Epistemologia

Mitä tieto on?

Mitä tieto on? Entä totuus? Mitä voimme tietää varmasti, ja mistä meillä yleensäkin voi olla tietoa? Miten voimme tietää ja todistaa, että on olemassa muitakin ihmisiä kuin minä itse, tai että ulkomaailma (minua ympäröivä ulkoinen todellisuus) ylipäänsä on olemassa? Mistä tiedän edes olevani itse olemassa, miten voin todistaa sen pitävästi? Em. kysymykset ovat tieto-opin eli epistemologian ikiaikaisia peruskysymyksiä, kysymyksiä joita filosofit ovat jo antiikin Kreikassa pohdiskelleet.

Kun sanomme jonkun henkilön tietävän jonkin asian, mukana on aina kolme osatekijää:

1. Tiedon subjekti (henkilö, joka tietää)
2. Tiedon objekti (kohde, josta henkilö tietää, esim. pallo)
3. Tiedon sisältö (se mitä tiedetään, objektia koskeva väittämä, esim. ”pallo on pyöreä”).

Tiedon ”klassinen” määritelmä tulee Platonin dialogista Theaitetos: tieto on tosi ja oikeutettu (eli hyvin perusteltu) uskomus. Jonkin väitelauseen sisältämän väitteen, proposition varma tietäminen todeksi edellyttää siis kolmen ehdon täyttymistä:

1. ko. väitteellä on vastineensa todellisessa maailmassa, eli se vastaa asiantilaa todellisuudessa
2. henkilö uskoo ko. väitteen todeksi, hänellä on uskomus
3. henkilö on oikeutettu uskomaan ko. väitteen todeksi, ts. hänellä on hyvät ja pitävät perustelut uskomukselleen.

Em. klassinen tiedon määritelmä hyväksyttiin filosofien keskuudessa riittäväksi melkein meidän aikoihimme saakka. Vuonna 1963 varsin tuntematon amerikkalainen filosofi Edmund Gettier julkaisi kirjoituksen, jossa hän osoitti muutamien vastaesimerkkien avulla kyseisen määritelmän riittämättömäksi kattamaan kaikki mahdolliset tapaukset, joissa on kysymys ihmisen tietämisestä/tietämättömyydestä. Tämän jälkeen lukuisat filosofit ovat yrittäneet täydentää perinteistä määritelmää vielä neljännellä tietämisen ehdolla saadakseen sen täysin kattavaksi, mutta mitään yksimielisyyttä asian suhteen ei ole vielä syntynyt.

Miten ihminen saa tietoa: rationalismi ja empirismi

Mistä ja miten me sitten saamme tietoa? Perinteisesti kysymyksen suhteen on filosofiassa vallinnut kaksi vastakkaista koulukuntaa, rationalistit ja empiristit. Rationalismi korostaa ihmisen järkeä, yksilön rationaalista ajattelua tiedon lähteenä. Tiedon saamiseen jostakin asiasta ei tarvita välttämättä omakohtaista havaintoa, vaan se voidaan saavuttaa ihmismielen järkeilykyvyn avulla ilman välitöntä kokemusta asiasta. Rationalisteja ovat filosofian historiassa olleet mm. Platon, Parmenides, René Descartes, Baruch Spinoza ja Gottfried Wilhelm Leibniz.

Empirismin mukaan ihminen saa tietonsa havainnoimalla aistein ulkomaailmaa, välittömistä havainnoista ja kokemuksesta. Merkittävä empirismin opin kehittäjä oli englantilainen John Locke 1600-luvulla. Locken mukaan ihmisen ymmärryksessä ei ole mitään, mikä ei olisi ensin ollut aisteissa: kaikki tieto edellyttää kokemusta. Ihmisen mieli on hänen syntyessään kuin tyhjä taulu (”tabula rasa”), johon kokemus sitten ”kirjoittaa”. Sen sijaan rationalistien kuten Descartes mielestä ihmisellä on jo syntyessään eräitä ns. synnynnäisiä ideoita. Locken mukaan ihmisen havaitsemat ulkomaailman objektit tuottavat nämä mielen havaintoideat, ”representaatiot”. Locken ohella merkittäviä empiristejä ovat olleet mm. George Berkeley ja David Hume.

