Kaukana täältä, suuressa valtakunnassa pilvien yllä, tähtien takana ja universumin pimeyden ulkopuolella, missä päivä ei päättynyt, eikä aamu valjennut, eli neljä jumalaa. Nuo jumalat hallitsivat koko universumia harmoniassa, kukin omaa aluettaan, omaa aikaansa ja omaa kansaansa. Jumalat lähettivät kaukaiselta vahtipaikaltaan universumiin iloa, surua, jännitystä ja rauhaa, kaikkea sulassa sovussa. Heidän työtään oli pitää maailmankaikkeus radallaan, sekä elämän ja kuoleman vaaka tasapainossa. Ainakin yleensä. Mutta omasivat he muitakin töitä universuminsa liittyen. Oli nimittäin planeetta, jonka jumalat olivat luoneet omaksi viisauden ja tyhmyyden keskittymäkseen, omaksi leikkikentäkseen ja toisaalta sota tantereekseen. Tuo planeetta sijaitsi suuren maailmankaikkeuden keskellä, aurinkokunnassa nimeltä Lordsrode. Ja tuon planeetan nimi oli Jier.
Jier oli universumin mittakaavassa pikkuruinen planeetta, joka koostui vaihtelevista ilmastoista, erilaisista roduista, elämästä, kuolemasta ja muusta sen sellaisesta. Mutta Jier oli erilainen planeetta muihin nähden. Sitä nimittäin ei hallinnut kukaan jumalista yksin. Koska, kuten jo sanottua, Jier oli koko universumin keskittymä, jumalten oma leikkikalu. Ja mikä pahinta, se oli jokaisen jumalan suosikkilelu.
Jumalien nimet olivat Kesä, Syksy, Talvi ja Kevät. Nuo neljä jumalaa omasivat kaikki oman persoonallisuutensa, jotka kaikki erosivat huimasti toisistaan. Tästä voisi ajatella, että jumalat olisivat kaikki toistensa kilpailijoita, tai kaikki toistensa ystäviä. Toisin oli. Jumalat nimittäin olivat jakautuneen kahteen leiriin: Kesä ja Kevät pitivät yhtä, samalla kun Talvi ja Syksy viihtyivät parhaiten toistensa seurassa. Nuo kaksi jumalten leiriä molemmat omasivat kahdesta jäsenestään johtajan ja palvelijan. Kesä ja Talvi olivat nuo johtajat, jotka teettivät liittolaisillaan töitä vuosista toisiin. Kesä laittoi Kevään valmistamaan joka vuosi itselleen tietä omalle valtakaudelleen, koska ei itse pystynyt täysin uhmaamaan veljeään Talvea. Talvi taas laittoi Syksyn asialle, kun tuli aika siirtyä Talven valtakauteen, koska hänen oma rohkeutensa ei riittänyt täysin taistelemaan veljeään Kesää vastaan. Näin Syksy ja Kevät taistelivat toistensa johtajia vastaan, kunnes itse väsyivät. Siihen mennessä he olivat onnistuneet heikentämään vastustajaansa siihen asti, että heidän oma johtajansa tuli, ja viimeisteli työn. Aina kun kesä oli lopuillaan, Syksy hyökkäsi vuodenajan muodossa Jierissä Kesää vastaan, tehden näin kesästä heikomman, kunnes Talvi tuli oman vuodenaikansa voimin hävittämään viimeisenkin lämmön. Kun taas Talven aika alkoi olla lopussa, Kevät hyökkäsi oman vuodenaikansa voimin sitä vastaan, muuttaen näin maailman hieman lämpimämmäksi, kunnes Kesä taas saapui ja hoiti loput. Näin syntyi vuodenaikojen kierto. Ja näin syntyi jumalien piirteet.
Kesä oli jumalista lämpimin, hyvä sydämeltään ja kaunis ulkomuodoltaan. Kevät taas oli Kesän pikkusisko. Lämpöisä, mutta tarvittaessa myös kylmähermoinen. Talvi taas oli Kesän vastakohta, sillä hän edusti kylmyyttä, kuolemaa ja karuutta. Mutta, vaikka voisi luulla, että Syksy olisi Talven pikkuveli, ei suinkaan ollut niin, nimittäin Syksy olikin Talven isoveli. Talvesta oli vain tullut vuosimiljardien saatossa isoveljeään vahvempi ja näin Syksystä oli tullut Talven palvelija. Tämän toisen leirin jäsänistä vanhempi oli persoonaltaan katala, viileä ja oveluuden perikuva.
Mutta palatkaamme edellä mainittuun jumalten leikkikenttään, planeettaan nimeltä Jier. Siihen liittyy iän ikuisen vanha tarina, joka on kaikkeuden kannalta tärkeä. Tarina kertoo siitä, kuinka koko universumi kerran ajautui tuhon partaalle. Tuo tuho tuli lähelle, kun jumalat eräänä päivänä ajautuivat sotaan.
Kesä levitti kätensä eteen päin ja puhalsi valtavalla voimalla lämpimän tuulen virtauksen kohti Syksyä, huutaen ilmaan sanat, jotka tulvivat lintujen laulua, purojen solinaa ja metsän huminaa. Syksy asettautui nopeasti torjumaan hyökkäyksen, mutta epäonnistui, ja lensi kaarella taakse päin. Hän kieppui ja kaarsi ilmassa päästäen tuulen viiman täytteisen kirkaisun. Viimein ilmalento päättyi lumikinokseen, joka ilmestyi kuin tyhjästä (itseasiassa niinhän se tekikin) hänen taakseen. Syksy nosti päätään hieman ylös päin vaikeroiden murrettuna. Silloin hän näki Talven jäätävän katseen tujottavan itseään.
Kesä lyyhistyi polvilleen vihreälle niitylle. Hänen voimansa alkoivat olla lopussa, mutta tyytyväisenä hän tiesi nujertaneensa vastustajansa, Syksyn. Kesä oli kerennyt kuitenkin menettää liikaa voimiaan. Katkerasti hymyillen hän raotti silmiään joiden valo alkoi himmentyä. Hän näki Syksyn makaavan maassa pienenä keränä lumikinoksessa. Kun hän kohotti hieman katsettaan, hän näki Talven seisomassa Syksyn kippuraisen kehon takana, valtavaan lumi -ja jääviittoihinsa kietoutuneena. Hänen päätään koristi valtava absoluuttisessa nollapisteessä syntynyt jääkristalli-kruunu, jonka sisään oli upotettu sinisenä kimaltelevia timantteja. Talven kasvot olivat ilmeettömät, kuten aina ja hän tuijotti säälittäväksi raunioksi ajettua Kesää.
"On tullut aikasi, aikasi väistyä tieltäni jälleen kerran" Talvi totesi hyisellä äänellä.
Kesä hymyili viimeisen kerran sinä vuotena omaa sydämellistä hymyään, ja totesi "Poistua en aio ilman taistoa, Maata en luovuta, en elämän vaistoa."
Talvi käänsi päänsä hieman kallelleen, kohotti kätensä ja osoitti sormellaan Kesää "Sháktosh!"
