|
|
keväällä 2005
Sudenmorsian
Aurinko paistoi ja muutama hassu pilvenhattara vaelsi taivaalla. Irmeli otti aurinkoa uudessa nojatuolissaan, ja Tauno, Irmelin mies, pesi autoa.
Irmelillä oli pitkät ja ohuet, tummat hiukset, joissa oli vaaleanruskeita raitoja. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja hyvin vaaleat. Tauno taas oli sopivasti tukeva, pulleaposkinen mies, jolla oli vaaleat, lyhyet hiukset.
Taunon ja Irmelin talo oli vihreä ja sijaitsi kauempana kylältä, lähellä metsää. Tauno oli sen itse rakentanut yhdessä Irmelin kanssa muutama vuosi sitten. Lähistöllä asui myös toinen pariskunta, mutta heillä oli kesämökki jossain kauempana, ja he he asuivat siellä koko kesän.
Irmeli säpsähti. Hän kuuli jotain metsästä, jotain, johon hän tunsi vetoa. Irmeli pelästyi ja lähti sisälle. Hän ajatteli, että oli vain ottanut liikaa aurinkoa, ja meni lepäämään. Myöhemmin illalla Tauno ja Irmeli söivät illallisen, minkä jälkeen Tauno meni nukkumaan. Raskaan päivän takia Irmeli jäi vielä katsomaan televisiota.
Auringon säteet tunkivat verhojen läpi. Oli aamu, kello yhdeksän, kun Irmeli heräsi. Tauno oli lähtenyt töihin. Irmeli venytteli pitkään ja hartaasti, ennen kuin raaski nousta lämpimien peitteiden alta. Hän käveli keittiöön ja laittoi kahvin valmistumaan.
Mutta sitten se tapahtui uudelleen. Irmeli tunsi taas, kuinka jokin ikään kuin veti häntä metsään, mutta tällä kertaa se tunne oli voimakkaampi. Irmeli tarttui pöydän reunaan.
-Mitä minulle tapahtuu, hän hätääntyi.
Sitten Irmeli katsahti käsiinsä. Niistä alkoi työntyä karvaa, hänen sormensa kutistuivat ja niihin kasvoi pitkät, kapeat kynnet. Irmeli juoksi eteisen peilin eteen. Hänen kasvoistaan alkoi myös työntyä karvaa, hänen nenänsä kutistui mustaksi läiskäksi, josta tuli samalla pitkälle kuonolle oiva huippu. Irmelin korvat venyivät ja nousivat pystyyn päälaelle. Irmeli oli muuttunut sudeksi.
Susi ulvahti. Sen häntä painui jalkojen väliin, ja se juoksi levottomasti ympäri taloa etsien tietä ulos. Ovi kävi. Tauno oli palannut töistä.
-Kotona ollaan! Tauno huikkasi riisuessaan eteisessä kenkiään. Juuri kun Tauno kääntyi jatkaakseen matkaansa eteisestä sisälle, hän huomasi suden, parin metrin päästä itsestään. Se tuijotti häntä kauniilla ruskeilla silmillään. Mutta erään erikoisen seikan Tauno huomasi sudessa järkytyksestä huolimatta. Suden korvissa kimalteli kultaiset korvarenkaat, aivan samanlaiset, kuin Tauno oli antanut vaimolleen edellisenä jouluna.
Mutta sitten susi tunsi taas tuon tunteen. Nyt se oli niin voimakas, ettei susi pystynyt pidättelemään itseään. Se avasi suunsa, josta paljastui valkoisten hampaiden rivistö. Se päästi ilmoille ulvahduksen, jonka johdosta Tauno juoksi ovelle ja avasi sen. Susi juoksi ulos talosta, suoraan metsän reunaan, jossa odotti toinen susi. Yhdessä ne juoksivat metsän sydämeen ja päästivät välillä riemun ulvahduksia.
Tauno jäi ovelle katsomaan, kuinka sudet katosivat. Hän etsi ja huusi onnettomana vaimoaan, tajuamatta, että oli päästänyt hänet ovea raottamalla toisen luo. Tai ehkä hän sen tajusi, vaikkei halunnut myöntää...
Suden huuto
Jokin painosti sitä. Se nuuski ilmaa haistaen jotain metsään kuulumatonta. Vaisto kehotti sitä juoksemaan pakoon, mutta jokin pakotti sen jäämään.
Ado kuljeskeli talvisessa metsässä. Puhtaanvalkoiset lumikinokset välkkyivät heijastaen aamun ensimmäisiä auringonsäteitä lempeästi. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Puut seisoivat mahtavina lumivaipoissaan. Metsän valkea tyyneys muodosti jyrkän vastakohdan Adon mietteille.