Descartes: ”Ajattelen, olen olemassa”

Uudenaikaisen tieteellisemmän filosofian perustajana pidetään ennen kaikkea René Descartesia. Tämä 1600-luvun ranskalainen rationalistifilosofi lähti tietoteoreettisissa pohdiskeluissaan liikkeelle ns. metodisesta epäilystä: kaikkea tietoa tulee periaatteessa lähtökohtaisesti epäillä, kunnes löytyy jokin varma keino todistaa se paikkansapitäväksi. Descartes pyrki systemaattisen epäilyn metodin avulla löytämään filosofiselle tiedolle ja yleensäkin tieteelle sellaisen varman perustan, sellaiset perustotuudet joita ei enää voitaisi asettaa kyseenalaisiksi.

Descartesin mukaan ihmisen aistihavainnot ja -kokemukset ovat aina epävarmoja, aistimme voivat aina pettää meitä. Toisaalta kaikki varmimpanakin pitämämme tieto ja havainnot voivat olla vain unennäköä. On jopa sekin teoreettinen mahdollisuus, että kaikki havaitsemamme on jonkin ilkeän meitä pettävän demonin aikaansaannosta: demoni on luonut meille aistiharhan ulkomaailman olemassaolosta, harhan jota erehdymme pitämään totena. Näin ollen voimme Descartesin mukaan epäillä lähes kaikkea tähän asti varmana tietona pitämäämme.

Metodisessa epäilyssään Descartes päätyi kuitenkin yhteen seikkaan, jota ei hänen mukaansa voi epäillä: ajattelevan mielen oma olemassaolo. Koska huomaan epäileväni, täytyy olla olemassa joku, joka epäilee ja ajattelee, ja tämä joku on pakosta ”minä”. Näin ollen Descartesin kuuluisan argumentin mukaan löytyy ensimmäinen epäilyksetön totuus: ”ajattelen, siis olen olemassa” (Cogito, ergo sum). Tätä tosiasiaa ei edes mahdollisen petkuttajademonin toiminta pysty horjuttamaan. Sen sijaan jo oman ruumiin olemassaoloa voidaan pitää epävarmana asiana.

Immanuel Kantin transsendentaalifilosofia

1700-luvulla saksalaisfilosofi Immanuel Kant pyrki yhdistämään rationalismin ja empirismin tietoteoriassaan. Kant erotti kaksi tiedon lajia, tiedon a priori ja a posteriori: apriorinen tieto on kokemusta (havaintoja) edeltävää, aposteriorinen tieto kokemuksen jälkeistä ja siihen perustuvaa. Apriorinen tieto on luonteeltaan analyyttista ja käsitteellistä, se perustuu puhtaasti ymmärrykseen ja järkeen. Apriorinen lause ei anna meille mitään uutta tietoa, se on tietoa säilyttävää. Esimerkiksi lause ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” on analyyttinen, se ei sinänsä tuo mitään uutta tietoa ympäröivästä maailmasta. Aposterioriset lauseet, kuten esimerkiksi ”Immanuel Kant pysyi koko ikänsä poikamiehenä”, ovat taas luonteeltaan synteettisiä. Ne perustuvat siis inhimilliseen kokemukseen, ja ovat tietoa lisääviä, antavat meille uutta tietoa ulkoisesta todellisuudesta.

Kant pyrki edellisen jaottelun ohella osoittamaan, että oli olemassa myös synteettistä tietoa a priori, siis kokemusta edeltävää synteettistä tietoa. Näin ihminen voisi saada uutta tietoa maailmasta myös ilman ja ennen empiiristä kokemusta, ilman aistihavaintoja ympäröivästä todellisuudesta. Kantin mukaan esimerkiksi matemaattinen lauseke 7+8=15 on synteettistä apriorista tietoa, samoin lause ”ojennettu jalkani on tietyssä paikassa”.

