|
|
Olipa kerran kalastaja ja hänen vaimonsa, jotka asuivat meren rannalla pahaisessa pissapotassa. Kalastaja kävi joka päivä ongella ja onki onkimistaan. Niin hän taas kerran istui onkimassa katsellen kirkkaaseen veteen, istui istumistaan.
Yhtäkkiä ongenkoukku painui syvälle veteen, pohjaan saakka, ja kun hän veti sen ylös, hän kiskaisi vedestä ison kampelan.
Ja silloin kampela sanoi hänelle: “Kuulepa, kalastaja, pyydän sinua, säästä henkeni, en ole oikea kampela vaan lumottu prinssi. Mitä sinun kannattaa minua tappaa? En minä sinulle kuitenkaan maistuisi. Laske minut veteen ja päästä menemään.”
”No”, sanoi mies, ”turhaan puhut noin pitkään, toki minä päästän menemään kampelan, joka osaa puhua.” Niinpä hän laski kampelan takaisin kirkkaaseen veteen, ja se painui pohjaan ja jätti jälkeensä pitkän verivanan. Ja kalastaja nousi ja lähti takaisin vaimonsa luo pahaiseen pottaan.
“Mies”, sanoi vaimo, “etkö saanut tänään mitään saalista?”
”En”, sanoi mies, ”kampelan kyllä sain, mutta se sanoi olevansa lumottu prinssi, ja niin minä päästin sen menemään.”
”Etkö edes toivonut mitään?” vaimo kysyi.
”En”, vastasi mies, ”mitäpä minä toivoisin?”
”Voi sentään”, sanoi vaimo, ”kun pitää asuakin tässä kamalassa haisevassa potassa. Olisit sinä voinut toivoa meille pienen mökin. Mene takaisin rantaan ja kutsu sitä, ja sano että me tahdomme pienen mökin, ja kyllä se suostuu.”
”Voi voi”, mies sanoi, ”mitä minä sinne nyt enää menisin?”
”No”, vaimo sanoi, ”sinullahan oli se jo pyydyksessä ja päästit sen menemään, kyllä se suostuu. Ala mennä nyt.”
Mies ei olisi vieläkään oikein halunnut, mutta hän ei liioin tahtonut panna vaimolleen vastaankaan, ja niin hän lähti meren rantaan.Kun hän tuli sinne, oli meri aivan vihreä ja keltainen eikä enää lainkaan kirkas. Hän meni lähemmäs ja sanoi:
”Miesparka meren rannalla,
kampela meren pohjalla.
Mitä tehdä mä voisin,
Ilsebill kun tahtoo toisin?”
Silloin kampela ui rantaan ja kysyi: ”No, mitä hän sitten tahtoo?”
”Kas kun minulla oli sinut jo pyydyksessä”, mies sanoi, ”niin nyt vaimo sanoo, että minun olisikin pitänyt toivoa jotain. Hän ei tahdo enää asua pahaisessa potassa vaan haluaisi pienen mökin.”
”Mene kotiin”, kampela sanoi, ”hänellä on jo.”
Silloin mies meni kotiin, eikä hänen vaimonsa enää ollutkaan pahaissa potassa, vaan sen tilalla oli pieni mökki, ja vaimo istui penkillä oven edustalla. Vaimo tarttui miestä kädestä ja sanoi: ”Tule sisään, kyllä nyt on kaikki paljon paremmin.” Ja he menivät sisään, ja mökissä oli soma pieni porstua ja pieni soma tupa ja kamari ja siinä kummallekin oma sänky ja keittiö ja ruokakomero, kaikki koreanaan hienoja talouskaluja, tinaa ja messinkiä, mitä vain asiaan kuuluu. Ja mökin takana oli pieni piha kanoineen ja ankkoineen ja pieni puutarha, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. ”Katsopas”, vaimo sanoi, ”eikö ole somaa?”
”On”, sanoi mies, ”ja tämä riittääkin, nyt me elämme oikein onnellisina.”
”Saadaanpa nähdä”, sanoi vaimo. Ja he söivät ja panivat maata.