Ado ei saanut ajatuksiaan järjestykseen. Hänen silmänsä eivät nähneet metsän paljasta kauneutta, vaan katsoivat tyhjinä suoraan eteenpäin. Adon teki mieli itkeä, mutta sitä hän ei myöntäisi kenellekään, ei edes itselleen.
Ado tuli tutulle metsäaukiolle, jossa oli käynyt monet monituiset kerrat. Hän istuutui kaatuneen rungon päälle ja huomasi vasta silloin metsän koruttoman kauneuden. Hän lumoutui sen karuudesta, mutta huokaisten hän tajusi sen kykenemättömyyden parantaa hänen oloaan.
Silloin se astui aukiolle. Sen hopeinen turkki hohteli sen köpötellessä varovasti lähemmäs. Ado ei huomannut sitä, ennen kuin se kosketti häntä märällä kuonolla pakkasesta punaiseksi värjäytyneeseen poskeen. Ado miltei kirkaisi. Nielaisten hän käänsi päätään ja huomasi katsovansa sutta silmiin.
He katsoivat toisiaan kauan. Metsän salaperäinen hiljaisuus kietoutui heidän ympärilleen. Vasta monen minuutin kuluttua susi havahtui ja siirtyi lähemmäs Adoa. Ado lamaantui kauhusta, mutta rentoutui huomatessaan sen aikovan vain hyvää. Susi pysähtyi taas.
Hetki tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Ikään kuin aika olisi seisahtanut. Kumpikaan ei äännähtänyt, katsoivat vain. He eivät tiedostaneet muuta kuin toisensa. Hiljaisuus tuntui kerääntyneen heidän ympärilleen läpinäkymättömän sumun tavoin.
-Ado! Ado! Missä sinä olet? huuto rikkoi hiljaisuuden veitsen tavoin. Susi kääntyi ja lähti pois. Hetki oli ohi. Ado istui puunrungon päällä pahoin pettyneenä. Suden ja hänen välillä oli ollut jotain, mitä hän ei enää koskaan saavuttaisi.
-Ado! Anna anteeksi! Huolestuneeseen ääneen sekoittui epätoivoa.
Silloin suden huuto halkoi talvista metsää. Ääni oli surullinen ja kaipausta täynnä. Ikään kuin susi olisi halunnut kertoa jotain. Jokin suden äänessä sai Adon ymmärtämään.
-Ado! Ado! Ääni oli täynnä pelkoa ja epätoivoa. Silloin Ado kohotti päätään ja huusi:
-Äiti, olen täällä! Minulla ei ole mitään hätää!
Erään suden tarina
Vanha mies istuu kuluneessa keinutuolissaan ja kuuntelee, kuinka sade riehuu ulkona. Välillä sade hiljenee hieman, välillä se taas yltyy kaatosateeksi. Sadepisarat rummuttavat peltikattoa. Kello tikittää hitaasti seinällä. Aika ajoin kova tuulenpuuska viheltelee tämän pikkuruisen mökin nurkissa. Mökki, jossa vanha mies asustelee, sijaitsee keskellä korpea. Metsää on joka puolella, ja lähin kylä on yli kymmenen kilometrin päässä. Vaan ei sen puoleen, ei mies haluaisikaan muuttaa minnekään muualle.Jotkut kyläläiset kertovat, että tämä vanha mies on hullu, josta kannattaa pysyä kaukana. Ei mies ole hullu, yksinäinen erakko vain. Vanhus tietää, mitä hänestä ajatellaan, mutta ei asia häntä haittaa. Ajatelkoot ihmiset, mitä haluavat.
Mies kuuntelee sadetta, kellon tikitystä ja tuulen huminaa. Hän ottaa läheiseltä pöydältä valokuva-albumin ja selailee sitä. Miehen katse osuu kuvaan, jossa on susi. Jos ulkopuolinen katsoo kuvaa, se ei näytä mitenkään erikoiselta, mutta vanhuksen sisällä kuva herättää muistoja. Risupartainen mies syventyy muistelemaan tämän suden tarinaa.
Syksyinen aamu oli aurinkoinen ja lämmin. Mies oli päättänyt lähteä metsään keräämään marjoja. Syötyään aamupalan hän otti korin, johon keräisi marjoja, ja lähti matkaan. Hän suuntasi askeleensa läheiselle mäennyppylälle. Metsä oli syksyinen. Joissain paikoissa köllötteli sieniä auringon loisteessa. Muurahaiskeot ja puut jäivät yksi toisensa jälkeen miehen taakse tämän tallustellessa mäkeä kohti. Pian maa alkoikin kohota yhä jyrkemmin ja jyrkemmin. Alettiin olla lähellä mäen harjannetta. Punaisina hohtavia puolukoita oli joka puolella. Ne aivan kuin toivoivat pääsevänsä jonkun marjastajan koriin.
