Mika juoksi Hannan nopeammin kiinni.
- Mähän sanoin, et älä juokse! Nyt me lähdetään tonne sisälle Hanna.
Hannalla oli todella paha olo, ja hänen teki mieli yrjötä, mutta hän ei voinut. Hänen olisi nyt pakko seurata poikia sisälle ja oltava mahdollisimman mieliksi. Hannaa oksetti vielä enemmän ajatus tästä. Kohta Hanna tunsi kovan puristuksen kädessään, mikä johtui siitä, kun kummatkin pojat pitivät hänestä kovasti kiinni. He pääsivät sisälle asti ja laittoivat oven lukkoon tällä kertaa niin, ettei sitä saisi helpolla auki. Hanna oli koko ajan vain hiljaa eikä välittänyt enää Mikan käsistä, jotka lepäsivät koko ajan jossain kohti kiinni hänessä.
Tommi jatkoi puhumistaan, mitä oli jo tehnyt sen aikaa, kun he olivat päässeet sisälle:
- Siis mitä sä oikein ajattelit, ku sä lähit silleen juoksemaan. Et sä täältä minnekään pääse. Täällä meillä on mukavaa kolmistaan...
Hanna ei voinut kunnolla ajatella vaan oli hiljaa ja katsoi, kun Mika ja Tommi joivat kaljojaan. Hän vain istui sohvalla ja yritti olla miettimättä enää mitään. Kohta Mika oli juonut jo sen verran, että ei meinnannut pysyä pystyssä. Mika aloitti puhumisen:
-Hei Hanna-neiti! Älä vedä tollasta showta. Toi on ihan liian synkkää... Meidän täytyis lähtee tonne makkarin puolelle, nii se varmaan vähä piristäis sua...
Tämä sai taas Hannan panikin valtaan. Hän ei millään olisi halunnut ryhtyä sänkyjuttuihin sellaisen ihmisen kuin Mikan kanssa, ei kylläkään sen enempää Tomminkaan. Hän istui vain sohvalla eikä liikkunut siitä minnekään. Sen takia Mika ryhtyi nostamaan Hannaa ja jatkoi puhettaan:
- Kyl mä tiiän, et sä haluut mua. Ei sun tarviis olla nyt enää noin tiukka ja ihan jäätä. Vai onks toi yleistäkii sulla? Pitäiskö mun ruveta lämmitelemään sua lisää?
Hanna ajatteli, ettei kohta enää kestäisi tätäkään, mutta ei tiennyt sitten, mitä voisi tapahtua, kun hän ei enää tosiaan kestäisi. Hän toivoi silloin, että kuolisi jo pois. Aivan yhtäkkiä... mutta ei. Ei tietenkään silloin, kun sitä toivoi... Hanna ajatteli, että viivyttelisi, jotta aikaa kuluisi. Vaikka ei tiennytkään, mitä odottaa...
-Ala tulla jo, Mika jatkoi kovaa puhettaan. Silloin Mika otti niin tiukan otteen, että Hanna ei voinut enää vastustaa voimaa ja nousi kovan otteen mukana ylös. Hanna ajatteli, ettei kestäisi mitään, ja hänen jalkansa olivat aivan turrat. Hän ei pystynyt edes kunnolla liikuttamaan jalkojaan, ja siksi Mika melkein kantoi Hannan. Hanna oli tyrmistynyt ja aivan pihalla asioista, koska hän ei voinut uskoa, että sellaista voisi tapahtua hänelle itselleen. Hän oli kyllä lukenut tämäntyyppisiä juttuja lehdistä, mutta ei vain voinut uskoa todeksi, että kohta luultavimmin joku humalainen mies raiskaisi hänet. Hän oli myös vihainen itselleen siitä, ettei ollut tajunnut asiaa aiemmin, minkälaisia nuo tuntemattomat ihmiset olivat.
Mika oli kantanut Hannan sägylle ja meni laittamaan oven kiinni. Hän puhui koko ajan jotain sekavasti ja käveli hieman ristiaskelia. Sängyn laidalla Mika sanoi:
-No niin tyttö.. Vihdoin sä oot vain mun. Ja me kyl hani pidetään ihan kunnolla hauskaa... Vai mitä?
Hanna oli vain hiljaa ja katsoi aivan toiseen suuntaan. Hänen teki mieli paeta, mutta se ei olisi hyvä idea, koska hänet saataisiin kuitenkin heti kiinni. Sitten hän kuuli taas Mikan puheen, joka oli siirtynyt lähemmäksi häntä, ja siitä se läheni aivan korvan juureen, ja nyt hän kuuli vain Mikan hengityksen ja toivoi, että viimeistään tällä hetkellä heräisi kamalasta painajaisestaan - mutta ei. Kun Mika oli kääntämässä Hannaa ympäri, hän yhtäkkiä vain sammui ja läsähti Hannan päälle.
