— Kuvittele joukko ihmisiä, jotka elävät jonkinlaisessa
maanalaisessa luolamaisessa olinpaikassa, josta johtaa
ulkoilmaan koko luolan levyinen pitkä käytävä. Täällä he ovat olleet lapsesta asti, jaloistaan ja kaulastaan
samaan paikkaan kytkettyinä. He pystyvät katsomaan
vain sisäänpäin, koska kahle estää heitä kääntämästä
päätään. Ylempänä ja kauempana heidän selkänsä takana palaa tuli, ja sen ja vankien välissä kulkee samoin
ylempänä poikkitie. Sitä pitkin on rakennettu matala
muuri, aivan kuin nukketeatterin suojus, jonka ylitse
sen takana olevat esiintyjät näyttävät temppujaan.
— Näen mielessäni tämän kaiken.
— Kuvittele sitten, että tämän muurin takana kanniskellaan kaikenlaisia esineitä, jotka näkyvät muurin
yli, myös ihmisten ja eläinten kuvia, kivisiä, puisia ja
niin edelleen. Ja jotkut näistä kantajista arvatenkin
puhelevat jotakin, toiset ovat vaiti.
— Aika kummallinen näkymä. Ja kummallisia nuo
vangitkin ovat.
— Samanlaisia kuin me. Ovatko he ensinnäkään
voineet nähdä itsestään ja toisistaan mitään muuta
kuin ne varjot, jotka heittyvät tulen varjossa vastapäiselle luolan seinämälle?
— Eivät tietenkään, jos he eivät ole koko elämänsä
aikana voineet liikuttaa päätään.
— Ja sama koskee kai niitä esineitä, joita on kuljetettu heidän taitseen?
— Niin tietysti.
— Entä jos he voisivat keskustella keskenään, eivätkö he luulisi puhuvansa juuri noista ohi kannetuista
esineistä, vaikka puhuvatkin vain siitä, mitä ovat nähneet?
— Totta kai.
— Ja jos kaiku vastaisi vankilan vastakkaiselta seinämältä aina kun joku ohi kulkevista ihmisistä sanoo jotakin, eivätkö he luulisi tuon äärien tulevan heidän
editseen kulkevasta varjosta?
— Tietysti, sehän on selvä.
— Kaiken kaikkiaan nämä vangit pitävät siis totuutena vain noiden keinotekoisten esineiden varjoja.
— Niin, pakostakin.
— Ajattelehan nyt miten heille luonnonmukaisesti
kävisi, jos he vapautuisivat kahleistaan ja parantuisivat
tietämättömyydestään. Kuvitellaanpa, että joku näistä
ihmisistä päästetään kahleista irti ja hänet pakotetaan
äkkiä nousemaan, kääntämään päätään, lähtemään
liikkeelle ja katsomaan tuleen päin. Kaikki tämä tuottaisi hänelle kipua ja hän häikäistyisi niin ettei pystyisi näkemään esineitä, joiden varjoja hän on ennen katsellut. Mitä hän nyt mahtaisi sanoa, jos hänelle kerrottaisiin, että se mitä hän ennen näki oli pelkkää harhaa
ja että hän on nyt lähempänä olevaista, kääntynyt kohti todemmin olevaa, ja näkee siksi oikeammin? Ja jos
hänelle osoitettaisiin kutakin ohi kulkevaa esinettä ja
häntä vaadittaisiin sanomaan, mikä se on? Etkö usko,
että hän menisi pyörälle päästään ja pitäisi kaikkea
ennen näkemäänsä todempana; kuin sitä mitä hänelle
nyt näytetään?
— Varmasti, paljonkin.
— Ja jos hänet pakotettaisiin katsomaan suoraan ulkona olevaan valoon, hänen silmiään alkaisi särkeä ja
hän yrittäisi väistää kääntymällä sitä päin, mitä hän voi
katsella. Hän kuvittelisi tämän todellakin olevan selvempää, kuin se mitä hänelle näytetään.
— Niin juuri.
— Ja jos häntä sitten lähdettäisiin väkisin laahaamaan ylös tuota epätasaista ja jyrkkää käytävää pitkin
eikä päästettäisi irti ennen kuin hänet on saatu kiskotuksi ulos auringonpaisteeseen, eikö hän kärsisi ja pyristelisi vastaan? Ja kun hän tulisi ulos aurinkoon, hänen
silmänsä häikäistyisivät niin, ettei hän näkisi mitään
kaikesta siitä, mitä me sanomme todelliseksi.
— Ei ainakaan niin yhtäkkiä.
— Hän tarvitsee siis totuttelua ennen kuin pystyy
näkemään täällä ylhäällä. Ensin hän erottaa helpoimmin varjot, sitten vedestä heijastuvat ihmisten ja muiden olioiden kuvajaiset ja lopuksi oliot itsensä. Tämän
jälkeen hän voi siirtyä katselemaan taivaan ilmiöitä ja
itse taivasta. Kuitenkin hänen on helpompi katsoa yöllä tähtien ja kuun valoa kuin päivällä aurinkoa ja sen
loistetta.
— Se on selvä.
— Lopulta hän sitten voi varmaankin katsoa ja tarkastella aurinkoa, eikä vain sen heijastuksia vedessä tai
jossakin muussa vieraassa paikassa, vaan sitä itseään,
sen oikealla paikalla.
