|
|
Olli Jokirannan juhlapuhe Elimäen yläasteen ja lukion 50-vuotisjuhlassa 22.11.2008
 Elimäen yhteiskoulu 50 vuotta
Kun vuosikymmeniä sitten etevä koulupoika Rahikkalan kylästä, maatalosta, lähti kaverinsa, pankinjohtajan pojan, houkuttelemana pyrkimään Kouvolaan oppikouluun, piti pääsytutkintoon mennä isältä salaa. Kun isälle selvisi, että poika oli päässyt oppikouluun, oli tiukan neuvottelun vuoro. Hänen mielestään hyvä työmiehen ja isännän alku tärvääntyy koulun penkillä. Lopulta isä myöntyi: ”Menköön viikoksi.” Poika meni. Oli viikon, oli kaksi, kävi lopulta koko oppikoulun. Menestyi maailmalla, perusti v.1972 stipendirahaston isänsä ja äitinsä nimiin. Peruskoulun alkamiseen saakka rahastosta jaettiin useita stipendejä Elimäen yhteiskoulun oppilaille.
Jokainen sukupolvi on vuorollaan pyrkinyt järjestämään seuraajilleen mahdollisimman hyvän elämän. Käsitykset hyvästä ja tarpeellisesta ovat vaihdelleet. Kun Elimäellä 50-luvun lopulla alettiin puuhata omaa keskikoulua, monenlaisia neuvotteluja käytiin ja taivutteluja tarvittiin. Kunnanvaltuuston enemmistö piti kunnallista keskikoulua, jossa opiskelu olisi ollut ilmaista, kunnalle liian kalliina. Jotkut valtuuston vaikutusvaltaisista jäsenistä epäilivät koulun tarpeellisuutta. ”Onhan Kouvolassa ja Loviisassa koulut”. Mutta niin vain kävi, että oppikoulun puuhaajat saivat tahtonsa läpi, ja syksyllä -58 Elimäen keskikoulu aloitti toimintansa. Seuraavana vuonna nimi muutettiin Elimäen yhteiskouluksi.
Koulu aloitti vuokratiloissa Peippolan kartanossa. Oppilaita oli 36, heistä tyttöjä 30. Toimintaa johti johtokunta ja koulun rehtori Esko Horsmanheimo. Hän oli rehtorina kaksi lukuvuotta. Hänen jälkeensä Leevi Kantee hoiti rehtorin tehtäviä kuusi vuotta.
Yhteiskoulun perustaminen otettiin pitäjällä innolla vastaan. Johtokunta järjesti ensimmäisenä lukuvuonna ’tukki tai tonni’ –keräyksen. Eri kylillä oli keräyspäälliköitä, yhteensä 31. Keräyksen tuotto oli 1250 000 mk. Naistoimikunta - Bertta Koskisen johdolla - oli alkuvuosina aktiivinen. Se järjesti myyjäisiä, ohjelmallisia iltamia, mannekiininäytöksiä, syystempauksia, vappumatineoita. Se oli pitäjässä todellinen kulttuurivaikuttaja. Oppilaatkin talkoilivat koulun hyväksi. He keräsivät ensimmäisenä vuonna - joululomallaan - koulukirjaston alkupääoman, 700 kirjaa. Koulu sai myös lahjoituksia. Ensimmäisen lahjan koulun opetusvälineistöön antoi Rakel Hakula. Lahja oli kyykäärme. Neiti Helo-Paasonen antoi tuulihaukan ja mv. Osmo Saarinen huuhkajan. Oppilaat innostuivat tuomaan kouluun lintuja niin runsaasti, että määrärahat niiden täyttämiseksi loppuivat alkuunsa. Kaikesta näkyi yhteisen tekemisen meininki, ja koululla oli runsaasti tukijoita. Moni halusi antaa oman panoksensa elämään, jonka keskellä oli. Aktiivisuus toi iloa ja merkitystä, niin kuin aina.