Siinä samassa valtava jäinen keihäs lennähti hänen sormestaan kohti Kesää, pirstoen ilmaan matkallaan jäämurskaa ja hyistä ilmaa. Jäämurska putosi maahan muuttaen kauniin vihreän niityn jääkentäksi ja lumeksi. Hyinen ilmavirtaus muutti metsien puut kohmeisiksi ja loi niiden päälle lumipeitteen. Vedet jäätyivät järvissä, routa tunkeutui maahan ja aurinko katosi lumipilven taakse. Kaikki tuo tapahtui jäisen keihään lennon ajan, jonka matka päättyi viimein Kesän luo. Kesän reaktio oli hämmästyttävän nopea. Hän hypähti ilmaan, yhdisti kätensä ja leiskautti sormistaan valtavan kuumat lieskat kohti keihästä. Keihäs suli silmänräpäyksessä sata kertaa pienemmäsi, ja putosi maahan pienen vaarattoman puikon kokoisena.
Mutta lopputulos oli kuitenkin sinetöity jo. Talvi oli voittaja. Kesä katsoi yllättyneenä eteensä, kun lieskat olivat kadonneet. Talvi ei enää ollutkaan siellä hänen edessään. Samassa hän tunsi kuinka kymmenet jäiset keihäät lävistivät hänet takaa päin, tehden kesän valtakaudesta selvää. Talven jymisevä nauru kaikui joka puolella planeetta Maata, kun Kesä menetti hallintonsa.
Jumalan henki kohosi valtavana tulisena pallona ilmaan, pois Maasta, jättäen tuon pienen planeetan Talven kouran haltuun.
* * * *
Kolme vuosisataa myöhemmin...
Syksy veti keuhkonsa täyteen hyytävää ilmaa, avaten silmänsä. Hän jäi tuijottamaan jäistä kattoa hetkeksi mietteliäänä. Hänen unensa oli päättynyt. Hän oli nukkunut jälleen puolen vuoden ajan samaa sikeää untaan. Talvi oli voittanut Kesän viime syksynä. Jälleen kerran, kuten oli tähtiin kirjoitettu. Muta nyt taisi olla jälleen aika, aika herätä uusiin taisteluihin. Kesä ja Kevät olivat nimittäin mitä todennäköisimmin jälleen kaapanneet vallan hänen herransa Talven käsistä. Ja nyt Talvi kutsui häntä, kaipasi häntä avukseen. Oli aika herätä palvelemaan veli-Talvea. Syksy puhalsi ilman keuhkoistaan entisä hyytävämpänä, ja kiipesi istualleen.
Syksy katseli ympärilleen. Näky yllätti hänet. Hän ei ollutkaan omassa kirjavassa palatsissaan. Ympärillä ei ollut kuolleita lehtiä, ohutta tuulen viimaa eikä tihkumalla putoaa vettä. ei. Sen sijaan hänen ympärillään oli jäätä. Jää-patsaita, jää-pylväitä, jäinen katto, luistelurataa muistuttava lattia ja peilikirkkaita jää-peilejä. Hän oli talvi-palatsissa. Mutta miksi ihmeessä? Miten se oli mahdollista?
Syksy hypähti jäiseltä alttarilta alas, jolla hän oli uinunut. Vasta silloin hän huomasi kuinka epämukavaa siinä oli ollut nukkua. Hän oli hieman ärtynyt. Miksi hänet oli tuotu tänne, keskellä loppumatonta jäätä? Hän rakasti heräämistä raukean luonnon ympäriltä, omasta syksy-palatsissaan. Syksy otti muutaman valtavan harppauksen eteen päin kohti salin ovia. Hän suoristi kirjavista lehdistä koostuvaa kaapuaan ja yritti kohentaa ryhtiään. Se oli kuitenkin lähes mahdotonta, sillä kylmyys oli jäätänyt hänen asunsa koppuraiseksi. Syksy murahti äkäisenä asialle ja astahti eteen päin. Hän nosti kätensä ilmaan, kohotti etusormensa ja lausui yhden sanan "Aukinios"
Kuului ritinää. Sitten räsähdys. Ja poksahdus. Sitten hieman kilinää. Samassa upea sinisestä jäästä koostuva jääportti räjähti hänen tieltään, hajoten täysin säröiksi. Sirpaleita lenteli joka puolelle ja muutama osui jopa syksyyn itseensä, mutta tämä sulatti jokaisen niistä tahdonvoimallaan. Hetken päästä tuli hiljaisuus, kun räjähdys oli ohi. Syksy tuhahti tyytyväisenä. Hän oli saanut purkaa hieman paineitaan. Talvi ei pitäisi porttien tuhosta, mutta Syksy otti enemmän kuin mielellään sen riskin. Talvella oli hänelle parikin asia selvitettävänä.
Syksy harppoi eteen päin alittaen jäisen holvikaaren. Hän suuntasi vasemmalle ovista, paikallistaen heti olinpaikkansa. Hän liikutti hitaasti päätään etsien veljensä sijaintia. Pienen hetkisen päästä hän nyökkäsi tyytyväisenä, ja lähti astelemaan vasemmalla puolella olevaa käytävää pitkin eteen päin. Hän puhisi kiukkuisena ja raivasi tieltään kauniita jääveistoksia, jotka täyttivät käytävät seinien vieressä, katosta riippuen ja pienten aulojen keskellä. Syksy katseli ympärilleen tarkasti, varmistaen koko ajan tietävänsä missä oli. Hän oli astellut talvi-palatsissa useasti aiemminkin, tuhansien vuosien ajan, mutta siltikään hän ei
tuntenut koko paikkaa täysin. Se oli nimittäin mahdotonta, palatsin kerrottiin nimittäin olevan tunneittain muuttuva labyrintti, jossa tavallinen kuolevainen ei olisi selvinnyt, vaan eksynyt ja paleltunut yksin kylmyydessä. Kenenkään kuolevaisen ei tosin koskaan tiedetty käyneen palatsissa. Mutta Syksypä ei ollutkaan tavallinen kuolevainen.
Viileän vuodenajan valtias, jumala Syksy murahti tyytyväisenä, ja pysähtyi. Hän oli perillä. Edessään hän näki valtavan jäisen portin, niin suuren, ettei sen huippua näkynyt. Leveyttä sillä oli useita kymmeniä metrejä. Portti oli koristeltu valtavilla, ihmeellisen kauniilla kuvioilla ja riimu-kirjoituksilla, jotka risteilivät joka puolella, antamatta erotttaa mistä ne alkoivat ja minne loppuivat. Aivan portin keskelle, sen avautumiskohtaan oli kirjoitettu ikuista kylmyyttä hohtavilla sinimustilla kirjaimilla "Iquo'os Shálosh Winteriums". Se oli ikivanhaa magian kieltä, jota myös jumalten-kieleksi sanottiin. Sitä oli lähes mahdotonta muuttaa kuolevaisten kielelle, sillä oli nimittäin monta eri merkitystä, jonka vain jumalten mieli pystyi ymmärtämään. Yksinkertaisemmillaan ilmaistuna, mikä oli kyllä äärimmäsen väärä tapa, sillä se ei pystynyt ilmaisemaan ollenkaan tekstin todellista merkitystä, riimuissa luki "Herramme ikuisen Talven Elo". Elolla saatettiin tarkoittaa jumalan palatsia, jumalan elämää, jumalan mieltä, jumalan olotilaa tai sataa muuta eri asiaa. Mutta jättäkäämme se nyt huomiotta.