Kantin mukaan todellisuus jakaantuu kahteen osaan, ilmiöiden fenomenaaliseen maailmaan ja olioiden noumenaaliseen maailmaan. Fenomenaalisessa maailmassa ovat ”ilmiöt” tai ”oliot meille” (das Ding für uns), ulkoiset objektit sellaisina, kuin ne näyttäytyvät meille aistihavainnoissamme. Noumenaalisessa maailmassa ovat taas ”oliot sinänsä” (das Ding an sich). Kantin näkemyksenä on, ettemme koskaan pysty saamaan tietoa ”olioista sinänsä”, olioista sellaisina kuin ne ovat olemassa havaintokyvystämme riippumattomassa objektiivisessa todellisuudessa.

Kantin ”transsendentaalifilosofian” (transsendentaalinen = tietämisemme edellytyksiä koskeva) mukaan ”puhdas järki” tai ”puhdas havainto” ei siis pysty yksin antamaan meille tietoa ympäröivästä maailmasta, vaan molempia tarvitaan; rationalismi ja empirismi näkevät molemmat ihmisen tavan saada tietoa aivan liian yksipuolisesti. Aistimellisuus ilman ymmärrystä on Kantin mukaan sokea, ymmärrys ilman aistimellisuutta kuuro.

Skeptisismi

Skeptisismiksi kutsutaan tieto-opissa näkemystä, joka epäilee ihmisen mahdollisuutta saada varmaa tietoa todellisuudesta. Skeptikko vaatii kaikelta tiedolta ehdotonta varmuutta, mutta tällaista varmuutta on hänen mukaansa lähes mahdotonta saavuttaa. Skeptisismissä on myös aste-eroja: lokaali skeptikko epäilee tiedon jostakin asiasta tai asioista mahdollisuutta, universaali skeptikko kaiken varman tiedon mahdollisuutta. Äärimmilleen vietynä universaali skeptisismi on kuitenkin ilmeisen ongelmallinen elämänasenne. Jos ihminen pyrkii tietoisesti pidättäytymään kaikista todellisuutta koskevista mielipiteistä ja olemaan uskomatta mihinkään (jopa omiin aistihavaintoihin kuten Pyrrhon antiikin Kreikassa), muuttuu hänen elämänsä käytännössä hyvin hankalaksi. Yhteiskunnan tasolla äärimmäisen skeptisismin omaksuminen yleiseksi elämänasenteeksi johtaisi varmuudella koko yhteiskunnallisen elämän halvaantumiseen ja tuhoutumiseen.

Merkittävä hahmo skeptisismin historiassa oli 1700-luvulla elänyt skotlantilainen empiristifilosofi David Hume. Humen mukaan havaintomme ulkoisista objekteista on eri asia kuin ulkoinen objekti itse, eikä meillä ole mitään mahdollisuutta edetä aistivaikutelmista ulkoisiin objekteihin ja täten varmistaa havaintojemme oikeellisuus. Aistihavaintojen ja ulkoisen todellisuuden väliin jää siis ylittämätön päättelyaukko. Kant kritisoi myöhemmin tätä Humen näkemystä: hänen mukaansa meillä on mahdollisuus saada tietoa ulkoisista objekteista (”oliot meille”), vaikkakaan ei varsinaisesti ”olioista sinänsä”.

Humen mukaan havainnot on jaettavissa vaikutelmiin (”impressioihin”) ja ideoihin (ihmisen ajattelussa). Hänen ”kuningasargumenttinsa” etenee seuraavasti:

1. Jos meillä on tietoa ulkoisista objekteista, niin ulkoiset objektit ovat joko vaikutelmia ja ideoita, tai ne on päätelty vaikutelmista ja ideoista
2. Ulkoiset objektit eivät ole vaikutelmia ja ideoita
3. Ulkoiset objektit eivät ole päätelmiä vaikutelmista tai ideoista
4. Johtopäätös: meillä ei ole tietoa ulkoisista objekteista.

Humen mukaan myöskään mitään varsinaista ”minää”, ajattelevaa ”sielusubstanssia” ei tarvitse olla olemassa, toisin kuin Descartes katsoi todistaneensa. Jos havainnoin itseäni introspektion avulla, en koe mitään muuta kuin jatkuvasti muuttuvan ajatusteni virran; sen sijaan en havaitse ketään ”minää”, joka ajattelee. Samoin Hume kiistää sen, että meitä ympäröivässä maailmassa vallitsisi mitään tosiasiallista kausaliteettia, syy-seuraussuhdetta. Humen mukaan kuvitelma kausaalisuhteista ilmiöiden välillä syntyy vain ihmisen mielessä, kun hän havaitsee kahden ilmiön esiintyvän säännönmukaisesti peräkkäin (syy – seuraus), todellisessa maailmassa sitä ei esiinny tai ainakaan sen esiintymistä ei voi todistaa ihmiselle aina äärellisestä havaintojoukosta.