Sillä hetkellä Hannasta tuntui aivan siltä, kuin jokin olisi suojellut häntä, ja hän sanoi vain: - Kiitti! Hanna mietti nyt strategiaa, millä pääsisi pois, ja hän taisi keksiä sen... Hänen täytyi vain odottaa vielä hieman pidempään. Hän mietti myös, minne mahdollisesti Tommi oli laittanut auton avaimet. Hanna hivuttautui pikkuhiljaa pois Mikan alta, mutta jäi pötköttämään sängylle. Siitä hän koetti päästä istualleen. Hän tunsi, kuinka Mika liikahti, joten siksi hän katsoi taakseen ja tarkisti tilanteen. Mika nukkui rauhallisesti, käänsi kylkeä ja rupesi kuorsaamaan. Siitä Hanna ei kovin välittänyt, vaikka se huvitti hieman häntä. Hanna nousi sängystä ja kuulosteli tilannetta. Hän ihmetteli, miten olohuoneestakaan ei kuulunut mitään ääntä ja avasi varovasti oven ja tarkisti tilanteen. Tommi oli myös joko sammunut tai sitten muuten vain nukahtanut sohvalle. Hanna myös huomasi avaimet. Ne olivat sohvan vieressä olevalla pöydällä. Nyt Hannan täytyi olla todella varovainen, joten siksi hän ei heti mennyt hakemaan avaimia....
Hän tassutteli aivan hipihiljaa sohvan luokse ja pysähtyi. Hän tunsi oman sydämensä sykkeen ja oli aivan jännittynyt: jos tämä ei nyt onnistuisi, niin ei mikään sitten. Hän mietti myös, kuinka onnelinen oli, kun vanhemmat olivat opettaneet hänet ajamaan autoa, vaikka hän oli vielä alaikäinen. Hän hiipi aivan hiljaa pöydän luokse... Ja sai avaimet! Nyt hän voisi karata. Hannan teki mieli hurrata, mutta hän malttoi mielensä. Siitä hän käveli ovelle ja rupesi avaamaan ovea. Siinä oli hieman vaikeuksia, ja kun ovi aukesi, siitä lähti vaimea ääni. Hän tarkasti, oliko jompikumpi herännyt, mutta onneksi ei. Hän laittoi oven kiinni ja toivoi, ettei siihenkään olisi herännyt kumpikaan. Hän käveli auton ovelle ja ja aukaisi sen avaimila. Hän meni istumaan penkille ja käynnisti auton. Se toimi eka kerralla. Hän lähti ajamaan ja tajusi, ettei osaisi ajaa siellä, missä oli. Hän päätti mennä kysymään mahdollisimman nopeasti tietä. Mutta hän huomasi, että ei ollutkaan niin kaukana sivistyksestä, kuin luuli, koska ensimmäinen kaupunki tulikin jo näkyviin melko aikaisessa vaiheessa. Hän tajusi myös, että kaupunki oli se, mistä hän oli lähtenyt miesten kyytiin.
Hanna etsi tienviittoja ja etsi sitä linja-autopysäkkiä, mistä oli lähtenyt ja löysi sen nopeasti. Hän ajoi auton vielä hieman kauemmaksi ja käveli sieltä pysäkille päin, ja samalla hän kuuli tutun maukaisun ja katsoi äänen suuntaan. Siellä se oli! Siellä hänen rakas Motzartinsa oli. Kissa lähti tassuttelemaan pienillä tassuillaan Hannaa kohti ja Hanna kissaansa kohti. Hanna otti kissansa syliin ja itki ilosta, koska oli saanut kissansa takaisin ja itki myös siksi, koska oli väsynyt reissunsa jälkeen.
Hanna päätti, että menisi mahdollisimman nopeasti jonnekin sisälle, jonnekin taloon, mistä saisi soittaa puhelun. Hanna käveli vähän matkaa ja pääsi erääseen taloon sisälle ja soittaa puhelun. Hän soitti mummollensa ja tiesi hänen olevan todella huolissaan.
- Moi mummo! Sori oikeesti kaikesta mä oon jossain. En tiiä tarkkaan missä... Kai jossain päin Karkkilaa. Mä jouduin tänne siks, ku mun kissa karkas, ja sitten yhet hullut miehet kaappas mut... Mä pääsin sieltä pois.. . Ja saan nyt soittaa eräiden ystävällisten ihmisten luota.
Hanna pystyi kuulemaan mummon helpottuneen ja samalla kauhistuneen olon, joka kuului hänen hengityksestä.
-Voi Hanna! Ihanaa kuulla äänesi. Minä tulen hakemaan sinut sieltä ja ilmoitan poliiseille, että olet löytynyt. Nimittäin tein sinusta katoamisilmoituksen. Jos kertoisit sitten vielä tarkemmin sijainnin, jotta osaisin hakea sinut oikeasta paikasta.
Mummo tuli hakemaan, ja Hanna kiiti kohteliaasti vieraita kohteliaita ihmisiä ja lähti mummon kyytiin. Mummo oli ollut kovin huolissaan ja kyseli koko ajan Hannalta kysymyksiä, mutta Hanna ei olisi halunnut enää jatkaa asiasta. Hän halusi vain unohtaa asian, joten mummo lopetti kyselyn, ja he ajoivat mummon pihaan. Siitä alkoi Hannalla rauhallinen ja mukava ajanvietto mummon kanssa.
|