Syksy kohotti valtavan kouransa ilmaan, josta siitä putoili kuolleita lehtiä, ja tönäisi ovea kerran. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Pelkkä hiljaisuus. Sitten kuului hiljainen kumahdus. Toinenkin. Kolmas. Kumahdukset jatkuivat, tahdin kiihtyessä koko ajan. Samalla niiden äänevoimakkuus nousi korvia huumaavaksi. Syksy seisoi vankasti paikallaan, ja viimein tapahtui jotakin. Kylmä ilmavirta tulvahti Syksyn karuille kasvoille, samalla kun ovi alkoi hitaasti avautua.
Ovien takaa paljastui synkkä pimeys. Pimeys näytti kiemurtelevan ulos porteista höyrymäisenä, samoin kuin järkkymätön kylmyys, mikä kalvoi jopa jäätävää viimaa rakastavaa syksyn herraa. Edessä päin ei näkynyt mitään, ei lattiaa, ei kattoa, ei seiniä eikä mitään materiaalista. Syksy tuhahti vaimeasti ja lausui muutaman loitsusanan. Samassa hänen ojennettuun käteensä syttyi haalean keltainen valo, samanlainen kuin syksyisenä päivänä pilvien välistä raottava himmeä auringon paiste. Syksy kohotti kättään eteen päin, ja valaisi edessä olevaa pimeyttä. Kuului suhahtava viiman ääni, joka puhalsi purevasti syöden valoa itseensä. Valo lepatti muutaman kerran, ja sammui avuttomana.
"Kirottua...voimani eivät ole varmaankaan palanneet vielä täysin" Syksy murahti puristaen kätensä nyrkkiin. Hän katseli nyrkkiään mietteliäänä hetken ja pyörähti sitten ympäri lähteäkseen. "Täytynee palata kotikonnuille uinumaan. Ja sen jälkeen hänellä on paljon selitettävää..."
Ottaessaan ensimmäisen askelen ääni hänen takanaan pysäytti hänet. "Ole tervehditty, veljeni. Astu saliini, meidän tulee pitää kiireesti neuvoa."
Syksy kohotti kulmiaan ilmeettömänä ja käännähti ympäri. Hän katsoi eteensä pimeyteen, jonka harmonia oli nyt rikkoutunut. Salin sisällä lepatti tuhansia sinisiä liekkejä, jotka paloivat kitumalla pimeyden keskellä, kuitenkin hieman lattioita valaisten. Seinät ja katto pysyivät kuitenkin yhä kadoksissa, ja pimeys näytti jatkuvan äärettömiin. Syksyn tarkasteltua hieman tarkemmin pimeydessä lepattavia valoja, hän huomasi niiden muodostavan pienen kulkukäytävän, joka jatkui kauas eteen päin salin syövereihin.
"Todellakin, keskusteltavaa on..." Syksy murahti happoessaan saliin kohti lattiasta kasvavien soihtujen käytävää. Kylmyys hänen ympärillään kasvoi hetki hetkeltä enemmän painostavksi, pureutuen jopa hänen maagisen viittansa läpi, jonka tarkoitus oli suojata jumalaa kaikelta häntä satuttavalta. Syksy jatkoi taivallustaan useita minuutteja, näkemättä loppua polulle, saati sitten salille. Tuhansia ja taas tuhansia soihtuja lepatti pimeydessä Syksyn harppoessa niiden ohitse kaapu liehuen. Pimeys, kylmyys ja sininen tuli olivat ainoat mitä syksyn herra pystyi aistimaan ympärillään, ei mitään muuta. Viimein hän pysähtyi, varmana siitä, että loppua ei tulisi. Talven oli täytynyt huijata häntä. Tämä oli jonkinlainen juoni.
"Pitäisikö minun kääntyä? Mitä haluat minusta, veli...?" Syksy mutisi vihaisena itsekseen. Hän kierrätti katsettaan synkän pimeyden keskellä, yrittäen löytää jotakin erilaista, mistä tehdä päätöksiä taivalluksensa suhteen. Missään ei ollut merkkiäkään mistään mihin tarttua kiinni...kunnes.
Pimeyden keskellä välähti sininen valo, kirkkaampi kuin talvipäivän auringon kimallus, joka häikäisi hetkiseksi Syksyn silmät. Valo paloi kirkkaasti, liian kirkkaasti tullakseen jostakin soihduista. Se oli Talven valoa. Synkkää, sielutonta ja kalvakkaa. Syksy otti varoen kätensä pois silmien edestä, katsoen suoraan valoon. Se loisti muutaman kymmenen metrin päässä hänestä. Yllättävän nopeasti hänen jumalalliset silmänsä tottuivat siihen, ja hän pystyi katsomaan suoraan. Valo himmeni vaimeammaksi, kun hän tuijotti sitä tarpeeksi kauan. Viimein siitä oli jäljellä enää normaalin soihdun kokoinen liekki, joka välkkyi hopeisena sinisten valojen keskellä, kuin kutsuen. Syksy lähti harppomaan eteen päin.
Vain muutamalla askeleella hän saapui liekin lähettyville. Siellä hän huomasi löytäneensä kaksi jäästä tehtyä tuolia, jotka oli asetettu pienoisen, kahdelle riittävän pöydän ääreen. Pöydällä oli kannu, joka oli sekin tehty läpikuultavasta jähmettyneestä nesteestä, kuten myös kaksi pikaria sen vieressä. Hopeinen liekki välkkyi toisen tuolin päällä ilmassa.
"Ole hyvä, käy istumaan, veljeni." liekki kuiskasi aavemaisesti. Syksy rypisti otsaansa niin, että muutamat huurupintaiset lehdet putoilivat hänen pitkistä hiuksistaan. Sitten hän istui raskaasti hyytävän kylmälle tuolille.
"Aineellistu niin, että voin katsoa sinua silmiin." Syksy sihahti.
Liekki roihahti hieman isompana, kuin turhautuneena. "Asia sattuu olemaan nyt niin, että..."Talvi tuumi hetken "En kykene."
Syksy kohotti kulmiaan oudoksuen. Hän kumartui lähemmäs Talvea, nojautuen pöytään. "Mitä tarkoitat? Miten niin et kykene?"
Talvi oli hetken hiljaa, jättäen Syksylle aikaa pähkäillä. Kun tämä ei lopulta sanonut mitään, Talvi valaisi häntä (kirjaimellisesti ja kielikuvallisesti...) "Veli hyvä. Ei ole vielä aika. Elämme kesän puoliväliä. Voimani eivät ole tarpeeksi suuret."
Syksyn silmät leimahtivat. "Mitä kirottua tarkoitat? Puoliväli? Minkä vuoksi sitten minä seison tässä!?"
"Yksinkertaista.." Talvi naurahti koleasti. "Koska minä herätin sinut."
"Miksi?" Syksy mylvähti kimpaantuneena. "Aikani ei ole vielä tullut, untani on jäljellä vielä viikko-kausia!"
Talven liekki roihahti "Viikkoja! Päiviä! Tunteja! Niillä ei ole enää merkitystä, Syksy hyvä! On tullut aika tehdä loppu noista termeistä!" jumala leijaili hohdossaan pöydän päälle "Teemme lopun tästä leikistä. Me kaksi, viimeinkin. Olen tehnyt suunnitelman, jolla voittomme on varma. Voittomme Kesästä, ja hänen säälittävästä apuristaan Keväästä! Kuuntele tarkkaan, kun kerron..."
Syksy keskeytti hänet "Mitä ihmettä sinä kaikkeuden nimeen horiset? Voitto?"