Alkuvaiheessa koulu sai oppilaansa kirkonkylän lähialueilta, mutta myös Lapinjärveltä ja Ruotsinpyhtäältä. Korialta käytiin oppikoulua perinteiseen tapaan Kouvolassa. Kun ensimmäiset keskikoulun päästötodistukset jaettiin keväällä -63, oli koulussa oppilaita 203; heistä 12 Lapinjärveltä ja 9 Ruotsinpyhtäältä.
Koulussa oli tietysti lukukausimaksu; ensimmäisenä vuonna 8000 mk. Vahtimestarin kuukausitili oli 10 000 mk. Peippolan aikana jokainen söi koulussa omia eväitään. Seuraavina vuosina oli mahdollista osallistua maksulliseen kouluruokailuun. Matkat, kirjat ja koulutarvikkeet jokainen maksoi itse.
Lääkäri tarkasti joka vuosi uudet kouluun tulijat. Terveydenhoitajan vastaanotot alkoivat 60-luvun puolivälissä, ja pari vuotta myöhemmin koulun oli mahdollista saada kasvatusneuvolan palveluita Kouvolasta.
Kun koulu lähetti ensimmäisen oppilaan kasvatusneuvolaan, pojan, jolla oli vaikeuksia sopeutua normaaliin luokkatyöskentelyyn, ja luokanvalvoja seuraavana päivänä vähän tunkeilevasti kysyi: ”Mitäs sanottiin?”, niin poika vastasi: ”Ei minussa mitään vikaa ole, mutta jossain muussa voi olla.” Ketä hän tarkoitti, sitä ei vieläkään ole saatu selville.
Pentti Saarikoski muistelee eräässä kirjassaan kouluaikaansa Helsingin Norssissa todeten, että rehtori aloitti joka syksy puheensa sanoilla: ”Koulussa on kesän aikana rakenneltu ja tehty remonttia.” Ja Saarikoski jatkaa: ”Se oli rehtorin puheen syvällisin osa.” Puhun hetken syvällisiä.
Kun koulu aloitti Peippolassa, rakennusta oli remontoitava koulun tarpeisiin. Samalla johtokunta aloitti oman koulutalon suunnittelun. Puheenjohtaja, taloudenhoitaja ja rehtori kävivät tutustumassa kouluihin Myllykoskella, Inkeroisissa, Savitaipaleella, Joutsenossa, Lempäälässä, Mouhijärvellä, Kiikassa, Alastarossa ja Hausjärvellä. Matkustaminen olikin jo Platonin Akatemiassa yksi kolmesta tiedon hankkimisen keinosta. - Koulun suunnitteli arkkitehti Björkvall.
Rakennuksen piti olla valmis koulun alkaessa syyskuussa 1960. Ei ollut. Urakoitsija meni konkurssiin kesällä. Lukuvuosi alkoi Peippolassa. Uuteen kouluun päästiin lokakuussa ja vihkiäisjuhla oli joulukuussa. Maaherra Artturi Ranta puhui todeten, että on hienoa kun maaseudullekin on alettu perustaa oppikouluja. Risto Koskinen johti musiikkiesityksiä ”Laps´ Suomen älä vaihda pois sun maatas´ ihanaa”.
Tammikuussa, uuden koulun ollessa rakenteilla, eräs opettaja ehdotti ruokalan yhden seinän rakentamista sellaiseksi, että siellä voi harjoitella pistooliammuntaa. Johtokunta ei hyväksynyt ehdotusta.
Lukuvuodon 1966 alusta lukien rehtorin tehtäviä ryhtyi hoitamaan Heikki Vainikka, ja koulun toiminnassa alkoi uusi vaihe: lukion perustamisoikeuden hakeminen ja lisätilojen rakentamisen suunnittelu. Arkkitehti Björkvall sai taas piirrettävää. Enää ei kerätty tukkeja, vaan haettiin lainoja ja kirjoitettiin vekseleitä. Lukio aloitti -67 ja uudet tilat valmistuivat seuraavana vuonna. Tiukan rahatilanteen vuoksi vihkiäisjuhlaa ei järjestetty.
