalla sanoen: koko elämäsi on olemassa toisia varten ja saa siitä merkityksensä. Tästä on puhe myös tämän päivän evankeliumissa. Siihen sisältyy kouluvuosina tutuksi käynyt kertomus Laupiaasta samarialaisesta. Uskonnollisten tehtävien ja hurskaan elämän erikoisosaajat, pappi ja leeviläinen, kylläkin näkivät rosvojoukon henkihieveriin pieksemän miehen, mutta kulkivat ohi. Samarialainen, jonka kanssa itseään parempana pitävät juutalaiset eivät edes halunneet olla tekemisissä, pysähtyi. Samarialainen toimi yksinkertaisella tavalla. Nähtyään hakatun miehen hädässään, hän tunsi myötätuntoa tätä kohtaan ja auttoi. Samarialainen kantoi ihmisen vastuun toisesta ihmisestä: sitoi piestyn haavat, vei hänet majataloon ja – niin kuin Raamattu pelkistäen sanoo – ”piti hänestä huolta”. Jostain samanlaisesta kertoo se yksinkertainen päättäväisyys ja tekemisen meininki, jolla Yhteiskoulun ja nuoremman sukupolven asiaa vietiin eteenpäin. Tuskinpa koulun puuhamiehet ja –naiset olivat erityisen laupiaita samarialaisia. Silti he ”pitivät huolta” asiasta ja lastensa tulevaisuudesta. Lisäksi he ja monet muut pitäjäläiset uhrasivat omastaan: varojaan maksukykynsä mukaan, puitaan, ruokapöytänsä antimia, kädentaitojaan, tietojaan, osaamistaan, yhteiskuntasuhteitaan, aikaansa - kysymättä ensimmäiseksi, mitä hyötyä tästä on minulle. Ehkäpä he ajattelivat: jos toiset laukaalaiset voivat hyvin ja heidän parhaansa pääsee toteutumaan, myös minun ja perheeni on täällä hyvä elää.  Toinen välähdys: vanhemmuutta ei voi siirtää 1989 Toinen välähdys on ajalta 40 vuotta myöhemmin. Nytkin se valaisee vain osan kokonaisuudesta, tällä kertaa harmain sävyin. Rehtori Katajamäki kirjoitti kevään 1989 vuosikertomukseen seuraavasti: ”Vaikka konkreettista fyysistä väkivaltaa sisältäviä tapahtumia on onneksi ilmennyt hyvin harvoin, on olemassa selviä viitteitä siitä, että vaivihkaa tapahtuvaa kiusaamista, painostusta ja kiristystä esiintyy meidänkin koulussamme. Suurin ongelma niiden ehkäisyssä on se, että tapauksia selvitettäessä on vastassa vaikenemisen täydellinen muuri, tekoon syyllistynyt ei tunnusta seuraamusten pelosta, asiasta tietävät muut oppilaat eivät kerro tietojaan väärinymmärretyn solidaarisuuskäsityksensä vuoksi ja uhri kiistää kaiken koston pelossa. Käytännössä… mafian lait toimivat.” Muistanemme omilta kouluvuosilta vastaavanlaista: silloinkin kiusattiin. Kohteena olivat koulutoverit, välistä joku opettajista. Joskus sortui myös opettaja oppilaan epäasialliseen kohteluun, ja se nakersi itsetuntoa. - Tänään ongelmat ovat silti toista luokkaa, ja niistä uskalletaan myös puhua. Edistyksen askelista huolimatta kouluväkivalta ja muut uhkat, ei vähiten huumeet, ovat arkitodellisuutta suomalaisessa koulussa. Aineellisesta hyvinvoinnista huolimatta lapsemme, nuoremme ja perheemme voivat pahoin. Heidän vuokseen on uskallettava kysyä, miksi yhä useammin opettajat uupuvat työssään ja lapsemme eivät vartu vastuulliseen aikuisuuteen? Vanha viisaus on, että ensin suostuu katsomaan peiliin. Meistä 60-, 70- ja 80-luvun nuorista on tullut aikuisia. Olemme vuorostamme niitä vanhempia, jotka aamuisin laittavat lapsensa koulumatkalle. On tullut meidän aikamme ja tehtävämme ”pitää huolta”, siis olla aikuisia lähimmäisiä. Vastuu perheen, toisten ihmisten ja yhteisön hyvinvoinnista on siirtynyt – ja vastuun kantamiseen on suostuttava. Miten Luukas kuvasikaan rosvojen pieksemän miehen tilanteen? ”Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.” Lapsen kasvatus on vanhemmille