"Aivan, voitto." Talvi totesi. "Asiat tulevat viimeinkin muuttumaan. Tällä kertaa taistelu ei pääty osaltamme säälittävään puolen vuoden valtaan. Tällä kertaa se päättyy pidempään ajanjaksoon."
Syksy pyöritti päätään huokaisten ja tarttui pöydällä seisovaan vesikannuun. Talvi väistyi tieltä, palaten tuolilleen pöydältä. Syksy otti kaatoi helmeilevän keltaista juomaa pikarinsa piri pintaan asti "Otatko sinäkin?" hän kysyi. Talvi leimahti myöntymisen merkiksi, ennen kuin jatkoi ilmeisen varmana ja innoissaan ideasta, kuitenkin säilyttäen arvokkaan kolean sävynsä. Tuohon sävyyn sekoittui myös kirkkaan säteilevä julmuus, kuin talven pureva viima ja vimma.
"Olen tarkkaillut sisaremme Kesän toimia viime aikoina vuoristoista käsin. Hän on luonut sadoittain, kenties tuhansittain, uusia kasvi-ja eläinlajeja kokeiltavakseen. En epäile hetkeäkänä, etteivätkö ne olis hänen yrityksensä hankaloittaa syksyn ja talven saapumista. Annan hänen elää siinä uskossa, sillä hän ei voi aavistaakaan, mitä tulee tapahtumaan seuraavan viikon aikana...kuuntele tarkkaan veljeni, aikani riittää selventämään vain kerran suunnitelmani"
Syksy keinutteli juomaa lasissaan hajamielisesti, tarkastellen pienempää jumalveljeään pikarin reunojen yli. Sitten hän joi yhdellä siemaukselle lasin tyhjäksi, ja kaatoi itselleen lisää. "Hyvä on, herrani. Kerro suunnitelmasi. Vaikkakin sitä ennen haluan muistuttaa, etteivät voimani ole vielä ennallaan."
Talvi lepatti myhäilevän katalasti. "Keskikesän juhla, juhannus, kuten Kesä sitä nimittää, on saapumassa. Kaikki keskittyy siihen päivään, veli hyvä...nyt, aloittaakseni alusta..."
* * * * *
Lämmin kesän tuuli puhalsi lempeästi halki niittyjen, hoivaten kedon kukkia ja hyönteisiä. Aurinko paistoi taivaalla kuumasti, merivesi oli lämmennyt uimakelpoiseksi, linnut lauloivat ylistys-lauluaan puiden oksilla ja päivänkorennot surisivat veden pinnalla päämäärättömästi. Oli kesä. Neljästä jumalasta kauneimman, sisar Kesän valtakausi. Ja se kukki juuri parhaimmillaan, sillä syksy ei ollut vielä lähimaillakaan. Tai niin ainakin Kesä uskoi.
"Voivoi, sisareni hyvä. Vajaan vuoden päästä aikasi taas koittaa, jolloin heräät...nyt, nuku rauhassa." Kesä kuiskasi lempeästi, silittäen pikkusiskonsa vihreitä kutreja, jotka rönsyilivät sotkuisena hänen nurmi-pedillään, tunkeutuen myös hentoisten käsien päälle. Jumala makasi sikeässä unessa vihreää ruohoa kasvavalla alttarilla, siinä mihin Kesä oli hänet asettanut. Hän oli tullut katsomaan sisartaan Kevään omaan palatsiin, joka sijaitsi pienellä saarella pohjolan leudon lämpimien merivirtojen keskellä. Vuosittain Kesä toi sisarensa tämän omaan palatsiin, heti kun tämä oli toipunut pahimmista ruhjeistaan ja voimien menetyksestään. Nyt toipuminen oli kestänyt tavallista kauemmin, mutta sellaista tapahtui vain harvoin, kerran muutamassa vuosisadassa. Talvi oli runnellut kevään vimmoisaan surkeaan kuntoon...muttei ollut kuitenkaan selvinnyt vammoitta itsekään. Kevät oli riistänyt suuren osan hänen mahdistaan, jättäen Kesälle vain lähes puolet vastukseksi. Talvi oli kaatunut yhdessä viikossa, ja Kesä oli kärsinyt suhteellisen pienet vahingot. Nekin olivat jo melkein parantuneet.
Kesä nousi ylös polviltaan alttarin vierestä, astellen ulos salista. Kevät jäi makaamaan vuoteelleen rauhallinen ilme kasvoillaan, hengittäen hiljaisen suhisten.
Kesä käveli mietteissään pitkin kevät-palatsin käytäviä, katsellen seiniin tehtyjä kauniita maalauksia. Hän mietiskeli kaikkea, mitä hänellä olisi tehtävänään lämpimän valtakautensa aikana. Kasvien kukinta pitäisi saada liikkeelle, vaikkakin jotkin niistä jo kukkivat hyvää vaihtia, vedet pitäisi saada lämpimämmäksi vaatimalla auringolta kuumempaa paistetta, pilvet pitäisi saada puhaltumaan oikeisiin aikoihin taivaalle, etteivät ne pilaisi kesäpäiviä liiallisilla sateilla tai varjostukselle, ja sitten, tietenkin. Olisi juhannus, keskikesän juhla. Siinä vasta järjestämistä olisikin.
Keskikesän juhlan aikaan, juhannuksena, Kesällä oli tapana juhlistaa kahden päivän ajan valtakauttaan yhdessä eläin-ja ihmiskunnan kanssa. Hän järjestäisi suuret juhlat ympäri maailmaa, jolloin hän tarjoaisi koko eliökunnalle kauniin sään, osan jumalallista mieltään ja lupauksen ikimuistoisesta kesästä. Aina ei tosin kahden päivän kaunis sää voinut toteutua, jos maailma vaati saada sateen tai tuulisen sään juuri noille päiville toimiakseen normaalisti. Mutta sitä tapahtui vain harvoin, niin hyvä oli Kesä delegoimaan asiat maailman kanssa. Ja tänä kesänä ei poikkeusta tulisi tapahtumaan, keskikesän juhlana tulisi nimittäin olemaan hyvin, hyvin lämmin sää. Ja kauniit illat.
Kesä huomasi saapuneensa kevät-palatsin uloskäynnille, suurelle kultaiselle portille. Hän katsahti taakseen, ja kuuli sisältä, loputtomien käytävien ja salejen sokkelosta leikittelevää kuiskailua ja hentoisen tuulen suhahtelua. Kevään äänet elivät kevät-palatsissa tämän unenkin aikana.
Kesä astahti ulos portista, saapuen suoraan saaren reunalle, tyrskyävälle rantakalliolle. Kevään saari oli toki vaikuttavan suuri, ja koko palatsi ulottui saaren jokaiselle reunalle. Palatsi piti sisällään saaren metsiköt, lammet ja pellot, joten saaren luonto oli osa Kevään asumusta. Kesä katseli villinä kuohuavaa merta, auringon paistaessa taivaalla muutaman pilven hattaran läpi. Hän huokaisi onnellisena. Niin kaunista, niin kaunista. Kesän kauneutta.