Vuosina 74 -75 toteutettiin koulun historian suurin rakennusvaihe. Koulun tilat lähes kaksinkertaistuivat. Tuohon aikaan Suomessa siirryttiin peruskouluun, ja kouluhallituksessa oli rakentamisanomuksien vuoksi ruuhkaa. Selvisimme kuitenkin varsin sutjakasti. Sillä ei tietenkään ollut mitään vaikutusta, että rakennuksen suunnitteli kouluhallituksen yliarkkitehdin tytär, arkkitehti Tuija Pösö.
Suuri rakennusrynnistys oli vielä 90-luvun puolivälissä. Silloin remontoitiin koko koulu. Lukio oli vuoden Moision kartanossa, ja yläaste sinnitteli remontin keskellä.
Kun eläkeläisenä olen kävellyt koulun ohi ja joskus on tullut vilkaistua entisen työpaikan suuntaan, niin ei ole voinut olla huomaamatta, että vauras viisikymppinenhän se siinä: satelliittiantennit katolla, tekonurmikenttä pihassa ja arvatenkin talo täynnä aarteita.
Koulun aloittaessa toimintaansa välineistö oli tavanomainen: liitutaulu, kuvatauluja, karttoja. Ensimmäisenä vuonna koulu sai lainata raittiuslautakunnan rainakonetta. Kun 60-luvun alussa johtokunnan ja opettajien tapaamisessa biologian opettaja esitti diojen hankkimista, niin joku johtokunnasta epäili ”lienevätkö tarpeellisia” ja epäilijää tuki matematiikan opettaja.Magnetofoneja alettiin hankkia kouluun 60-luvun puolivälissä. Kielten opetus sai uuden luonteen. Kun rehtorin kuuntelukirjassa on vuodelta -60 merkintä: ”Englannin tunnilla puhuttiin paljon vierasta kieltä”, niin 70-luvulla sellaisia merkintöjä ei enää ollut. Kielistudio hankittiin kouluun v.-75.
Sanotaan, että ihmisen muistissa parhaiten säilyvät hajumuistot. Uskon sen. Spriimonistuskoneita 60-luvun lopulta ei unohda. Monistushuoneesta ei voinut mennä suoraan auton rattiin, eikä monisteita saattanut heti viedä oppilaiden nuuskittavaksi. Nopeasti valokopiokoneet aloittivat monistamisessa uuden aikakauden.
Ensimmäinen tietokone, Apple, hankittiin tähän taloon v. -82 ja kuuden koneen tietokoneluokka perustettiin v. -84. Asiaa valmistelivat atk-opettaja Rainer Silander, koulutoimenjohtaja Erkki Ollikainen ja allekirjoittanut. Tiedon hankkimiseksi mekin hiukan matkailimme, emme kuitenkaan Turkua kauempana. Kunnanhallitus hyväksyi hankintaesityksemme -83 ja liitti päätökseen evästyksen: ”Koneiden tulee olla kestäviä ja sellaisia etteivät heti vanhene.” Kun koneet seuraavana vuonna hankittiin, tiesimme koululla, että ne olivat jo vanhentuneita. Kerron asian silloiselle kunnanhallituksen puheenjohtajalle, Paavo Kalkelalle, vasta nyt. – Vuosien kuluessa on toki huomannut, että kaikki vanhenee - varsinkin tietokoneet.
Oppikoulussa matematiikan opiskelussa ’isältä pojalle’ –välineistöä olivat pitkään logaritmitaulut ja laskutikut. Niistä tuli museotavaraa 70-luvun alussa. Ensimmäisen elektronisen laskimen toi kouluumme muistini mukaan lehtori Marjatta Kurki. Se maksoi opettajan kuukausipalkan verran. Siinä oli painavat akut, ja oppilaat kantoivat niitä opettajansa perässä luokkaan. Nopeasti koot pienenivät, hinnat halpenivat ja Marjatan sijoituksen arvo romahti.
