Heräsin aamulla tyytyväisenä. Olin nukkunut niin hyvin ja aurinko paistoi huoneeseeni keväisenä aamuna. Katsoin kelloa ja silloin hävisivät viimeiset onnellisuuden tunteeni. Olin nukkunut pommiin! Juoksin alakertaan, mutta isä ei ollut kotona, kukaan ei pystyisi viemään minua kouluun! Minun pitäisi polkea kouluun pyörällä, koska kun soitin isälleni, hän kertoi olevansa Kuopiossa. Siis viidentoista kilsan matka! Ei elämä, ajattelin.
Söin nopeasti ja pukeuduin. Hiusten laittoon ei jäisi aikaa, minun pitäisi ehtiä kouluun. Hain pyöräni nopeasti talvisäilöstä ja aloin polkemaan tukka putkella. Aina välillä kurkkasin kelloa, joka vain tikitti tikittämistään. Viimein, puolimatkassa, pyöräni sanoi sopimuksensa irti, olinhan laiminlyönyt sen keväthuollon täysin. Ketjut katkesivat siihen paikkaan. Vieläpä suuren ja jyrkän mäen alapuolelle.
Kirosin pitkään, enkä tiennyt mitä tehdä. Jouduin raahaamaan pyörää pari kilometriä perhetuttumme talolle. Hän lupasi että voisin jättää pyöräni heille ja hän voisi myös kyyditä minut kouluun. Niinpä nousin punaiseen ikäloppuun autoon. Käynnistys tuotti jo ongelmia. Mutta onneksi se lähti käyntiin.
Pari kilometriä ajettuamme alkoi sataa, vaikka aamulla oli ollut upea ilma. Nyt vain satoi, kaatamalla. Auto alkoi hidastaa, bensa oli lopussa. Matkaa oli vain kilometri, mutta jouduin työntämään perhetuttumme kanssa autoa. Kouluun päästyäni olin ihan poikki ja märkä. Opettaja oli pitämässä englannintuntia, mutta sain kuulla pitkät haukut siitä, etten herännyt aikasin. Lisäksi olin unohtanut tehdä läksyt. Oli siinä aamussa epäonnea kerrakseen. Lopulta, kaikki päättyi ihan hyvin. Lukuunottamatta sitä vihaista koiraa, joka jahtasi minua ruokavälitunnilla...
|
Toimittaja(t): Kati Tikkanen
Luotu: 30.1.2007 13:16
Muokattu: 30.1.2007 13:51