Kesän ulkoasu koostui kauniin vihreästä ruoho-viitasta, kaisloista tehdystä mekosta ja rönsyilevästä ruusu-paidasta, jonka alkua ja loppua ei pystynyt kunnolla määrittelemään. Kesän hiukset laskeutuivat kauniin kultaisina tämän olkapäille, rönsyillen kuin auringon liekit. Hänen silmänsä olivat vihreät ja ne välkkyivät kuin kissalla. Mutta samaan aikaan ne olivat täynnä sanatonta viisautta. Kesä kulki avojaloin, kuin luonnonlapsi. Siltikin hän oli jumalista vanhin. Ja viisain, niin sanottiin, koska aikojen alussa, kun kaaos oli synnyttänyt maaimankaikkeuden, hän oli luonut ensimmäisenä Kesän. Sitten Syksyn, tämän jälkeen toisen johtajista, Talven. Viimeisenä oli syntynyt sisaruksista nuorin, Kevät. Joskus viisaiden keskuudessa oli puhuttu, että Kesälle meinattiin antaa johtajan asema sisaruksista, mutta kaaos oli perunut tämän viime hetkellä. Hän oli vedonnut vain tasa-arvoon ja se oli riittänyt maailmankaikkeudelle. Kun kaaos halusi päättää jostakin, ei arvojärjestystä olisi edes jumalten kesken, joten Kesä, Talvi, Syksy ja Kevät päätyivät yhdenarvoisiksi jumaliksi. Kunnes he itse päättivät toisin.
Kevät oli vapaaehtoisesti luovuttanut osan voimistaan ja vallastaan Kesälle, koska hän yhdessä toisen lämmön jumalattaren kanssa halusi pitää Talven ikuisesti aisoissa. Talvi puolestaan oli vallanhimossaan suostutellut Syksyn luovuttamaan osan mahdistaan ja vallastaan itselleen, jotta hän pystyisi vastustamaan Kesän voimia. Hänen toiveenaan tosin olisi ollut voittaa Kesä lopullisesti, mutta heidän vahvuutensa oli osottautunut yhtäläiseksi. Niin vuodenkierto oli jatkunut ennallaan, tasapainossa.
Kesä veti keuhkonsa täyteen meri-ilmaa, pyyhkäisi hiukset pois toisen silmänsä edestä, kohensi ryhtiään ja napsautti sormiaan. Kävi pieni tuulenpuuska, risahdus ja välähdys. Ja sitten Kesä oli kadonnut. Kevään palatsi jäi kuiskailemaan yksin merien keskelle.
* * * * *
Layla Hijako, joka tarkoitti jumalten kielellä 'Lämmön valittua', poimi löytämästään omenapuusta suuren punaisen kiiltävän omenan. Hän katseli sitä ihmetellen, miten nopeasti tuo puu tuottikaan omenansa tänä vuonna. Hän haukkasi siitä palasen, maistaen imelän herkullisen maun suussaan. Omena oli sopivan vetinen, joskaan ei liian, silloinhan se olisi ollut mätä. Hän mutusteli palasen antaumuksella, katsellen puun lehvästöjen kätköissä piileviä muita omenoita, jotka hän pian poimisi. Kesätuuli heilutti pikkuisen hänen huomaamattoman kiharia hiuksiaan. Ne kiilsivät tummana auringon valossa, samoin kuin tuo sama valo lämmitti Laylan ihoa kuumasti. Omenan syötyään hän nakkasi rangan maahan, ja hyppäsi korinsa kanssa alimpaan oksaan kiinni. Hän varoi repäisemästä valkeaa mekkoaan puun runkoon, suojellen samalla punaista paitaansa.
Layla kiskoi itsensä oksan päälle, puuskuttaen kevyesti. Hän huomasi aivan vasemmallaan pienen, mutta kypsän omenan. Hän poimi sen varovasti koriinsa, tähyillen seuraavaa. Sellainen löytyi oikean jalkansa vierestä pieneltä oksalta, riippumassa pienen rihman varassa. Layla alkoi kurottautumaan omenaan, mutta kun hän täräytti vähän oksaa, jolla hän istui, omena putosi äkkiarvaamatta maahan. Layla puuskahti pettyneenä, katsellen maassa makaavaa omenaa. Se oli pudonnut kiven päälle, murskautuen möyhyksi. Nainen kohotti katseensa huokaisten, ja säikähti. Hänen edessään vastapäiselle oksalla istui nainen kuin unesta.
"Kesä!" Layla hengähti naurahtaen. "Säikäytit minut liki kuoliaaksi!"
Kesä hymyili säteilevän maagista hymyään, ja naurahti äänellä, joka täytti kaikki Laylan aistit: "Olen istunut tässä jo tovin, et vain ole huomannut."
"Kuinka voitte, valtiattareni?" Layla kysyi kumartaen iloisesti hymyillen päänsä hetkeksi.
"Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Vierailin juuri sisareni luona, hän paranee normaaliin tapaan mitä luultavimmin." Kesä lausahti, poimien yhden omenan lehtien takaa.
"Ahh, olen iloinen kuullessani tämän. Äitini kertoi Talven runnelleen pahasti häntä tänä vuonna..." Layla sanoi vakavana viimeisemmän lauseistaan. Sitten hän kohotti kulmiaan jälleen hymyillen. "Mutta mikä suo minulle tämän jumalallisen ilon, valtiattareni?"
Kesä kohotti kätensä ylös ja napsautti sormiaan.
Hetkessä he olivat suuren järven rannalla, rantakoivun alla. Aallot liplattivat rantaan hitaasti, luoden rauhaisan tunnelman. Layla ei vaikuttanut lähes yhtään yllättyneeltä, tätä oli sattunut hänelle ennenkin. Hän kääntyi ympäri, nähden jumalattaren seisovan takanaan. Kesä levitti kätensä osoittaen ympärillään levittäytyvää metsäniittyä, joka rajautui rantaan, mutta jatkui pitkälle taaemmas.
"Tänne tahdon sinun järjestävän keskikesän juhlat." Kesä totesi. Layla katseli ympärilleen ihastellen kaunista ympäristöä. Sitten hän tajusi mitä jumalatar oli juuri sanonut.
"Minun?" Layla huudahti yllättyneenä. "Tahdotko minun järjestävän juhannusjuhlan?"
Kesä nyökkäsi hymyillen. "Katson sinun pystyvän suoriutuvan siitä erinomaisesti."
Layla pyöritti epäuskoisena päätään. "Mutta sehän on ollut aina vanhempien Viisaiden tehtävä. Kuinka päädyitte minuun?"
Kesä levitti kätensä nauraen heleästi. "Noh, suostutko siihen? Voin kyllä kysyä joltakin muulta, jos aikasi ei riitä..."
Layla nosti kätensä torjuvasti eteensä, pyörittäen päätänä "Mitä, ei, totta kai suostun, tämä on suurin kunnia mitä voin kuvitella!"
Kesä nyökkäsi tyytyväisenä. "Erinomaista. Saat tietenkin ottaa avuksesi ystäviäsi ja vanhempia Viisaita, he neuvovat sinua varmasti mielellään. Ja niin, ota tämä sormus todistukseksi, mikäli he eivät usko minun suoneen virkaa sinulle." hän ojensi naiselle koruttoman, mutta kauniin kultasormuksen. Sormukseen oli kiinnitetty pieni hopeinen miekka. Se oli Kesän tunnus.