Vuosi 1975 oli suuri muutoksen vuosi. Kansakoulusta, kansalaiskoulusta ja keskikoulusta muodostettiin peruskoulu, ja lukiosta tuli kunnan koulu. Monia hallinnollisia muutoksia tehtiin; lautakuntia ja johtokuntia lakkautettiin, uusia neuvostoja ja lautakuntia perustettiin. Seuraavan vuosikymmenen ajan koulut olivat jonkinlaisia demokratian kokeilun laboratorioita.
Peruskoulu oli merkittävä koulusosiaalinen uudistus. Se oli kaikille oppilaille ilmainen ja antoi sanojensa mukaan kävijälleen mahdollisuuden omien taipumustensa ja edellytystensä mukaiseen opiskeluun. Lukio oli maksullinen. Helpotusta tuli vuonna -78. Ruokamaksut poistettiin ja matkat tulivat ilmaisiksi. Lukukausimaksuista luovuttiin v. -82.
Elimäen lukion asema peruskoulu-uudistuksessa vahvistui, koska jokainen elimäkeläinen ikäluokka kävi yläasteen kirkonkylässä, ja lukioon lähtijöistä suurin osa valitsi oman kunnan lukion. Yläasteelle tuli oma rehtori, Veikko Heimonen vuoteen 1979 saakka ja hänen jälkeensä Matti Knuutila vuoteen 2001 saakka.
Monien muutosten ja uusien opetussuunnitelmien vuoksi kouluväkeä koulutettiin runsaasti erilaisilla kursseilla. Niitä järjestivät kouluhallitus, lääninhallitus, opettajajärjestöt ja kunnat. Voi sanoa, että ilma oli sakeana koulutusta. Siitä kertoo omalla tavallaan elimäkeläisen koulutoimenjohtajan kertomus. Kun hän palasi kouluhallituksen koulutuspäiviltä Heinolasta, vaimo totesi: ”Haisee niin koulutukselta.”
Opetus- ja kasvatustyön seuraamiseksi koulussa on aina ollut oma kontrollijärjestelmänsä. Opettajat ovat tarkkailleet oppilaita; rehtorit opettajia ja oppilaita; johtokunta oppilaita, opettajia ja rehtoreita; tarkastajat johtokuntaa, rehtoria, opettajia ja oppilaita. Ja tietysti pitäjäläiset heitä kaikkia.
Koulun alkuvuosina rangaistuksia jaettiin harvakseltaan, lähinnä erilaisista kepposista kuten ’ampui ritsoilla’, ’toi siskonsa kasvit’, ’lunttasi’. Yllättävää on, että tupakanpoltto mainitaan rangaistuskirjassa ensimmäistä kertaa v.-68. Sopimatonta kielenkäyttöä on ollut aina.
Rehtorin velvollisuus 80-luvulle saakka oli käydä kuuntelemassa tunteja ja tehdä havainnoistaan merkintöjä. Kotitalouden tunnit olivat jostain syystä suosittuja ja arviot kehuvia maininnoin: ”Ruoka oli maukasta ja pöytä katettu kauniisti.” Tuntien kuuntelu saattoi antaa aihetta myös kriittisiin merkintöihin, kuten: ”Opettaja vitsaili tarpeettomasti. Sanoi esim. naama peruslukemille”, tai kielenkäyttö oli huolimatonta: ”Opettaja sanoi ’tossa’, kun pitää sanoa ’tuossa’, tai ’kattoo’, kun pitää sanoa ’katsoo’.” Rehtorin mielestä tyttöjen voimistelutunnilla 60-luvulla ”katselijaosasto oli yllättävän suuri” ja musiikkitunnilla ”ääntä oli, vähän liikaakin”.
Tarkastajien lausunnot olivat yleensä kohteliaan pyöreitä: ”Tarkastuksessa on koulusta saatu myönteinen käsitys.” Äidinkielen lääninkouluttaja Riitta Uosukainen vieraili koulussamme v.-79. Hän seurasi Seppo Heltolan tuntia. Jaana Takalalla oli esitelmävuoro. Hän piti sen puhtaalla Elimäen murteella. Riitta Uosukainen oli revetä liitoksistaan ja ihasteli: ”Täällähän asuu ihmeellinen alkuperäiskansa.”