Immanuel Kant torjui myöhemmin myös Humen näkemyksen, että erityisen ”minän” sijaan olisi olemassa vain vaihtuvien mielentilojen ”tajunnanvirta”. Kantin mielestä ihmisen kokemus ei voisi olla järjestynyttä, jollei erityinen ”transsendentaalinen minä” olisi sitä järjestämässä. Koska selvästikin koemme havaintomme ympäröivästä todellisuudesta järjestyneinä pelkän kaaoksen sijasta, tällaisen ” transsendentaalisen minän” on oltava olemassa.

Totuus ja totuusteoriat

Milloin tietomme sitten on tosi, ja mitä on totuus? Mistä voimme tietää jonkin uskomuksen tai väitteen olevan tosi? Vastaukseksi edellä mainittuihin kysymyksiin onkin filosofian historiassa kehitelty joukko ns. totuusteorioita.

Vanhin ja klassisin totuusteorioista on ns. totuuden korrespondenssiteoria. Tämän jo Platonin ja Aristoteleen esittämän näkökannan mukaan jokin uskomus tai väite on yksinkertaisesti tosi silloin, kun se vastaa tosiasioita, reaalisesti vallitsevaa asioiden tilaa todellisuudessa. Kyse on mielen ja olevan vastaavuudesta: uskomukseni ”ulkona paistaa aurinko” on tosi, jos ulkona todellakin paistaa aurinko. Tämä ensi näkemältä hyvin järkeenkäypä teoria muuttuu kuitenkin ongelmallisemmaksi, kun ryhdytään miettimään, miten tämä vastaavuus tosiasioiden kanssa voidaan käytännössä täysin aukottomasti todentaa: miten voidaan verrata subjektiivisia uskomuksiamme meidän havainnoistamme riippumattomaan todellisuuteen? Mistä löytyy sellainen totuuden kriteeri tai mittapuu, joka sisältäisi tiedon sekä väitteestä että sen kohteesta?

Uudemman ns. totuuden koherenssiteorian mukaan väite tai uskomus on tosi, jos se on koherentti (yhteensopiva) muiden asiaa koskevien uskomustemme kanssa, eli se sopii ristiriidattomasti osaksi uskomustemme kokonaisuutta. Uusi väite sopii esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessa yhteen samasta asiasta aiemmin esitettyjen väitteiden kanssa, jolloin syntyy yhtenäinen tieteellinen teoria. Ongelmana tässä totuuden määritelmässä on se, että myös aiemmat uskomuksemme asiasta eli koko koherentilta vaikuttava uskomusten kokonaisuus voi olla virheellinen. Myös esimerkiksi jokin satu voi olla sisäisesti koherentti. Onko kyseinen satu siis em. totuuden määritelmää soveltaen tosi?

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kehitetyn ns. pragmaattisen totuusteorian mukaan esimerkiksi jonkin tieteellisen väitteen tai teorian totuuden kriteerinä on sen toimivuus käytännössä. Jokin väite on tosi silloin kun se on toimiva ja meidän kannaltamme hyödyllinen käytännön elämässä, hyödyttää meitä eniten. Tämän teorian ongelmana on kuitenkin se, että sitä on vaikea soveltaa tutkittaessa käytännön elämän ulkopuolelle jäävien uskomusten tai väitteiden totuudenmukaisuutta.