uskottu tehtävä. Me tämän päivän isät ja äidit tarvitsemme tueksemme koulun, seurakunnan ja kaikki ne kanssaihmiset, jotka tahtovat olla aikuisia lähimmäisiä nuorillemme. Kenenkään ei ole lupa väistää ja mennä ohi lapsen ja nuoren. Väistämisen vastakohta on nähdä avuntarve, pysähtyä, antaa aikansa ja olla läsnä. Välittämiseen kuuluu turvallisuutta tuovien rajojen asettaminen. Niiden puitteissa vastuullinen elämäntapa voidaan oppia. Välittämistä on, että antaa lapsen olla lapsi eikä se, että toivoo hänestä liian varhain itsenäistä ”pikkuaikuista”. Välittämistä on, että pitää itsekin kiinni kestävistä elämän periaatteista. Pohtiessamme itse kukin tapaa, jolla olemme hoitaneet isän ja äidin virkaa, mielen valtaa hyvin pian tunto epäonnistumisesta. Vanhemmuus on laji, jossa tekee niin helposti suoritusvirheitä, jää kiinni ja kokee syyllisyyttä. Vuosien saatossa alkaa lisäksi aavistella, että kokemus vanhempana epäonnistumisesta voi jäytää pitkään. Olisiko siis parempi lakata pohtimasta vanhemmuuteen kuuluvaa vastuuta ja toivoa niiden äänien vaikenevan, jotka vaativat meitä aikuisia muuttamaan toimintatapojamme. Ehkäpä silloin emme kokisi syyllisyyttä. Katoaako siis tai unohtuuko syyllisyytemme vaikenemalla? Miten mahtoikaan käydä papin ja leeviläisen? Katosiko heidän mielistään kuva henkihieveriin piestystä miehestä sen jälkeen, kun he olivat väistäneet ja menneet ohi? Oman tilanteen, myös syyllisyyden kohtaaminen ja tunnustaminen sisältää mahdollisuuden uuteen alkuun. Ristiriita kätkee muutoksen siemenen. Siksi meidän on uskallettava kohdata totuus itsestämme silloin, kun se ei tunnu miellyttävältä. Vasta sitten voi jatkaa ja sanoa: tästä eteenpäin – toisella tapaa isänä ja äitinä.  Laukaan lukion oppilaat ja opettajat kävivät tervehdyskäynnillä Laukaan yhteiskoulun hallintoväen ja opettajien haudoilla. Kolmas välähdys: Laukaan malli 1995 Kolmas välähdys on viime vuosikymmenen lopulta. Lainaan jälleen historiikkia: ”Laukaan kirkonkylän ala-asteen vanhempainillassa syksyllä 1995 syntyi ajatus ryhtyä toimeen lasten ja koululaisten käytöstapojen ja kasvatuksen kehittämiseksi. Sitkeänä toimen naisena Anne Eskelinen ei jättänyt asiaa paperikoriin hautumaan, vaan yhdessä opettajien ja muiden vanhempien kanssa ryhtyi suunnittelemaan käytännön jatkotoimia. Seuraavana vuonna syntyi Laukaan kirkonkylään Yhdessä elämään –kasvatusprojekti, johon liittyivät aloitteentekijöiden lisäksi mm. poliisi ja kauppiaat, jopa Laukaan kunnanvaltuusto vuonna 1997.” Historia toistaa itseään. Aloite on jälleen laukaalaisten vanhempien käsissä, jotka alkavat toimia yhdessä tilanteen korjaamiseksi. Nytkin ilmeni hitautta asialle syttymisessä kunnanvaltuustossa ja muuallakin. Lopulta myös koulut, yläaste ja lukio ovat lähteneet mukaan. Hyvää tulosta on syntynyt. Laukaassa varttuneena olen tuntenut hienoista ylpeyttä, kun kotipitäjän mallia on ryhdytty toteuttamaan muuallakin, jopa etelän isojen kaupunkien lähiöissä. Mallistaan Laukaa maailmalla tunnetaan, ja pelisääntöjä saattoi paikkakunnalle palaava lomalaukaalainenkin opetella marketin seinältä. Unohtaa ei pidä myöskään ALIS-projektia, jolla tuetaan niitä oppilaita, jotka muutoin suoriutuisivat alle todellisten edellytystensä. Laukaan mallin säännöt ovat yksinkertaiset. Siksi ne voidaan soveltaa missä tahansa käytäntöön. Säännöistä ensimmäinen kuuluu: otan toiset aina huomioon. Eikö se muistutakin kovasti samarialaisen toimintaperiaatetta. Hänhän vain sovelsi kultaista sääntöä arjen elämäntilanteeseen: oli