|
|
 | Kohtaus 1:
”No iik. Mitähän oleellista mä oon unohtanut?”
”Ketä väsyttää?”
”Mua ei ainakaan."
”Eikä mua.”
”Joo ei varmaan…”
”Hei onko kukaan nähnyt mun passia?!”
”Mitä?!”
”Vitsi vitsi.”
”Ihanat kengät, onko ne uudet?”
”Ope, koska ollaan perillä?”
|  |
Tampereen Rautatieaseman odotushallissa kuuluu iloinen ja jännittynyt puheensorina, kun viimeisiä matkalaisia odotetaan saapuvaksi paikalle. Tapaaminen sovittuna kello 5.45:ksi. Väsyttää niin pirusti… Mutta mistään sitä ei huomaa.
Kaikkia jännittää. Vaikka venäjää on luettu alusta asti lukiossa tiiviissä ja yhtenäisessä ryhmässä, matkustaminen Pietariin koulutovereiden kanssa ei olekaan aivan jokapäiväinen seikkailu. Itse en jännitykseltäni saanut kunnolla yöllä nukuttua. Olenko varmasti pakannut kaiken tarpeellisen mukaan (passi, sään vaatimat vaatteet, passi, tarpeeksi rahaa, passi, kamera ja kännykän laturi, oma passi…), miten matka tulee sujumaan, millainen hotelli meillä tulisi olemaan?
Junaan astuu 12 opiskelijaa pälyillen ympärilleen ja miettien: ”Mitähän tästäkin vielä seuraa?”
|
 | Kohtaus 2:
”Siinäkö se oli?”
”SHHHHH!!”
”No mitä? Se meni jo…”
”Tarvitaanko me näitä passeja enää?”
”Ei kai, se tulli varmaan meni jo.”
”Menikö se jo?!”
|  |
Opettajan pelottelut Venäjän tullin tiukkuudesta osoittautuivat jokseenkin liioitelluiksi päästessämme viimein rajan yli Venäjän puolelle. Muutama junanvaihto on tehty jo Suomen puolella (lukumäärää tai pysähdyspaikkakuntia on turha kysyä, unenpöpperössä moisiin ei jaksa edes keskittyä),  matka jatkuu kohti määränpäätä odottavin tunnelmin.
Kaikki odottavat pääsevänsä jaloittelemaan kuuden tunnin puuduttavan istumisen jälkeen.
Toisaalta, kyllä sitä parit kannikanpuutumiset kestää, kun matka sujuu muuten rattoisasti. Keskusteluiden polttavina aiheina pyörivät mm. koulumme ihanat opettajat sekä seurapelien soveliaisuus junamatkustamiseen. Kellään ei ole vielä havaittavissa valtaisaa koti-ikävää.
Maisemat alkavat vaihtua. Arkkitehtuuri muuttuu kummasti Neuvosto-ajan kerrostaloihin ja hassuihin hökkeleihin, joiden pystyssä pysymisestä alan olla kovasti huolessani. Peltikattoisia varastorakennuksia vilahtelee maisemakuvassa yhtenään. Nykyajan luolamaalaukset (graffitit) vaihtavat kieltä.
Graffitit…?
Jotkut asiat eivät onneksi koskaan muutu.
|
 | Kohtaus 3:
”Kiva. Täällä sataa.”
”Älä? En huomannutkaan…”
”Mihin suuntaan mennään?”
”Oikeaa, oikeaa.”
”Paljonko se bussi maksoi?”
”Sainkohan mä muuten edes oikein takaisin?”
”Onko se tossa?”
”Jaa hotelli?”
”Haha, joku varastonovi!”
|  |
Välittömästi lähtiessämme kävelemään juna-asemalta bussipysäkkiä kohti, alkoi sataa. Tyypillistä.
 No, pienestä kevätkuurosta selvittiin lähes säikähdyksellä. Hotellille matkaaminen sujui ainakin linja-auton kohdalla varsin tiiviissä tunnelmissa, kun ahtauduimme kaikkine matkatavaroinemme pakettiauton kokoiseen minibussiin, jossa oli meidän lisäksemme lähes täysi minibussilastillinen matkustajia. Oi ne onnelliset, jotka onnistuivat runnomaan itsensä istumapaikoille.