Vielä edellistä uudempi on mm. yhdysvaltalaisen Charles Piercen ja saksalaisen Jürgen Habermasin kehittämä ns. totuuden konsensusteoria. Tämän näkemyksen mukaan totuutta pidetään sellaisena yksimielisyytenä eli konsensuksena, johon päästäisiin, jos esimerkiksi jokin tieteellinen ongelma voitaisiin selvittää tiedeyhteisössä täydellisesti. Totuus on tämän näkemyksen mukaan siis eräänlainen ihanteellinen raja-arvo, jota pyritään lähestymään, muttei todennäköisesti koskaan täysin saavuteta. Habermasin ajatuksena on sellainen tiedeyhteisön ideaalinen keskustelutilanne, jossa olisi periaatteessa kaikki muodolliset edellytykset päätyä totuuteen eli yhteisön rationaaliseen yksimielisyyteen jonkin tutkittavan kysymyksen suhteen. Ongelmana vain onkin, miten tällaiseen ideaaliseen keskustelutilanteeseen ylipäätään voitaisiin päästä.

Välttämätön totuus – satunnainen totuus

a. välttämätön totuus ja

b. satunnainen eli ”kontingentti” (mahdollinen mutta ei välttämätön) totuus.

Välttämätön totuus on sellainen, jonka vastakohta on aina teoriassakin mahdoton tai mieletön. Esimerkiksi geometrian lause ”nelikulmiossa (neliössä) on neljä sivua ja neljä kulmaa” on välttämätön totuus. Sen sijaan ajatus neliöstä, jossa olisi vaikkapa viisi sivua tai viisi kulmaa on järjenvastainen.

Esimerkkinä kontingentista totuudesta voimme ottaa lauseen ”ulkona paistaa nyt aurinko”. Jos juuri nyt ulkona paistaa aurinko, lause on epäilemättä tosi. Silti lause on tosi vain kontingentisti, koska asiantila olisi voinut olla toinenkin, eli ulkona olisi voinut juuri nyt sataa. Lauseesta ”ulkona paistaa nyt aurinko” poikkeava tai vastakkainen asiantila ei siis ole mitenkään mahdoton.

Tieteellinen tieto ja kriittisyys

Ihmisen tieto voidaan jakaa tieteelliseen ja arkitietoon. Tieteellinen tieto ja ajattelu eroavat arkitiedosta ja -ajattelusta siinä, että tieteelliselle tiedolle vaaditaan aina luotettavia perusteluja: tutkijan on esitettävä väitteelleen niin pitävät perustelut (todistelu), että muu tiedeyhteisö on siitä vakuuttunut. Tieteellinen väite täytyisi aina pystyä verifioimaan. Tieteen tavoitteena pidetäänkin järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa. Tieteen päämääränä on pyrkimys kohti totuutta; tiedeyhteisössä kenen hyvänsä pitäisi voida periaatteessa milloin tahansa asettaa minkä hyvänsä esitetyn ajatuksen kyseenalaiseksi. Tämä jatkuva ja julkinen kyseenalaistamisen mahdollisuus tekeekin tieteellisestä tiedosta ainakin periaatteessa arkitietoa luotettavampaa. Tieteeseen ja tieteelliseen tietoon kuuluu olennaisesti tietty kriittisyys ja kriittinen asenne, ”terve skeptisyys” kaikkia tiedeyhteisön piirissä esitettyjä väitteitä kohtaan. Dogmatismi, eli lopullisten vastausten esittäminen kysymyksiin sallimatta niistä minkäänlaista tieteellistä keskustelua ei ole tieteen piirissä hyväksytty ajattelutapa.

Verifikaatio – falsifikaatio

1920-luvulla tieteenfilosofiassa kehittyi loogisena positivismina tai loogisena empirisminä tunnettu suuntaus, joka esitti ns. verifikaatioargumentin: vain sellainen tieteellinen väite on mielekäs, joka voidaan empiirisesti, aistihavainnoin verifioida. Argumentin ongelmana on kuitenkin, että kaikki sellaiset väitteet, joita ei voida aistihavainnoin todistaa tosiksi tai epätosiksi, jäävät sen ulkopuolelle (esim. luonnonlait).

Verifikaatioargumentille vaihtoehtoisen näkemyksen esitti itävaltalainen Karl Popper 1930-luvulla. Popperin ns. falsifikaatioargumentin mukaan tieteelliset väitteet on esitettävä niin tarkasti, että ne on mahdollista periaatteessa kumota; väite, jota ei ole mahdollista osoittaa epätodeksi millään kriteerillä, on epätieteellinen. Popperin mukaan kaikki tieteelliset teoriat ovatkin voimassa ja hyväksyttyjä vain toistaiseksi, siihen saakka kunnes joskus mahdollisesti keksitään uusi ja parempi teoria. Näin tietomme lähestyvät vähitellen totuuden raja-arvoa, sitä kuitenkaan ilmeisestikään koskaan lopullisesti saavuttamatta. Näkemystä kaiken tietomme erehtyväisyydestä kutsutaan myös fallibilismiksi: tietomme ovat vain näkemyksiä, eivät lopullisia totuuksia.