Niin kului viikko tai pari, ja sitten vaimo sanoi: “Kuulepas, mieheni, tämä mökki on aivan liian ahdas, ja piha ja puutarha ovat kovin pienet. Olisihan kampela voinut antaa meille isommankin talon. Minä kyllä tahtoisin asua isossa kivilinnassa. Mene kampelan luo, se saa lahjoittaa meille linnan.”
”Voi vaimoni”, mies sanoi, ”mökki on ihan hyvä, mitä me linnalla?”
”Älä viitsi”, sanoi vaimo, ”mene jo siitä, kyllä kampela siihen suostuu.”
”Älä nyt”, mies sanoi, ”vastahan kampela antoi meille mökin, en minä nyt taas voi mennä, kampela voisi vaikka suuttua.”
”Mene vain”, sanoi vaimo, ”kyllä se sen antaa ja mielellään antaakin, mene jo siitä.”
Miehen sydän kävi raskaaksi eikä hän tahtonut mennä. Hän mietti mielessään: ”Ei se ole oikein”, mutta meni sitten kumminkin. Kun hän tuli rantaan, oli meri aivan sinipunainen ja tummansininen ja harmaa ja sakea eikä enää lainkaan vihreä ja keltainen, mutta oli vielä tyyntä. Hän meni lähemmäs ja sanoi:
”Miesparka meren rannalla,
kampela meren pohjalla.
Mitä tehdä mä voisin,
Ilsebill kun tahtoo toisin?”
”No, mitä hän sitten tahtoo?” kysyi kampela. ”Voi voi”, mies sanoi vähän allapäin, ”hän tahtoo asua isossa kivilinnassa.” ”Mene kotiin, siellä vaimosi jo seisoo ovella”, kampela sanoi.
Ja mies lähti ja luuli menevänsä kotiin, mutta perille päästyään hän näkikin edessään ison kivipalatsin, ja hänen vaimonsa seisoi juuri portailla ja oli menossa sisään. Vaimo tarttui miestä kädestä ja sanoi: ”Tule sisään!”
Niin hän meni vaimon mukana, ja linnassa oli iso aula, jonka lattia oli marmoria, ja siellä oli paljon palvelijoita, jotka avasivat heille suuret ovet. Seinät olivat sileät ja täynnä kauniita kudonnaisia, ja huoneiden tuolit ja pöydät olivat kultaa ja katoissa riippui kristallikruunuja, kaikissa kamareissa oli matot lattialla ja pöydät notkuivat ruokaa ja parhaita viinejä.
Ja linnan takana oli suuri piha talleineen ja navettoineen ja vaunuineen, kaikki niin kuin olla pitää. Ja siellä oli myös iso ihana puutarha, sekä puisto, joka oli hyvinkin puolen peninkulman pituinen, ja siellä oli peuroja ja kauriita ja jäniksiä ja mitä ikinä toivoa saattoi. ”No”, sanoi vaimo, ”eikö ole hienoa?”
”On kyllä”, sanoi mies, ”ja tämä riittääkin, nyt me asumme tässä kauniissa linnassa ja olemme tyytyväisiä.”
”Saadaanpa nähdä”, vaimo sanoi, ”kunhan nyt ensin nukutaan.” Ja sitten he panivat maata.
Seuraavana aamuna vaimo heräsi ensimmäisenä. Päivä oli juuri valjennut, ja hän katseli vuoteestaan ihanaa maisemaa, joka avautui hänen silmiensä edessä. Mies loikoili yhä sängyssä, ja vaimo tönäisi häntä kyynärpäällä kylkeen ja sanoi: ”Nouse jo ja katso ulos ikkunasta. Emmekö me voisi päästä koko tämän maan kuninkaiksi? Mene sanomaan kampelalle, että me tahdomme kuninkaiksi.”
”Voi vaimoni”, sanoi mies, ”mitä me nyt kuninkaiksi! En minä tahdo olla kuningas.”
”No”, vaimo sanoi, ”vaikket sinä tahdokaan olla kuningas, niin minä tahdon. Mene sanomaan kampelalle, että minä tahdon kuninkaaksi.”
”Voi vaimoni”, mies sanoi, ”mitä sinä nyt kuninkaaksi! En minä sellaista voi mennä sanomaan.”