Jaana oli ainoa henkilö koulussa, joka käytti ja osasi täysin Elimäen murteen.
Mielentyyneyden ja itsehillinnän opettajilla, stoalaisilla, oli tapana sanoa, että mitä mahdottomampi jokin tilanne ulkonaisesti oli, sen parempi sisäisen ihmisen kasvun kannalta. Oppikouluissa – myös Elimäen yhteiskoulussa - on ollut runsaasti mahdollisuuksia sisäisen ihmisen kasvulle.Keväällä -64 II A luokalla oli 24 oppilasta. Lukuvuoden päättyessä heistä jäi 8 suoraan luokalle, 6 sai ehtoja ja 10 selvisi suoraan luokalta. Jaettujen nelosten määrä koko koulussa oli likimain sama kuin oppilasmäärä. Tavat ovat muuttuneet. Nykyisin arvosana 4 on yläasteella keräilyharvinaisuus. Lukiossa niitä voi vielä saada.
Koulun tehtävä on aina ollut kahtalainen: patistaa oppilasta ahkeroimaan ja toisaalta valaa häneen uskoa mahdollisuuksiinsa. Ennen nelosilla yritettiin kitkeä laiskuutta. Nyt hyvillä arvosanoilla vahvistetaan uskoa. Näiden kahden asian välissä koulu kilvoittelee.
Joskus joutui miettimään, miten oppilaat kestivät nelostykityksen. Ei ollut oppilaanohjaajia, kuraattoreita tai psykologeja. Mutta jotain oli. Oli vertaistukea: ”Älä välitä, Villellä oli viisi nelosta.” Entä Ville, suomalaisen oppikoulun vertaistuen ja mielenterveyden vahva tukipylväs, miten hän kesti? Ville kesti huumorilla, kolttosilla ja arvon kieltämisellä. Tuskin koulun opetuksellisten ja kasvatuksellisten tavoitteiden laaja-alaisella ymmärtämisellä.
Työ koulussa tai kotona lasten ja nuorten parissa on yhteiskunnan eturintamatyötä. Yksikään lapsi ei valitse kehtoa mihin syntyy, mutta siihen, kuinka tuota kehtoa keinutetaan, vanhemmat ja opettajat omilla toimillaan vaikuttavat. Ihmisen lapsi tarvitsee monenlaista hoivaa ja tukea kasvamiseen ja kehittymiseen.
Yläaste- ja lukiovaihe on nuorelle itsenäistymisen aikaa. Ääntä voi olla ja ovet saattavat paukkua. Ohjeiden ja neuvojen antajina voidaan kotona ja koulussa tuntea aika-ajoin avuttomuutta. Silti neuvoja tarvitaan, sillä väitteiden ja vastaväitteiden kautta kulkee yleensä ihminen itsenäistymisen tie ja omaan elämännäkemykseen kasvaminen. Vanhempien ja opettajien osana on olla valmentajana ja harjoitusvastustajana. Aikuisuutta on sen ymmärtäminen ja siihen suostuminen. Viime kädessä jokainen toimii omien tietojensa, taitojensa ja ymmärryksensä varassa; oman elämän kokemuksensa rikastuttamana, mutta myös sen rajoittamana.