Hotellimme osoittautui ulkoa katsoen epäilyttävän näköisestä loukosta somaksi pikku huoneistoksi, johon kiipeäminen matkatavaroiden kanssa oli yhtä tuskaa. (Enää en aio valittaa siitä, että Tykillä ei ole hissiä.)
Huoneisiin jako tapahtui kätevästi ja nopeasti, sillä huonekaverit oli valittu jo etukäteen. Mikä tuli yllätyksenä oli se, että ainoa nukkumisvaihtoehto olivat parisängyt. Läheisyys lämmittää, niinhän sitä sanotaan.
Hotellilla käynnin ja pikaisen vaatteiden vaihdon jälkeen suunnistimme piirakkaostoksille ja valuutanvaihtopisteelle.  Astuessamme ulkoilmaan edellä mainitusta Pietari toivotti meidät tervetulleeksi mukavalla räntäkuurolla. Taivaalta satoi vasten kasvoja jalkarätin kokoisia lumi-vesi-rae-lättyjä ja hotellille takaisin päästessämme koko opiskelijaryhmä näytti uitetuilta koirilta… Tai lähinnä palelevilta ja märiltä opiskelijoilta, mutta kuka sitä nyt niin tarkkaan katsoo?
Piirakka oli silti hyvää.
Myöhemmin illalla sellistilupauksemme lähtivät Jukka Hellmanin johdolla nauttimaan klassisesta konsertista kun taas loppuryhmä käväisi Vedenojan Jounin kanssa, ruokailemassa, ruokaostoksilla ja suuntasi klubille kuuntelemaan… no, venäläistä klubimusiikkia. Rokkia se kai oli. Soittivat samaa kappaletta koko illan, tai siltä se ainakin kuulosti.
Kun vihdoin pääsi vällyjen väliin oli olo yllättävän raukea ja levollinen. So far, so good.
|
 | Kohtaus 4:
”Mitä toi tossa kananmunan päällä on?”
”Älä ole ronkeli.”
”*haukotus*”
”Huomenta.”
”Jaahas, kenelle tuli kahvia?”
”Mulle.”
”Ope, mikä on päivän ohjelma?”
”Ehtiikö käydä suihkussa?!”
|  |
Ensimmäinen aamu hotellilla sujui aamiaisen kanssa hiukan hektisissä merkeissä… Kokin osalta.  Aamiaisen valmistanut henkilö joutui turvautumaan armaan venäjän opemme apuun appeen tarjoilussa, mutta saimmepahan aamiaisen vuoteeseen. HAH.
Päivä piti sisällään kierroksen kaupungilla. Käväisimme mm. tunnelmallisessa kauppahallissa sekä kirkossa, ja tutustuimme kävellessämme venäläiseen vanhaan arkkitehtuuriin. Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka montaa eri pastellinsävyä löytyi jopa samasta korttelista, ja kuinka erilaisilta rakennukset muutenkin näyttivät toisiinsa nähden. Joonasta lainatakseni kaupunki näyttää iloluontoisten miesarkkitehtien kilpakentältä. Joka tapauksessa, arkkitehtuuri Pietarissa on näkemisen arvoista ja suurilta osin upeaa.
 Päivän kohokohta oli vierailu Eremitaasissa, jossa nautimme taiteiden yliannostuksen (sivuvaikutuksista kärsin edelleen). Koko rakennuksessa oli mielestäni aivan liikaa ovia ja käytäviä, mutta oli se silti hienoa nähdä paljon puhuttu aito muumio sekä eri aikakausien henkeäsalpaavan upeat maalaukset.
Eremitaasin jälkeen alkoi vapaa-aikamme ja suunnistimmekin heti pienemmällä jäsenmäärällä Kunstkameraan. Kokemuksena voin sanoa tuon vierailun olevan korvaamaton, ei sitä kuitenkaan joka päivä näe ihka aitoja kaksipäisiä sikiöitä tai purkitettuja sukupuolielimiä.
Päivän vapaaohjelmaan kuului myös kävely Nevski Prospektin (Pietarin pääkatu) toisesta päästä takaisin hotellillemme… Matkaa taisi kertyä ainakin 46 kilometriä.
|
 | Kohtaus 5:
”Älä nyt vaan sano että me kävellään toiseen kertaan sama samperin matka?!”