"Voi jumalattareni, en voi ikinä kylliksi kiittää!" Layla pyöritteli päätään ottaen sormuksen vastaan. Hän pujotti sen oikeaan etusormeensa, nieleskellen onnenkyyneliään. Kesä katsahti häntä vielä kerran. Sitten hän asteli eteen päin, kävellen tytön ohi. Mennessään siitä hän taputti tätä olalle ja sanoi:
"Järjestä sellaiset juhlat, että ne muistetaan läpi vuosien. Nyt, näkemisiin. Viikon päästä palaan tälle paikalle juhlimaan kanssanne."
Sitten Kesä katosi sormien napsautuksella.
* * * * *
Syksyn saleissa oli hiljaista. Muutamat lehdet putoilivat sinnikkäästi seinät muodostavista puista, leijailen hiekkaiseen maahan. Viileä ilmavirta matkasi salien poikki säännöllisesti muistuttaen aidosti normaalia syksyn viimaa lokakuisena iltana. Syksyn saleissa oli itseasiassa ollut hiljaista jo reilut puoli vuotta. Viileä jumalaa ei ollut näkynyt palatsissa sitten viime kesän lopulla alkaneen taistelun Kesää vastaan jälkeen. Talvi ei ollut toteuttanut jokavuotista lupaustaan, ja tuonut häntä veljeään tämä omaan palatsiin, vaan hän oli raahannut tämän omaan, suurien pohjoisjäätiköiden keskellä sijaitsevaan linnaansa. Sinne hän oli kätkenyt Syksyn lepäämään jäiselle vuoteelle. Ja tehnyt muutamia muita jumalten laeille vastaisia asioita.
Palatsin hiljaisuus rikkoontui äkkiä, kun pääportit tyrkättiin paineella auki. Sen jälkeen tuli pieni hiljainen tovi, ennen kuin jumala astui sisään. Syksy marssi eteisaulaan vakava ilme kasvoillaan, heilauttaen kättään taakse päin. Ovet lämähtivät korvia särkevästi räsähtämällä kiinni, pudottaen kasan lehtiä puiden oksilta. Syksy jatkoi määrätietoista kävelyään, kunnes hän eteisestä poistuvilla ovilla pysähtyi. Hän veti syvään henkeä, ja katsahti olkansa yli taakseen. Suuret puiden rungoista koostuvat pylväät, kirjavat syksyn lehdet, pieni lehtien värejä heijasteleva lampi. Aurinko paistoi taivaalta muutamien vesipisaroiden lennellessä satunaisesti maahan hajanaisista pilvistä. Syksy puhalsi ilmat keuhkoistaan huokaisten. Hän oli kotona.
Syksy avasi oven edessään, ja jatkoi taivaltaan eteen päin pitkin elokuun loppupuolen hämäräistä käytävää. Muutamia minuutteja myöhemmin hän kääntyi vasemmalle, tullen lyhemmälle käytävälle, joka johti tammesta tehdylle ovelle. Syksy pysähtyi oven eteen ja tarttui kahvaan. Hän riuhtaisi oven auki, ja astui sisään.
Hän tuli pieneen koruttomaan huoneeseen, jossa oli vihreät seinät. Huoneen perällä oli massiivinen sänky, ja sen vieressä pieni yöpöytä. Huoneen oikeassa laidassa oli kirjoitupöytä, jonka ääressä istui kyyryselkäinen miekkonen. Miekkonen oli uppoutunut kirjoittamaan suurelle pergamentille, mutta säpsähti yllättyneenä, pudottaen kynän kädestään, kun Syksy astui sisään. Mies tutkaili hetken aikaa mukistyneenä jumalaa, korjaten lasiensa asentoa.
"Syksy!" mies hengähti. "Missä olette olleet, teidän ylhäisyytenne?"
Syksy katsoi ympärilleen huoneessa, hänen päänsä lähes hipoessa kattoa. Sitten hän naulitsi katseensa mieheen. "Seuraa minua."
Sitten jumala käännähti kannoillaan, ja poistui huoneesta. Miekkonen tuijotti hetken aikaa hölmistyneenä hänen peräänsä, ennen kuin ymmärsi kompuroida ylös. Hän lähti kenkkaamaan kävelykepin avulla herransa perään. Syksy harppoi nopeaa vauhtia eteen päin, kääntyen vasemmalle, takaisin suuremmalle käytävälle. Mies pysyi tasaisen muutaman kymmenen metrin päässä hänestä, kunnes sai huudettua hengästykseltään. "Minne menemme, herrani?"
"Tuulten kalliolle, minun täytyy kertoa sinulle jotakin." Syksy vastasi kireästi, kiihdyttäen hieman tahtiaan. Mies yritti epätoivoisesti roikkua kannoilla.
Syksy kuuli miehen laahustavan takanaan, mutta säälittä piti tahtinsa nopeana. Samalla hän alkoi miettiä kaikkea, mitä Talvi oli kertonut hänelle. Lopullinen voitto, hän oli sanonut. Voitto Kesästä. Talvi oli kuvaillut, miten hän oli tuonut Syksyn palatsiinsa, ja vastoin jumalten lakeja käyttänyt mahtiaan parantamaan tämän nopeammin. Samalla Talvi oli menettänyt osan omia voimiaan ja hidastanut omaa palautumistaan. Hän oli myöskin salaa vakoillut Kesän toimia, mitä hän tosin oli tehnyt aiemminkin, mutta tällä kertaa hän oli alkanut laajentaa sitä jokapäiväiseksi ja -öiseksi. Suurin Talven varjoissa toimitetuista rikoksista jumalten lakeja kohtaan oli kuitenkin ollut armeijoiden kokoaminen. Hän oli laajentanut jäätiköitään salaa muilta jumalilta, ja kouluttanut kätköissä niiden alla itselleen maagikkoja, jotka auttaisivat häntä tulevassa operaatiossa. Maagikot omasivat osan jumalan voimista, ja he pystyivät jäätiköittämään taiallaan laajoja alueita, joihin sisältyi jopa kokonainen järvi tai metsikkö. Eikä se tapahtuisi pitkässä ajassa, vaan pienessä hetkessä...
Syksy käännähti jälleen, jatkaen matkaansa oikean puoleiselle käytävälle. Hän puisteli samalla itsestään vielä löytyviä jääkiteitä maahan. Yhä taaemmas jäävä perässä seurannut miekkonen pysähti viimein, ajettuaan itsensä aivan loppuun. Hän kyyristyi maahan hengästyneenä, puristaen kylkeään. Hän irvisti kivusta, joka pisti koko hänen kehonsa läpi, ja yritti nostaa katsettaan. Mutta, kun hän avasi silmäsä, hän näki maassa pirstaleina makaavat jäänpalaset. Hän katseli niitä hetken, antaen hengityksensä tasaantua. Kun hän sai otettua kätensä irti kyljistään, hän tarttui kiteisiin. Hän nosti ne maasta ylös ihmetellen.
"Jäätä...sinistä jäätä.." miekkonen kuiskasi. "Hän on ollut Talven palatsissa, siitä tässä on kyse..."
Hän pudotti jäätävän kylmät kiteet käsistään, ja huomasi ettei niistä ollut sulanut edes pientä osaa. Se oli ilmiselvästi Talven omaa jäätä, rikkoontumatonta. Sitten hän ponnisti itsensä ylös maasta, huomaten kadottaneensa Syksyn. Hän mietti, mistä tässä oli nyt kyse. Syksy ei ollut palannut taistelunsa jälkeen palatsiinsa, vaan hän olikin ollut Talven luona...ja nyt hän palasi ilmielävänä, kuin täysin parantuneena. Ja enemmänkin. Kun hän otti ensimmäisen askeleen, hän tunsi pyörteen ympärillään. Ilmassa kuului 'Naps', ja sitten hän katosi käytävältä.