Koulua on aina totuttu pitämään valistuksen virittäjänä ja sivistyksen vaalijana. Kun Salme Penttinen, pitkäaikainen ruotsin lehtorimme, siirtyi eläkkeelle v.-93, niin hän tuolloin muisteli Elimäelle tuloaan 30 vuotta aikaisemmin ja asetti uuden kotipitäjänsä valistuksen maailmankartalle näin: ”Oli kaunis ja lämmin kesäpäivä 1963. Astuin ensimmäistä kertaa Elimäen maaperälle pikalinjasta silloisen matkahuollon luona. Lähdin kävelemään kirkonkylää halkaisevaa soratietä Osuuskaupan ja Pulkkisen leipomon ohi. Vanhaa oli kirkko tapuleineen ja puinen kunnantalo puiston reunalla. ’Kas kummaa puisto keskellä kirkonkylää’, ajattelin. Yhtä yllättävää olivat monet henkilöautot ja ennen kaikkea se, että melkein jokaista ajoi nainen. ’Valistunutta seutua’, totesin.” Salmen kirjoituksesta pilkistävät kauneuden, vaurauden ja tasa-arvon näkökohdat. Valistuksessa ja sivistyksessä on monta ulottuvuutta. Kun valistuneen pitäjämme lukiolaistyttö Korialta ihmetteli 80-luvulla, mikä sen joen nimi on, joka Korian vieressä virtaa, niin havaittavissa oli pientä yleissivistysvajetta.
Pohdimme joskus vanhempien illassa ja yhdessä oppilaiden kanssa, mitä se sivistys oikein on. Vanhemmat painottivat käyttäytymistä, oppilaat tietämistä. Yhteenvedoksi saimme: ”Sivistys on sitä, mikä näkyy käytöksessä, kuuluu puheessa ja välähtää tietämisessä ja taitamisessa. Hyvässä koulussa vaalitaan sivistystä.”
Viime aikoina on julkisuudessa alettu puhua hyvistä kouluista. Tiedotusvälineet ovat asetelleet kouluja paremmuusjärjestykseen kävijöidensä saavutusten perusteella. Lukiossa ylioppilaskirjoitusten tulokset ovat tarjonneet helpon vertailukohdan. Kansalle on luotu mielikuvaa hyvästä koulusta. Yllätys ei ole, että tällaisissa mittauksissa parhaimmiksi ovat selviytyneet ne koulut, joihin on päässyt vain yli yhdeksän keskiarvolla. Vaikka koulumme on pärjännyt näissä mittauksissa varsin hyvin, on syytä kysyä hyvän perään. Onko hyvä koulu ilman muuta se, joka ottaa hoitaakseen vain huiput, oppilaat joille oppiminen on helppoa, vai voiko hyvä koulu olla kenties koulu, joka ottaa vastuuta myös niistä oppilaista, joilla on vaikeuksia koulunkäynnissä. Kysymys sisältää vastauksen. Hyvää on se, että kaikista huolehditaan. Ei kukaan ole itseään luonut eikä omia avujaan valkannut. Ajattelen, että koulu on hyvä silloin, kun siellä on tavoitteellista toimintaa, todellisuudentajua ja armahtavaa mieltä. Hyvässä koulussa oppilaalla on oltava mahdollisuus onnistua, mutta myös turvallisesti epäonnistua.
Koulutyö on osattava asettaa elämän suureen kehykseen, siihen, että kaikilla kouluyhteisön jäsenillä on elämä pelissä. Jokaisella on tarve tehdä itsensä ja muiden arvostamaa työtä. Arvostamalla pyrkimystä ja antamalla tunnustusta yrittämisestä – ei vain huippusuorituksista - me voimme luoda hyvää ja rakentaa jokaiselle merkityksiä. Ja vaikka merkitykset voivat joskus olla huvittavia; joskus mahtipontisia, pönäköitä, tärkeitä; joskus mitättömän tuntuisia, niin silti ne virittävät elämää: määräävät miltä elämä tuntuu. Ilman merkityksiä ei ole tavoitteita, ei välittämistä, ei ystävyyttä, ei iloa, ei surua, ei kuria, ei rakkautta, ei yhteiskoulua, ei 50-vuotispäiviä. On vain ajelehtimista ja latistamista.
Ja saavathan merkitykset joskus olla narsistisiakin. - Kun entinen oppilas tekee maailmalla uroteon: voittaa kyntökilpailun, väittelee tohtoriksi, saavuttaa pilkkionginnan Suomen mestaruuden tai voittaa tietofinlandian, niin hyväksyttävää ja ymmärrettävää on, että joku opettajahuoneessa rykäisee ja sanoo: ”Eikös se ollut meidän koulumme oppilas. Taisi olla minun ryhmässäni.” Vaikka jokainen meistä tietää, että ikuiseksi arvoitukseksi jää saavutettiinko nuo voitot siksi vai siitä huolimatta.