— Varmasti.
— Tämän jälkeen hän jo päätyisikin siihen tulokseen, että juuri aurinko aiheuttaa vuodenajat ja vuoden
kiertokulun, että se hallitsee kaikkea täällä näkyvässä
maailmassa ja on jollakin tavoin myös kaikkien niiden
ilmiöiden alkusyy, joita he ovat nähneet entisessä olinpaikassaan.
— Niin, varmasti hän sen jälkeen päätyisi tähän.
— Ja etkö usko, että kun hän muistelee entistä olinpaikkaansa, siellä vallinnutta viisautta ja entisiä vankitovereitaan, hän onnittelee itseään tämän muutoksen
johdosta ja säälittelee tovereitaan?
— Kyllä totisesti.
— Olettakaamme edelleen, että heillä oli siellä tapana antaa kunniaa, kiitosta ja palkintoja sille, joka havaitsi tarkimmin kulloinkin ohi vaeltavat varjot, muisti
parhaiten millaiset varjot yleensä edelsivät tai seurasivat niitä tai esiintyivät samanaikaisesti, ja pystyi tämän
perusteella taitavimmin ennustamaan mitä oli tulossa.
Luuletko nyt, että tämä miehemme himoitsee näitä
palkintoja ja kadehtii niitä, jotka nauttivat siellä kunniaa ja arvonantoa? Eikö hän, kuten Homeros sanoo,
tahtoisi mieluummin raataa päiväläisenä vieraan ja
köyhän isännän pellolla ja kestää mitä hyvänsä kuin
elää tuolla tavoin, tuollaisten käsitysten vallassa?
— Olen varma, että hän suostuisi mieluummin mihin
tahansa kuin tuollaiseen elämään.
— Ja ajattele tätäkin: jos hän laskeutuisi jälleen alas
ja asettuisi entiselle paikalleen, eikö tämä äkillinen siirtyminen auringonpaisteesta takaisin saisi hänet näkemään pelkkää pimeää?
— Varmasti.
— Ja jos hänen näin sokaistuneena, ennen kuin hänen silmänsä ovat palautuneet ennalleen — ja viehän
niiden totuttautuminen aikansa — pitäisi taas ruveta
kilpailemaan noiden koko ikänsä vankeina olleiden
kanssa siitä, kuka parhaiten erottaa ohikulkevat varjot,
eikö hän joutuisi naurunalaiseksi? Eivätkö muut silloin
sanoisi, että hän on käymällä ylhäällä tärvellyt silmänsä
ja ettei kannata yrittääkään nousta ylemmäs? Ja jos joku
yrittäisi vapauttaa heidät ja viedä ylös, eivätkö he surmaisi häntä, jos vain saisivat hänet käsiinsä?
— Sen he juuri tekisivät.
— Tämä vertaus, hyvä Glaukon, soveltuu kaikin
puolin siihen, mitä edellä on esitetty. Vankilamaista
asuntoa vastaa näkyvä maailma, ja siinä palavan tulen
kajoa auringonvalo. Ja jos ymmärrät, että ylös kiipeäminen ja ylhäällä avautuvien näkymien katseleminen
kuvaa sielun kohoamista ajatuksella tavoitettavaan
maailmaan, olet tulkinnut käsitykseni oikein. Senhän
sinä halusit kuulla; pitääkö se sitten paikkansa, sen tietää jumala. Sellainen mielikuva minulla siis on, että
ajatuksella tavoitettavassa maailmassa on viimeisenä ja
vain vaivoin nähtävissä hyvä idea. Mutta kun se kerran
on nähty, on pakko todeta, että se on kaikissa asioissa
kaiken oikean ja hyvän aiheuttaja; näkyvässä maailmassa se synnyttää valon ja sen valtiaan, ajatuksella
tavoitettavassa maailmassa se taas itse valtiaana synnyttää totuuden ja järjen. Ja on todettava myös, että sen,
joka haluaa toimia järkevästi yksityisessä tai julkisessa
elämässä, on täytynyt nähdä tämä idea.
— Olen samaa mieltä, sikäli kuin pystyn seuraamaan.
— Ja olet toki samaa mieltä myös seuraavasta etkä siis
ihmettele, etteivät ne jotka ovat tähän asti päässeet,
välitä tavallisista ihmisten puuhailuista vaan että heidän sielunsa pyrkivät aina oleilemaan yläilmoissa. Sehän on luonnollista, mikäli äskeinen vertauksemme
pitää paikkansa tälläkin kohden.
— Niin on.
— Entä kun joku saatuaan katsella jumalallisia näkymiä palaa tänne inhimilliseen surkeuteen? Onko ihme
jos hän käyttäytyy kömpelösti ja näyttää naurettavalta,
kun hän vielä sokaistuneena ja tottumattomana täällä
vallitsevaan pimeyteen joutuu tuomioistuimissa tai
muualla kiistelemään oikeuden varjoista tai niistä kuvista, joista nämä varjot ovat peräisin? Tai kun hän joutuu taistelemaan niitä käsityksiä vastaan, joita näistä
asioista on sellaisilla ihmisillä, jotka eivät ole itse oikeudenmukaisuutta ikinä nähneetkään?
| 