”Otetaan marsu.”
”Noh, noh, liikuntaa nykyajan nuorille.”
”Vieläkin rakot eilisestä.”
”Mä haluan kotiin.”
”Joonas… hiljaa.”
”No ei täältä kehitysmaasta saa muuta kuin rakkoja kantapäihin ja CD-levyjä… Vesikin on varmaan pullotettu Nevasta.”
|  |
Venäjällä nukkuu yllättävän rauhaisasti, kun toisen yön nukkumista eivät häirinneet riehaantuneet jalkapallohuligaanit. Ensimmäinen yö meni nimittäin kuunnellessa ”Зенит чемпион!!!" –huutoja aamun pikkutunneille asti.  Asiaa olisi auttanut, jos olisimme ymmärtäneet laittaa ikkunan kiinni (oli koko yön raollaan, ei ihme että kurkku oli aamulla vedosta kipeä), mutta olivat muutkin kuulopuheiden perusteella nukkuneet hiukan levottomasti juhlinnan vuoksi. Onnea vain jalkapallomestareille.
Kolmantena päivänä muistan kaupunkikierroksella miettineeni, kuinka hyvin pieni venäjänryhmämme on nivoutunut yhteen.  Tulimme mielestäni hyvin toimeen jo ennen matkaa, mutta matkan aikana puhuin kaikkien seuruelaisten kanssa enemmän kuin koko toisena vuonna lukiossa yhteensä. Osaksi tämä saattoi johtua siitä että kukaan muu koko kaupungissa ei puhunut muita kieliä kuin venäjää (kaikkea kokeiltiin) ja sitäkin niin nopeasti, ettei siitä mitään selvää saanut. Toisaalta ne kerrat jolloin onnistuin menestyksekkäästi asioimaan venäjäksi itseni ravintolaan tai läpi kaupan kassalta antoivat korvaamattomia onnistumisen elämyksiä.
Toinen päivä koostui kaupungin tutkailemisesta siitä, mihin oli ensimmäisenä päivänä jääty. Heiteltiin kolikoita linnun niskaan, vierailtiin Iisakin kirkossa ja käveltiin vähän lisää.
Illalla oli matkan ehdottomasti odottamani asia, eli balettinäytös Mariinski –teatterin hulppeissa puitteissa. Jo yksinään teatteri oli näkemisen arvoinen hökkeli (hienompaa saa hakea), ja yhdistettynä upeaan taide-elämykseen… No, kyyneleet eivät olleet esityksen loputtua kaukana.
|
 | Kohtaus 6:
”Mitä ihmettä mä nyt keksin isälle?!”
”Tarvitsenkohan mä vielä muutaman suklaalevyn…?”
”Milloin meidän piti olla takaisin hotellilla?”
”Öh… En mä muista… Kolmelta?”
”No mennään kahdelta, ollaan ainakin ajoissa.”
”Eikö tästä kaupungista nyt löydy yhtään kenkäkauppaa?”
”Tekisi mieli jäätelöä…”
|  |
 Viimeinen päivä kauniissa Pietarissa oli hektinen. Viimeisiä tuliais- ja matkamuisto-ostoksia tehtiin paniikissa viime tinkaan ja yritettiin vielä räpsiä muutamia kuviakin muistoksi. Olo oli jotenkin haikea.
Ylimääräisestä roinasta pursunneet matkatavarat saatiin vihdoin ja viimein tungettua kahteen minibussiin, joilla lähdimme nuutuneina kohti kotia. Puolet seurueesta oli saanut kummallisen venäläisen nuhan ja niiskutti koko paluumatkan (itseni mukaan lukien) ja loput olivat muuten vain liian väsyneitä kyetäkseen pitkiin ja syvällisiin keskusteluihin. Kaikkien päässä pyöri paljon ajateltavaa ja mieli teki jos suunnitelmia siitä, mitä kaikkea kotiväelle kertoisi ensimmäisenä astuessaan ovesta takaisin kotiin.
Yhtään hetkeä, muistoa tai rakkoa matkalta en vaihtaisi pois.
