Ulkona tuuli, tuiskusi ja kylmät lumihiutaleet lensivät kirpeästi kasvoihin. Istuin lumisen kimon hevosen selässä ja laukkailin ympäri peltoa, johon oli syntynyt korkeampia lumikasoja, joiden yli Lumituisku hyppäsi innokkaasti. Tänä tuiskuisena iltana, kun olin tullut tapaamaan Lumituiskua, luulin jo kadottaneeni sen. Pellon korkein lumipenkka oli kuitenkin hörähtänyt pian ja ravannut luokseni. Lumituisku ei ole minun - se vain tulee tänne jostain aina silloin, kun myrskyää ja lunta sataa. Se on hieno hevonen ja sillä on hyvin tuuheat jouhet ja jalkojen ympärillä kasvaa pitkiä karvoja. Lumituisku ei ole siro tai kaunis, mutta se on ystäväni. Tapasin Lumituiskun ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten lokakuussa, silloin talvella satoi vielä todella paljon lunta.
Nyt se hyppäsi yli korkeimman kasan, jonka takana se oli nukkunut. Tarrasin tiukasti sen harjasta kiinni, kun se nousi ilmaan. Kun se lähti laskeutumaan, tunsin nousevani irti sen selästä. Lumituisku pukitti vähän ja hyppäsi takajaloilleen niin, että minä valuin alas päin ja tarrasin kiinni sen pitkästä takkuisesta hännästä. Se hyppäsi korkealle ilmaan ja minä päästin irti, mutta sinkouduin silti lumiseen maahan. Pörröinen kaverini töpsytteli luokseni ja kellahti maahan niin, että lumihiutaleet pölähtivät, hajosivat ilmassa ja tunsin peittyväni lumeen. Joku kaivoi ja kuopi lunta päältäni ja tökkäsi minua karvaisella turvallaan niin, että lensin takaisin lumihankeen. Tällä kertaa nousin itse ylös. Lumituisku oli kadonnut, tai ainakin niin luulin, kunnes näin sen nelistävän minua kohti. Se pysähtyi vierelleni ja kiipesin sen leveään selkään. Jatkoimme tarmokasta laukkaamme. Pitelin sen harjasta tiukasti kiinni, kun se loikkasi jälleen ilmaan.
Tuli joulukuu ja jouduimme hakemaan kolme kuusta ennen kun Lumituisku oli syönnyt tarpeeksi. Sen suun pielestä roikkui aina pieni tuppo kuusen neulasia sen jälkeen, kun olin löytänyt pienen ystäväni. Nuo havunneulaset ja vihreä vaahto sen suun pielissä olivat ainoa todiste siitä, kuka oli käynnyt tuhoamassa hienoimmat löytämämme kuuset. Ja mistä voin olla varma, että se oli joulukuusiemme tuhoaja, siitä että lähistöllämme kasvaa suurimmalta osin mäntyjä, koivuja ja pihlajoita. Lumituisku sai minulta pari suklaata joulukalenteristani.
Jouluaattona kävin ratsastalemassa Lumituiskulla jouluratsastuksen. Menimme pitkän pätkän täysillä pakkasyössä ja nelipätkä oli päättynyt vain, koska Lumituisku oli tuntenut minun tippuvan kohti jäistä ja lumista maata. Seuraavalla suoralla kiihdytimme nopeaan montéen ja palasimme hengästyneinä takaisin. Reippaan lenkin jälkeen annoin isolle ystävälleni joululahjaksi omenan, porkkanan, kauroja ja kuivattuja ruisleipiä. Se rouskutteli niitä pitäen päätään minun sylissäni ja sain siksi hienoja vaahtoläiskiä takilleni.
Uudenvuodenaattona se tuli meille vasta keskiyöllä ja lähdimme yhdessä kiertelemään eri paikkoja, joissa ilotulituksia räjäyteltiin jo kirjavalle taivaalle. Taivas oli myrskyinen ja siellä täällä saattoi nähdä revontulia tummalla taivaalla. Oli aina ihmeellistä, miten revontulia tuli samaan aikaan vuodesta, mutta joinakin talvina niitä ei näkynyt juuri ollenkaan.
Tammikuussa uskalsimme lähteä jäälle laukkaamaan. Kävin penkomassa vanhan reen ladosta ja pyysin ukkiani korjaamaan sen ja valjastamaan Lumituiskun. Lumituisku veti rekeä todella kepeän tuntuisesti ja kyydissä oli kiva olla vilttien ja olkien seassa. Oli kovaa menoa, kun se veti rekeä, enkä unohda koskaan kiitolaukkapätkiä mäntyjen lomassa.
Maaliskuun puoli välissä talvi oli ohi ja kevät tuli. Lumi alkoi sulaa ja oli hyvästien aika. En mennyt pillittämään Lumituiskun luokse vaan tartuin sitä kiinni tuuheasta etuharjasta, johdatin sitä kohti lempimaastopolkuamme ja nousin sen selkään viimeisen kerran tänä talvena. Se alkoi jo kompastella ja siksi menimmekin vain käyntiä aluksi, mutta Lumituiskussa oli vielä sen verran energiaa, että se lähti hurjaan vauhtiin ja putosin sen selästä oitis. Se laukkasi ympärilläni tehden pukkeja, kun männyn oksilta tippui sen selkään lunta. Nousin ylös märästä maasta ja kävelin Lumituiskun vierellä kohti pohjoista, jonne se olisi menossa.
Taputin sitä kaulalle ja pitelin kiinni sen harjasta. - Seuraavana vuonna uudestaan, sanoin ja käteeni jäi tukko pitkiä valkeita jouhia, kun Lumituisku laukkasi metsään. Heti sen jälkeen, kun en enää nähnyt Lumituiskua, naapuriemme talojen katoilta valahtivat lumet alas. Tein sen jouhiin solmun ja pitelin sitä kädessäni koko loppumatkan kotiin saakka. Saatoin kuulla kuinka se hirnui läheisen vuoren huipulla minulle hyvästejään, ja kurkkaan taakseni. Kaukaisen vuoren huipulla pyryttää ja siellä on se on. En vielä tiedä tuleeko se seuraavana vuonna, sillä se ei tule ennen kuin myskyää oikein kunnolla.
|
Toimittaja(t): Ritvanen Mirka
Luotu: 26.11.2008 09:39
Muokattu: 7.1.2009 10:01