”Mikset muka?” sanoi vaimo. ”Mene heti, minun pitää päästä kuninkaaksi.”
Ja mies lähti ja oli kovin pahoilla mielin, kun hänen vaimonsa tahtoi kuninkaaksi. ”Ei se ole oikein, ei se ole oikein”, hän tuumi. Hän ei halunnut mennä, mutta meni sitten kumminkin. Ja kun hän tuli rantaan, oli meri aivan mustanharmaa, ja vesi kuohui ja haisikin kamalan pahalta. Hän meni lähemmäs ja sanoi:
”Miesparka meren rannalla,
kampela meren pohjalla.
Mitä tehdä mä voisin,
Ilsebill kun tahtoo toisin?”
”No, mitä hän sitten tahtoo?” kysyi kampela. ”Voi”, mies sanoi, ”hän tahtoo kuninkaaksi.” ”Mene kotiin, hän on jo”, sanoi kampela.
Ja mies lähti, ja kun hän tuli palatsin luo, se oli paljon entistä isompi ja siinä oli korkea torni ja kauniita koristuksia. Portilla seisoi vartiomies, ja joka puolella oli sotilaita ja rumpuja ja torvia. Ja kun hän astui sisään, oli kaikkialla vain silkkaa marmoria ja kultaa ja samettiverhoja ja isoja kultatupsuja. Silloin salin ovet avautuivat ja koko hovi oli koolla ja vaimo istui korkealla valtaistuimella, jossa oli kultaa ja timantteja, ja päässä hänellä oli iso kultakruunu ja kädessä valtikka, joka oli silkkaa kultaa ja jalokiviä, ja hänen kummallakin puolellaan oli kuusi neitoa rivissä niin, että kukin oli aina päätä lyhyempi edellistä. Silloin mies meni lähemmäs ja sanoi: ”Voi vaimoni, oletko sinä nyt kuningas?”
”Olen”, sanoi vaimo, ”nyt minä olen kuningas.” Silloin mies katseli häntä, ja aikansa katseltuaan hän sanoi: ”Voi vaimoni, oletpa sinä komea kuningas! Nyt emme toivo enää yhtään mitään.”
“Ehei, mies hyvä”, sanoi vaimo ja kävi levottomaksi, “tässä käy aika niin pitkäksi, en mina enää kestä tätä. Mene kampelan luo! Minä olen nyt kuningas, ja nyt minun pitää päästä vielä keisariksi.”
”Voi vaimoni”, mies sanoi, ”mitä sinä nyt keisariksi!”
”Mies”, vaimo sanoi, ”mene sanomaan kampelalle, että minä tahdon keisariksi.”
”Voi vaimoni”, mies sanoi, ”keisaria hän ei sinusta voi tehdä. En minä sellaista voi mennä kampelalle sanomaan. Keisareita on valtakunnassa vain yksi, keisaria kampela ei voi tehdä, siihen se ei kyllä pysty.”
”Mitä?” sanoi vaimo. ”Minä olen kuningas, ja sinä olet minun mieheni, etkö ala mennä vai? Niin kuin olisit jo! Jos se kerran pystyy tekemään kuninkaaksi, niin pystyy kyllä keisariksikin. Minä kyllä tahdon keisariksi. Ala mennä!”
Pakkohan miehen oli lähteä. Mutta matkalla hanta alkoi pelottaa, ja kulkiessaan hän mietti mielessään: “Tästä ei kyllä hyvää seuraa. Vai että keisariksi, se on jo liian hävytöntä. Nyt kampela varmaan kyllästyy.”
Kun hän sitten tuli rantaan, oli meri aivan musta ja sakea ja alkoi kuohua ja kiehua ja myrskytuuli myllersi. Meistä alkoi hirvittää. Hän meni lähemmäs ja sanoi:
”Miesparka meren rannalla,
kampela meren pohjalla.
Mitä tehdä mä voisin,
Ilsebill kun tahtoo toisin?”
“No, mitä hän sitten tahtoo?” kysyi kampela. ”Voi kampela”, mies sanoi, ”vaimo tahtoo keisariksi.”
”Mene kotiin”, sanoi kampela, ”hän on jo.”