"Lockston, minulla on sinulle tehtävä." Syksy totesi, kun mies ilmaantui yhtäkkiä hänen viereensä jumalan sormien taian johdosta. Lockston vilkuili ympärilleen säikähtäneenä, haroen kaljuuntuvaa päätään ja harmaita hiuksiaan. Hän oikaisi ruskean kaapunsa suoraksi, astuen lähemmäs herraansa. He seisoivat valtavalla kallion jyrkänteellä. Heidän eteensä avautui suuremmoinen näkymä. He seisoivat vuoren kylkeen rakennetun uloskäynnin reunalla, mistä näki kokonaisen vuoriston, joka ympäröi heitä. Vuori, jonka kyljellä he seisoivat, oli ilmeisesti yksi suurimmista aluella. Mutta, paitsi että sieltä näki koko vuoriston, sieltä näki myös edemmäs. Lockstonin näköaisti tuntui jatkavan matkaansa yhä kauemmas vuoristojen yli, jatkuen merien ja metsien rantaa. Joskus hän oli tuuminut, näkisikö hän tuolta koko maailman, jos tuijottaisi tarpeeks pitkään, muttei ollut koskaan ottanut selvää Syksyn ankaran kiellon vuoksi. Siihen liittyi varmasti jotain Syksyn jumal-magiaan viittaavaa...
"Niin, millainen tehtävä, jumalani?" Lockston kysyi epäröiden.
Syksy käänsi syvän katseensa palvelijaan päin ja puhui painottaen. "Suuria tulee tapahtumaan. Talvi on antanut minulle tärkeän tehtävän, joka liittyy hänen suunnitelmiinsa. En halua minkään epäonnistuvan, sillä uskon itsekin tähän suunnitelmaan. Veljeni on viisas ja hän on tehnyt täydellisesti kaikki aukot täyttävän stragedian. Ja tarvitsen pienen avun sinulta siihen liittyen."
Lockston nyökkäsi hitaasti. "Ja mitä se mahtaa olla, herrani?"
"Haluan, että varmistat selviytymiseni. Tahdon, että varmistat, etten kuole tulevassa taistelussa." Syksy lausui hiljaa. "Tulen ottamaan vanhemman sisareni kanssa yhteen taistelussa kovemmin kuin koskaan. Saatan kuolla siinä, ja pelkään, ettei veljeni ole auttamassa minua. Joten velvoitan sinut tekemään sen hänen puolestaan."
Lockston katseli kysyvästi jumalaa "Mutta...miksi murehdit tätä nyt, taisteluunhan on vielä kuukausikaupalla aikaa...? Ja miten niin jumala Talvi ei auttaisi teitä..?"
Syksy astahti aivan jyrkänteen reunalle, katsellen huimaa pudotusta. "Hyökkään Kesän kimppuun ensi viikolla, tasan tähän samaan aikaan. Talvi toimii apuna tuossa hyökkäyksessä, vaikkeikaan omana itsenään. Tavoitteemme on aiempaa massiivisempi voitto."
Lockston aukoi suutaan hetken typertyneenä, kunnes sai sanottua. "Mutta...aiotteko...siis, tehän rikotte jumalten lakeja? Mitä suurta te tavoittelette, jos saan kysyä, herrani?"
"Ette saa, Lockston. Voitte palata takaisin töihinne, minun pitää mennä." Syksy kuiskasi, ja astahti reunan yli. Hän ei kuitenkaan pudonnut, vaan katosi jälleen ilmaan, vain hetken sen jälkeen kuin sormet olivat napsahtaneet.
* * * * *
Kevään palatsi sai uusia vieraita, jo toista kertaa saman päivän aikaan.
"Älkää menkö vielä, idiootit, meidän käskettiin odottaa Syksyä ennen kuin voimme astua piilosta!" kapteeni Friidz sähisi ärsyyntyneenä, kun hänen alaisensa alkoivat kurkkia ulos pensaikoista. Kevään palatsin äänet kuiskailivat heidän ympärillään epäluuloisina, ilmeisen epäröivänä muukalaisia kohtaan.
"Talvi antoi meille tarkat ohjeet, ettemme saa tehdä mitään omin avuin, ennen kuin Syksy ilmaantuu!" Friidz jatkoi ärtyneenä, kun muut maagikot palasivat pusikon reunoilta hänen ympärilleen. He olivat talven maagikoita, sotureita, jotka Talvi oli kouluttanut suunnitelmiaan varten. Heitä oli kaiken kaikkiaan kymmenen henkilöä, jotka jumala oli lähettänyt Syksyn avuksi operaation, mikä alkoi Kevään palatsista.
"Milloin herramme veli sitten saapuu? Olemme odottaneet täällä jo tunti-kaupalla!" yksi maagikoista mutisi tympääntyneenä.
"Jumala Syksy saapuu heti, kun hänen ihmismielelle käsittämätön aikataulunsa antaa periksi." komentaja murahti, istahtaen pienelle kivelle vieressään. Muut maagikot seurasivat hänen esimerkkiään ilottomana, istahtaen maahan odottamaan.
Aika kului ja kului. He istuivat paikoillaan useita tunteja, nauttien välillä mukanaan tuomaansa vettä ja keskustellen apaattiseen sävyyn. Viimein tuli ilta. Hämärä laskeutui kuohuavan meren ylle, ja kauniin kesä-öinen kuutamo kipusi taivaalle valaisemaan palatsia. Rakennuksen seinämillä leikitteli kymmenittäin varjoja, joita kuu loi tornien ja puiden oksien takaa. Kun jotkut maagikoista alkoivat tuntea unen hiipivän heidän kimppuunsa, jumala viimein saapui.
Kuului napsahdus, jonka jälkeen kävi hentoinen välähdys. Syksy seisoi keskellä palatsin etupihaa, kädet puuskassa. Miehet huomasivat hänet, ja tarkkailivat häntä varoen. Kesti hetken hiljaisuus, ennen kuin Syksy puhui.
"Tulkaa pois sieltä pusikosta, meillä on töitä." hän totesi kireään sävyyn. Hän asteli palatsin ovelle rauhallisesti, vilkaisemattakaan suojansa keskeltä juoksevia maagikkoja. He saavuttivat hänet nopeasti, ja pysähtyivät jumalan viereen oville. Syksy piti taas hetken kiusallisen tauon. Kapteeni rikkoi sen tovin päästä.
"Ettekö voisi vain siirtää meitä Kevään luo, jotta välttyisimme taivallukselta?" kapteeni kysyi varoen. Syksy käänsi katseensa häneen, ilmiselvän halveksiva ilme kasvoillaan. Hän tutkaili miestä katseellaan päästä jalkoihin ja takaisin, ennen kuin vastasi.
"Mahtini ei toimi vihollisleirin jumalan maalla. Joudumme kävelemään."
Kapteeni huokaisi raskaasti. Sitten hän tarttui palatsin oven kahvaan ja riuhtaisi. Ovi aukeni raskaasti, kuin vastustaen kapteenin yritystä. Viimein hän sai raotettua sitä niin paljon, että hän uskoi Syksyn mahtuvan sisään.