Informaatio

Nyky-yhteiskuntaa kutsutaan tieto- tai informaatioyhteiskunnaksi; tiedon ja informaation yhteiskunnallinen merkitys kasvaa jatkuvasti. Tieto ja informaatio ovat kuitenkin merkityssisällöltään toisistaan eroavia käsitteitä. Nykyinen länsimainen yhteiskunta on täynnä informaatiota. Tärkein syy informaation räjähdysmäiseen kasvuun on ollut median (joukkotiedotusvälineiden; mm. Internet) sekä erityisesti tiedon tallennustekniikoiden kehittyminen.

Kaikki olemassa oleva informaatio ei suinkaan ole totta eikä näin ollen tietoa. Väite ”Helsinki on Suomen pääkaupunki” on esimerkki sellaisesta informaatiosta, joka on myös tietoa, koska tiedämme sen todeksi, kyseessä on fakta. Sen sijaan esimerkiksi jonkin television sarjafilmin meille tarjoama informaatio ei useinkaan täytä tiedon kriteerejä, vaan on fiktiota (sepitteellistä ainesta).

Paradoksit

Oma erikoinen ja mielenkiintoinen tietoteoreettinen ilmiönsä ovat paradoksit. Kyseessä ovat väitteet, jotka näyttävät samanaikaisesti olevan sekä tosia että epätosia. Kyseessä on siis järjenvastainen ristiriita, ristiriita jolle ei näytä löytyvän järjen avulla selitystä. Filosofian historiassa antiikin Kreikasta lähtien tunnetaan useita klassisia paradokseja, jotka vaikuttavat jäävän ratkaisemattomiksi. Jo äärimmäisen skeptisismin perusväite, ”ei ole olemassa tosia väitteitä”, näyttää kääntyvän paradoksiksi: jos väite on totta, silloinhan meillä on yksi tosi väite, eli väite kumoaa itsensä. Jos se taas on epätosi, meillä on silloinkin tosia väitteitä.

Tunnettu klassinen paradoksi on "kreetalainen Epimenides sanoo, että kaikki kreetalaiset valehtelevat aina". Koska lauseen mukaan kaikki kreetalaiset valehtelevat aina, ja Epimenides on itse kreetalainen, myös hän silloin valehtelee em. lauseessa, eli lause olisi epätosi. Eli jos Epimenideen lause on siinä mielessä tosi, että kaikki kreetalaiset tosiaan valehtelevat aina, se on samaan aikaan epätosi, koska Epimenides todistetaan samalla valehtelijaksi. Jos se on epätosi, silloinhan olisi ainakin yksi totta puhuva kreetalainen, mahdollisesti juuri Epimenides itse, eli lause voisi kuitenkin olla tosi. Näin päädymme loppumattomaan kehään asian suhteen.

Tehtäviä

1. Millaiseksi elämä käytännössä a) yksilön ja b) yhteiskunnan tasolla muuttuisi, jos pyrkisimme elämään äärimmäisen skeptisismin näkemysten mukaisesti myös jokapäiväisessä elämässämme (mm. kieltäytyisimme uskomasta edes omiin aistihavaintoihimme Pyrrhonin tavoin)?
   
   
2. Mieti a) televisio-ohjelmista ja b) kirjoista sellaisia esimerkkejä, joissa tarjolla on runsaasti informaatiota, mutta vähän tai ei lainkaan tietoa.
   
   
3. Tarkastele seuraavaa tunnettua paradoksia: kylässä toimii vain yksi miesparturi. Hän leikkaa kaikkien niiden kylän miesten parran, jotka eivät itse aja partaansa. Leikkaako hän näin ollen myös oman partansa?
   
   
4. Miten Kant kritisoi Humen filosofiaa?