Ja mies lähti ja kun hän tuli kotiin, oli koko linna kiiltävää marmoria ja kaikkialla oli alabasteripatsaita ja kultakoristeita. Oven edessä marssivat sotilaat ja toitottivat torvia ja pärisyttelivät rumpuja, mutta sisällä linnassa kulki paroneita ja kreivejä ja herttuoita kuin palvelijoina ja he avasivat hänelle ovet, jotka olivat puhdasta kultaa.
Ja kun hän astui sisään, istui hänen vaimonsa valtaistuimella, joka oli läpikotaisin kultaa ja ainakin kahden peninkulman korkuinen, ja päässä hänellä oli iso kultakruunu, ainakin kolmen kyynärän korkuinen ja briljantein ja rubiinein koristettu. Ja toisessa kädessä vaimolla oli valtikka ja toisessa valtaomena, ja hänen kummallakin puolellaan seisoi paririvissä henkivartijoita, yksi aina toistaan hiukan lyhyempi, isoin oli valtava jättiläinen, kahden peninkulman pituinen, ja pienin oli kääpiö, vain minun pikkusormen mittainen. Ja hänen edessään seisoi iso joukko ruhtinaita ja herttuoita.
Silloin mies meni heidän joukkoonsa ja sanoi: ”Vaimo, oletko sinä nyt keisari?” ”Olen”, vaimo sanoi, ”minä olen keisari.” Ja mies meni lähemmäs ja katseli oikein tarkkaan, ja aikansa katseltuaan hän sanoi: ”Voi vaimoseni, oletpa sinä komea keisari!”
”Mies”, vaimo sanoi, ”mitä sinä siinä seisot? Minä olen nyt keisari, mutta tahdon vielä paaviksikin, mene kampelan luo.”
”Voi vaimoni”, mies sanoi, ”kaikkea sinä haluatkin! Et sinä paaviksi voi päästä, paaveja on vain yksi koko kristikunnassa, ei kampela sellaiseen pysty.” ”Mies”, vaimo sanoi, ”minä tahdon paaviksi, ala mennä nyt, minun pitää vielä tänään päästä paaviksi.”
”Ei, vaimo”, mies sanoi, ”en minä sellaista voi sille sanoa, siitä ei hyvä seuraa, se on jo liikaa, ei se paaviksi pysty tekemään.”
”Älä siinä höpötä!” sanoi vaimo. ”Jos se kerran pystyy tekemään keisariksi, niin se pystyy kyllä paaviksikin. Äkkiä nyt, minä olen keisari ja sinä olet minun mieheni, etkös jo ala mennä siitä?”
Silloin mies pelästyi ja lähti, mutta hanta alkoi heikottaa, ja hän tärisi ja vapisi ja hänen polvensa notkahtelivat. Ja tuuli puhalsi yli maan ja pilvet kiitivät taivaalla niin että tuli pimeää kuin illalla. Lehdet lensivät puista, vesi kuohui ja kohisi aivan kuin se olisi kiehunut, tyrskyt iskivät rantaan, ja kaukana ulapalla hän näki laivoja, jotka ampuivat hätäraketteja, ja keinuivat ja keikkuivat aalloilla. Taivaanlaella oli vielä pieni sininen läiskä, mutta sivummalla taivas punersi kuin ennustaen rajuilmaa. Peloissaan hän meni arasti lähemmäs ja sanoi:
”Miesparka meren rannalla,
kampela meren pohjalla.
Mitä tehdä mä voisin,
Ilsebill kun tahtoo toisin?”
“No, mitä hän sitten tahtoo?” kysyi kampela.”Voi”, mies sanoi, ”hän tahtoo paaviksi.”
”Mene kotiin, hän on jo”, sanoi kampela.
Mies lähti ja kun hän tuli perille, siellä oli suuri kirkko ja sen ympärillä oli pelkkiä palatseja. Hän tunkeutui kirkkoon väkijoukon läpi, ja sisällä paloi tuhansittain kynttilöitä, ja hänen vaimonsa istui kultavaatteissa entistä korkeammalla valtaistuimella päässään kolme isoa kultakruunua, ja vaimon ympärillä seisoi joukoittain pappeja ja molemmin puolin oli kahdessa rivissä kynttilöitä, isoin pitkä ja paksu kuin mahtavin torni ja pienin vain pikkuinen tuikku. Ja kaikki keisarit ja kuninkaat olivat polvillaan vaimon edessä ja suutelivat hänen tohveliaan.