lähimmäinen, siis ihminen joka otti toisen huomioon, ei väistänyt eikä mennyt ohi ja tarvittaessa luopui omastaan lähimmäisensä hyväksi. Mikä on siis ollut merkityksellistä koulun eri vaiheissa? Sorrumme liian helppoon, jos kiinnitämme huomion vain oppilaiden tietojen karttumiseen, arvosanoihin, ylioppilastutkintoihin tai myöhempään menestykseen. Ei tätä kaikkea tule unohtaa, mutta koulun merkitys ei silti avaudu vahvojen ja hyvien menestyksestä. Todellinen merkitys on toisaalla, siinä, kasvattaako koulu nuoria yhteistyökykyisiksi, vastuuntuntoisiksi ja terveen itsetunnon omaaviksi aikuisiksi. Tällaiseen aikuisuuteen kuuluu kyky ottaa toinen ihminen huomioon, pysähtyä, kuunnella, auttaa ja rohkaista. Ilman näitä elämäntaitoja vahvimmankin ja osaavamminkin, niin nuoren kuin aikuisenkin menestys kääntyy lopulta häntä itseään ja hänen yhteisöään vastaan. Olemme nyt käyneet läpi kolme välähdystä koulun eri vuosikymmeniltä. Rinnalla on kulkenut kertomus Laupiaasta samarialaisesta. Lopuksi palaan lyhyesti tähän evankeliumin kertomukseen. Mikä olikaan sen varsinainen aihe? Kahden opettajan keskustelu Laupias samarialainen on osa kahden opettajan välistä keskustelua. Toinen näistä on Nasaretin Mestari. Toinen on juutalaisen uskonnon ja elämäntavan erityisosaaja, aikansa menestyjä. Vuoropuhelu päättyi Jeesuksen vaativiin ja ehdottomiin sanoihin: mene ja tee sinä samoin! - Kaikessa siinä, mistä kolmessa välähdyksellä edellä on ollut puhe, ovat kaikuneet taustalla juuri nämä samat sanat: menkäämme ja tehkäämme meille annettujen hyvien esimerkkien mukaisesti. – Olemme ahdingossa. Ahdinkomme ei helpotu, kun muistamme kysymyksen, josta keskustelu alkoi. ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Omalla suullaan koettelija joutui vastaamaan: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Vastaus tyydytti, niinpä Jeesus jatkoi sanoen: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.” Syvällä sisimmässämme mekin tiedämme, että lainopettajan antama vastaus oli oikea. Luojamme on tehnyt meistä lähimmäisiä toisillemme. Ihmisenä eläminen haastaa lähimmäisen rakastamiseen. Tämän vaatimuksen tunnistaminen puolestaan kertoo vaatimuksen alkuperän: Jumalan Isän tahto on, että hänen luotunsa toteuttavat toisen sijaan asettumisen eli lähimmäisen rakastamisen periaatetta. Kun näin toimitaan, kunnioitetaan ja rakastetaan samalla käskyn antajaa ja tämän tahtoa. Jos siis täytät kaikki nämä vaatimukset, et puolittain vaan kokosydämisesti, niin saat elää - et kuitenkaan yhtään aiemmin. Yhä on olemassa Laupias samarialainen, hän, joka kertoo rosvojen pieksämästä miehestä. Nasaretin Mestari itse on tuo laupias auttaja. Hän on kyennyt siihen, mikä on meille ylivoimaista. Hän on täyttänyt Isän Jumalan rakkauden kaikki vaatimukset: antanut ei vain aikaansa ja varojaan, vaan kaikkensa: luopunut jopa omasta elämästään lähimmäisensä, ihmisen hyväksi. Hyvät kuulijat! Tämän sunnuntain evankeliumi on viesti laupeudesta, se on: armahtavaisuudesta ja anteeksiannosta niille, jotka eri tehtävissä, isänä ja äitinä, opettajana ja koulutoverina, työpaikoilla eivät täytä mittaa; niille, jotka alisuoriutuvat tai tyystin epäonnistuvat rakkauden lain vaatimusta täyttäessään ja kantavat syyllisyyttä virheistään. Laupias samarialainen on olemassa heitä varten. Asettukaamme siis pieksetyn miehen paikalle, luottakaamme Laupiaan samarialaisen hyvyyteen ja antakaamme hänen auttaa. Me saamme sittenkin elää. Aamen. |
Toimittaja(t): Päätoimittaja
Muokattu: 23.10.2001 13:45