Tapaat elämäsi aikana monia ihmisiä joiden kanssa saat jakaa elämän kallisarvoisia hetkiä, arkea ja juhlaa. Mutta koulukaveri on koulukaveri. Vain hänelle voit sanoa: ”Muistatko kun oltiin Elimäen yhteiskoulussa, yläasteella, lukiossa?”
Niin, muistatko, kun abit lauloivat kemian opettajalleen, Veikko Turkille: ”Anna mulle tetraedri, anna iso pipetti, anna natriumi, anna kaliumi, anna edes protoni.”?
Muistatko, kun kaksi legendaa, Pentti Lehtonen ja Laina Salo, kävivät Säppilässä opettajakokouksen jälkeen ankaran löylykisan? Ja kolmas legenda, Mikko Honkala, oli löylyn heittäjänä!
Muistatko, kun Veli-Matti Sipilä voitti aina koulun hiihtokilpailut?
Muistatko, kun nuori, vihreä biologian opettaja istutti yhdessä oppilaiden kanssa havumetsävyöhykkeen koulun itäpäätyyn?
Muistatko, kun oppilaat tekivät koulun Abloy-avaimia?
Muistatko, kun Allan Mattsson touhusi myyjäisiä ja leirikouluja?
Muistatko, kun Reijo Vierula puhui Ateenassa, Agoralla: ”Elämä on pallo”?
Muistatko, kun Minna Kujalan ilmaisutaidon ryhmät alkoivat esiintyä?
Muistatko, kun Kari Rajalasta tuli vuoden historian opettaja?
Muistot ovat ystäviä:kaihoisia, rakastettavia, ällistyttäviä, raivostuttavia, lohduttavia, mutta yhtäkaikki: ystäviä.
Kun Elimäen yhteiskoulun ensimmäinen lukuvuosi päättyi, niin rehtori Esko Horsmanheimo saattoi todeta: ”Koululla on paljon ystäviä.”
Niitä koulu on aina tarvinnut, erityisesti taas nyt, kun siirrymme uuteen vaiheeseen, suurkuntaan. Ystävästään haluaa ajatella hyvää ja hänelle toivoo hyvää: terveyttä, sisältörikkaita vuosia ja pitkää ikää. Sitä minäkin toivon tälle koululle!
Tällaisin ajatuksin ja muistikuvin haluan onnitella päivänsankaria!
Elimäellä 22.11.2008
Olli Jokiranta
|
Osastot
Rebekka kertoilee blogissaan lukion ekaluokkalaisen elämänmenosta
Julkaisemme Arto Käen ja Rebekka Soljen voitokkaat tekstit
Lähetä kuvaterveisiä Ellun lukijoille läheltä ja kaukaa. Ongimme niitä osoitteesta ellu@eduelimaki.fi
Mitä nimi kertoo kantajastaan? Mitä tapahtuu autiolla Ahvenanmaalla? Kuka sanoo ja mitä? Tutustu lukiomme ihmisiin.
Tällä osastolla Ellun toimittajat ja muut tarjoilevat taide-elämyksiä (runoa ja proosaa, myös kuvataidetta).
Etsimme käsiimme koulumme entisiä opiskelijoita, opettajia ja muuta henkilökuntaa. Kerromme, mitä heille kuuluu ja mitä he ovat puuhailleet Elimäen lukiossa vietettyjen kouluvuosien jälkeen.
Lehdet julkaisevat jatkuvasti tuoreita tutkimustuloksia nuorten käyttäytymisestä. Ellu tutkii, pätevätkö tulokset Elimäelläkin.
Ellun uutisnälkäiset reportterit raportoivat, mitä lukiolla tapahtuu.
Jutut
Ellu tulee taas!
|