Teksti: Viivi Lipponen
|
|
|
Osanottajat: Anna Husgafvel, Venla Hyttinen, Sonja Saari, Justas Stasevskij sekä opettaja Jukka Hellman
 Lumisena maanantaiaamuna, kun kello läheni kuutta, kokoontui pieni rähjäinen porukka Tampereen rautatieasemalle. Kun koko viiden hengen joukkio oli saatu kasaan, lähdimme raahautumaan kohti Riihimäelle matkaavaa junaa. Laukkujen kanssa oli ongelmia; Venlan sinivalaan kokoinen laukku ei pysynyt kiinni, ja Annankin yksilö painoi ainakin tonnin. Niinpä Justas herrasmiehenä kantoi sekä omansa, että Venlan laukun, Annan ja Venlan raahatessa toista yhteisvoimin.  Junaan kuitenkin päästiin, ja niin alkoi mukava matkamme kohti Pietaria. Junan vaihdot tapahtuivat melko jouhevasti ja tullimiehetkin jättivät joukkomme rauhaan, kun Hellman unohti olevansa kieltenopettaja eikä osannut venäjää.
Heti Pietariin saavuttuamme pääsimme kokemaan marsun (= reittitaksi) huumaa. Tilanahtauden vuoksi Anna päätyi tekemään tilaa vanhalle rouvalle hyppäämällä yhden penkkirivistön yli. Kun Hellman oli huutanut kuuluisan ”OCTAHОBИTE” (= Pysäyttäkää), pääsimme ulos marsusta ja omaan ’kotiimme’. Asuimme hienossa ja isossa vuokra-asunnossamme, joka oli todella toimiva viidelle hengellemme, ja sijaitsi Miljoonakadulla sadan metrin päässä Eremitaasista. Ensimmäinen ilta kului sateisella kaupungilla pyöriessä ja georgialaisen ravintolan nähtävyyksiä ihaillessa.
 Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja paljasti, kuinka upea kaupunki Pietari on. Pianistien kisapäivä oli koittanut! Matkasimme koululle, jossa kisa järjestettiin, ja jäimme odottelemaan Sonjan ja Justaksen soittovuoroja. Saimmekin sitten odotella monta tuntia.  Kun sitten soitot oli kunnialla ohi ja Hellman oli ravinnut meitä piirakoilla ja muilla venäläisillä herkuilla, odottelimme palautetta ja sen kuultuamme lähdimme jälleen syömään! Tällä kertaa upeaan ukrainalaiseen ravintolaan. Sen jälkeen kotiin nukkumaan.
Seuraavakin päivä oli aurinkoinen ja kun Justaksen ja Sonjan soittotaakka oli pudonnut harteilta, he piipahtivat Eremitaasissa Annan ja Venlan jäädessä kotiin harjoittelemaan. Kun Sonja ja Justas löysivät takaisin Eremitaasin eksyttävän sokkeloisista saleista, lähdimme jälleen kohti koulua. Tänään oli viulistien sarja eli oli siis Venlan ja Annan vuoro esiintyä. Saimme yhden ison luokan harjoittelua varten, jossa Sonja ja Hellman kärsivät syvästi desibelien suuruudesta kolmen muun harjoittaessaan omaa instrumenttiaan. Kun nämäkin esitykset oli kunniallisesti soitettu, lähdimme kiireesti kohti konserttitaloa kuuntelemaan teoksia viululle ja pianolle. Esitys oli ikimuistoinen. Sen kuultuamme lähdimme kävellen kohti kellariravintolaa, jossa viimeinen ilta kului mukavasti.
 Viimeinen aamumme Pietarissa oli tunnelmaltaan väsynyt. Tytöt lähtivät kaupunkikierrokselle, kun Justas tapasi sukulaistaan ja Hellman pyöri asioillansa. Taivutteluyrityksistä huolimatta Hellman ei taipunut jäämään vielä pariksi päiväksi, joten jouduimme aloittamaan surullisen matkamme kohti Suomenmaata. Matka kului leppoisasti, mutta haikeasti ja jälleen, kymmenen aikoihin torstai-iltana, sama rähjäinen porukka ilmestyi Tampereen rautatieasemalle.
PS. Matkasta käteen jäivät myös Justaksen 1. palkinto pianistien sarjassa ja Annan 2. palkinto jousisoittajien sarjassa, unohtamatta runsaslukuista muistopalkintojen ja kunniakirjojen määrää.
Teksti: Anna ja Sonja
|
|
|