"Teidän jälkeenne, korkea herra." Friidz sanoi kumartaen. Syksy vilkaisi häntä vielä kerran, ja astui sisään. Mennessään hän totesi kuuluvasti itsekseen:
"Nämäkö Talvi antoi avukseni..."
Seurasi kahden tunnin, maagikoiden kannalta, tuskallinen taivallus palatsin sokkeloisten salien ja käytävien poikki. Useaan otteeseen maagikot olivat täysin vakuuttuneita, ettei Syksy tiennyt minne he olivat menossa, kunnes he kohta taas kuulivat voimistuvat kuiskaukset. Niiden ja ilmapiirin perusteella he olivat mahtinsa kautta hetkeksi aina varmistuneita, että he lähestyivät jumalatarta. Kukaan ei uskaltanut koko aikana sanoa sanaakaan, sillä Syksyn ärtyisyys leijaili ilmassa niin sankkana, että sitä pystyi lähes leikkaamaan veitsellä. Kapteenilla kävi kerran mielessä tiedustella, milloin hänen tulisi alkaa marssittaa joukkojaan kohti etelää, ja Kesän juhannus-juhlia, mutta hän luopui ajatuksesta hetken harkittuaan.
Ja viimein he saapuivat perille. He olivat suuressa makuukamarin tapaisessa huoneessa. Huoneen takaseinä oli ainakin sadanmetrin päässä heistä itsestään, kun he astuivat sisään. Kamarista löytyi yksi ainut maisemasta poikkeava tekijä, mikä siis koostui kaikista kevään elementeistä, kuten lehtiä versovista puista, heleästi solisevasta purosta, viileähkön lämpimästä ilmasta ja vihertävästä maasta. Se oli suuri alttari. Kun maagikot hetken olivat katselleet ympärilleen, he haivaitsivat jonkun makaavan alttarilla. Heidän mahtinsa ei valehdellut, oli ilmiselvää kuka se oli.
Syksy käveli hitaasti alttarin ääreen, katsellen ruohopedillään makaavaa Kevättä. Hän oli sikeässä unessa, josta hän ei heräisi vielä pitkään aikaan. Syksy silitti harmahtavalla kädellään pienemmän sisarensa vihreitä hiuksia, hymyillen katalasti. Kevät oli niin autuaan tietämätön. Hän ei edes huomaisi, kun hänet vietäisiin pois palatsistaan, ja raahattaisiin Talven linnaan.
"Nuku nyt, pieni sisaremme. Koska uutena huomisena ei kevääsi voi koskaan nähdä päivänvaloa, ei enää tässä maailmassa." Syksy kuiskasi julmalla äänellä. Hän tarttui Kevään hiuksiin kourallaan ja nosti tätä pienistä jaloista. Hän kampesi jumalan syliinsä, ja kääntyi maagikoihin päin.
"Talvi kertoo teille tarkemmat ohjeet juhannuksen tapahtumista, voitte tiedustella häneltä. Nyt, hyvästi."
Napsahdus ja kaksi jumalaa olivat poissa. Maagikot jäivät typertyneenä seisomaan huoneeseen.
* * * * *
Kun Kevät oli kaapattu, Talven suunnitelmat alkoivat pyöriä käyntiin. Hän ei itse ollut vielä täysissä voimissaan, mutta hän pystyi ohjaamaan tapahtumia maagikoidensa kautta. Syksy toimi hänen operaationsa johtajana. Kun viikko oli kulunut, Talvi käskytti kahdentuhannen maagikon joukkonsa hyökkäämään kaikkialle Jieriin. Maagikot olivat vahvoja, sillä Talvi oli käyttänyt lähes kaikki voimansa luodakseen heistä voittamatton kammottavia vastustajia Kesälle.
Samaan aikaan, kun nuo hirviöt marssivat Pohjoisjäätiköiltä Jierin maailman kimppuun, olivat Kesän juhannus-juhlat täydessä vauhdissa. Koko juhlaväki yllätettiin täysin, kun ranta, millä he juhlivat, muuttui hetkessä taistelu-tantereeksi. Syksy hyökkäsi salakavalan nopeasti, saaden heti ensimmäisellä raivoisalla loitsullaan verotettua Kesän voimia. Kesä ei kauan ehtinyt olla hämmentynyt, kun hän jo sai tilanteen tasalleen, ja puolustautui. Viisaat onnistuivat pakenemaan paikalta, vaikkakin osa heistä jäi seuraamaan taistelua, ymmärtäen kuinka ainutlaatuinen tapahtuma jumalten ja Jierin historiassa oli kyseessä. Nopeammin kuin nuo henkilöt ehtivät ymmärtääkään, he menehtyivät toisesta käsittämättömien räjähdysten, tuulen ja salamoiden saattelemana.
Kesä oli raivoissaan veljensä rikoksesta jumalten lakeja kohtaan, ja pisti kampoihin koko mahdillaan. Syksy sai tuntea sen nahoissaan, vaikkei taiston voitolla olevaa jumalaa pystynyt pitkään aikaan määrittämään. Kun aurinko alkoi nousta, Kesä onnistui lukuisien yritysten jälkeen saamaan yhden iskun täydellisesti perille. Syksy rojahti maahan, lyötynä. Hän jäi henkitoreissaan makaamaan raiskatun koivikon keskelle, kun Kesä lennähti hänen vierelleen.
Kesä oli menettänyt valtavan osan voimistaan. Kun hän tuli Syksyn vierelle, vaatien selitystä, tämä nauroi sisarelleen niin äänekkäästi, kuin vain viimeisiltä voimiltaan pystyi. Hän kertoi Kesälle, miten Talven maagikot parasta aikaa valtasivat maailmaa, ja peittivät sitä massiivisilla jäätiköillä ja lumituiskuilla.
"Katso maailmaasi, sisko hyvä. Katso kauniin kesäistä pientä maailmasi. Näe, kuinka se murskataan puu puulta, järvi järveltä, eläin eläimeltä. Katso, kuinka Talvi tulee voittamaan lopullisesti."
Näin kerrottiin Syksyn viimeisinä sanoinaan kuiskanneen sisarelleen, ennen kuin valo hänen silmissään oli sammunut, ja jumala oli poistunut maanpinnalta. Kesä oli epäröinyt, ja yrittänyt olla uskomatta veljensä sanoja. Mutta viimein hän oli tajunnut tilanteen vakavuuden. Vain yhdessä päivässä Talven joukot valtasivat lähes koko maailman, peittäen sen jäätiköihin. Viimeisenä paikkana, minne jää ei yltänyt, säilyi Kesän oma palatsi. 1468 hengissä säilynyttä maagikkoa asteli rintamana palatsille, haastaen voimansa lähes täysin menettäneen jumalattaren taisteluun. Kerrottin myös Talven saapuneen tuonne paikalle sinisenä liekkinä, katselemaan taistelua. Se ei kestänyt kauan. 545 maagikkoa selvisi hengissä tuosta jumalallisesta taistelusta, kun viimein Kesä kaatui. Talven naurun kerrottiin kaikuneen jymisevänä koko maailmassa. Hän oli nauranut voittoaan, nauranut katalasta ilosta. Kesä vietiin hänen linnaansa vangiksi, sikeässä unessa, aivan niin kuin Kevätkin.
Niin alkoi Jumalten leikkikentän, Jierin maailman ensimmäinen jääkausi.
|