“Vaimo”, mies sanoi ja katseli tarkkaan, “oletko sinä nyt paavi?”
”Olen”, sanoi vaimo, ”minä olen paavi.” Silloin mies meni lähemmäs ja katseli vaimoaan oikein tarkkaan, ja oli kuin hän olisi katsonut suoraan aurinkoon. Aikansa katseltuaan hän sanoi: ”Voi vaimoseni, oletpa sinä komea paavi!” Mutta vaimo istu jäykkänä kuin seipään niellyt eikä hievahtanutkaan. Mies sanoi: ”Vaimo, ole nyt tyytyväinen kun olet paavi, nyt et enää pääse pidemmälle.”
“Saadaanpa nähdä”, sanoi vaimo. Sitten he molemmat panivat maata, mutta vaimo ei ollut tyytyväinen eikä saanut ahneudeltaan nukutuksi, hän kun pohti koko ajan, miksi hän vielä tahtoisi päästä.
Mies nukkui hyvin ja sikeästi kuljettuaan koko päivän edestakaisin, mutta vaimo ei saanut lainkaan unen päästä kiinni vaan kääntyili vain kyljeltä toiselle koko yön ja pohti, miksi hän voisi vielä päästä, mutta ei pystynyt enää keksimään yhtään mitään.
Päivä alkoi jo valjeta, ja kun hän näki aamuruskon, hän nousi istualleen ja katseli sitä, ja kun hän ikkunasta näki auringon nousevan, hän ajatteli: “Ei mutta, enkö mina voisi panna myös auringon ja kuun nousemaan?”
"Mies”, hän sanoi ja tönäisi miestään kyynärpäällä kylkeen, “herää ja mene kampelan luo, mina tahdon päästä Jumalan kaltaiseksi.”
Mies oli sängyssä vielä puoliunessa, mutta pelästyi niin että putosi sängystä. Hän luuli kuulleensa väärin, hieroi silmiään ja sanoi: ”Voi vaimo, mitä sinä sanoit?”
”Mies”,vaimo sanoi, ”ellen voi panna aurinkoa ja kuuta nousemaan ja joudun vain katselemaan, kun ne nousevat, en millään voi kestää sitä. En saa hetkenkään rauhaa, kun en voi itse panna niitä nousemaan.”
Hän katsoi miestä niin pahasti, että miestä puistatti. ”Ala mennä, minä tahdon päästä Jumalaksi.”
”Voi vaimo”, sanoi mies ja vaipui polvilleen hänen eteensä, ”ei kampela siihen pysty. Keisariksi ja paaviksi se pystyy tekemään, ja minä rukoilen sinua, pysy sinä nyt vain paavina!”
Silloin vaimo raivostui niin, että tukka vain sojotti päässä, ja hän riuhtaisi auki miehustansa, potkaisi miestä ja sanoi: “Minä en kestä, en kestä enää, alatkos mennä siitä?”
Silloin mies veti housut jalkaansa ja lähti juoksemaan kuin hullu.
Mutta ulkona myrsky raivosi niin, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Talot ja puut kaatuivat kumoon, vuoret vapisivat ja kallionlohkareet vyöryivät mereen, ja taivas oli aivan pikimusta, ja jyrisi ja salamoi, ja meri hyökyi mustina aaltoina, jotk olivat kirkontornien ja vuorten korkuisia, ja jokaisessa oli valkoinen vaahtopää.
Mies huusi, eikä voinut kuulla omaa ääntään:
”Miesparka meren rannalla,
kampela meren pohjalla.
Mitä tehdä mä voisin,
Ilsebill kun tahtoo toisin?”
”No, mitä hän sitten tahtoo?” kysyi kampela.
”Voi”, mies sanoi, ”hän tahtoo päästä Jumalan kaltaiseksi.”
”Mene kotiin, siellä hän on taas pissapotassaan.”
Ja siellä he ovat vielä tänäkin päivänä.
|
|
|