Niin mies keräsi marjoja ja nautti syksyisen tuulen mukanaan tuomista hajuista. Aika kului kuin siivillä. Välillä hän istahti sammaleisen kiven päälle lepäämään. Pian kori oli aivan täynnä marjoja. Miestä alkoi väsyttää, ja niinpä hän päätti ottaa pienet tirsat.
Aurinko oli jo laskenut ja ilta viilentynyt, ennen kuin mies heräsi. Hänen ei tehnyt mieli jäädä metsään enää hetkeksikään. Ties vaikka sattuisi tulemaan sade. Mies katsahti taivaalle. Taivas oli pilvinen. Oli alkanut tuulla voimakkaasti. Mies nousi lähteäkseen, mutta tajusi, ettei muistanut, mistä suunnasta oli tullut. Joka puolella näytti samanlaiselta: puita, puita ja puita. Niitä oli loputtomiin. Mies päätti kiiveta aivan mäen harjalle nähdäkseen alas metsään. Ehkä hän näkisi oman mökkinsäkin.
Niin mies kiipesi mäen päälle, mutta sai harmikseen huomata, että oli liian pimeää, että olisi voinut nähdä niin kauas. Niinpä mies päätti, että hänen olisi parasta nukkua yön yli ja lähteä aamulla kotiin, kun näkisi, mihin suuntaan pitäisi mennä. Yöstä tulisi kylmä, sen hän tiesi.
Niin yö tuli ja toi tullessaan myös sateen. Mies oli mennyt kuusen alle suojaan, mutta siltikin hän kastui. Hän tärisi kylmästä ja ikävöi takkatulen lämpöön.
Yhtäkkiä jossain ulvoi susi. Ulvominen kuului melko läheltä. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin miehen selkää. Mies pidätti henkeään. Tulisiko susi hänen luokseen ja söisi hänet? Kyllä mies tiesi täällä olevan susia, mutta ajatus kohdata sellainen pimeässä metsässä ei houkutellut.
Taas kuului ulvontaa. Tällä kertaa ääni kuului vielä lähempää. Samassa alkoi rapista. Susi juoksi pusikon takaa miehen luo. Mies karjaisi hädissään. Tämä koituisi hänen kohtalokseen. Ihme kyllä, susi jäi seisomaan hänen vierelleen. Se ei murissut, näyttänyt hampaitaan tai hyökännyt hänen kimppuunsa. Mies ei uskaltanut liikahtaakaan. Susi tuli nuuhkimaan häntä ja tökkäsi kuonollaan tämän kättä. Mies kömpi pois kuusen suojista. Susi lähti jolkottelemaan poispäin. Se kääntyi katsomaan miestä. Mies mietti, pitäisikö seurata sutta. Susi palasi takaisin miehen luo ja tökki häntä kuonollaan. Sitten se lähti taas juoksemaan. Mies lähti juoksemaan sen perään. Aina välillä susi kääntyi katsomaan, seurasiko mies sitä. MIes kummasteli, mihin susi oli viemässä häntä.
Jonkin aikaa juostuaan mies tajusi olevansa omassa pihassaan. Susi oli johdattanut hänet kotiin! Mies huusi kiitokset metsään palaavan suden perään.
Parin viikon kuluttua mies kuuli pyssyn laukauksen metsästä. Hän syöksyi mökistään ja juoksi metsään ääntä kohti. Taas kuului laukaus. Mies juoksi ja tuli kahden miehen luo. Samassa hän näki, miten miehet olivat ajaneet suden kallion seinää vasten. Sillä ei ollut pakotietä. Toinen mies sanoi vanhalle erakolle, että he olivat pitkään yrittäneet saada tämän suden. Mies alkoi tähdätä sutta, joka vain seisoi paikoillaan ja odotti kohtaloaan. Siinä vaiheessa erakko otti maasta pitkän puun oksan ja huitaisi asetta kohti minkä jaksoi. Hän oli aivan varma, että juuri tämä susi oli ohjannut hänet kotiin. Nyt oli hänen vuoronsa auttaa sitä. Ase ja mies lensivät komeassa kaaressa sammaleiden ja varpujen sekaan. Susi pinkoi pois paikalta minkä käpälistään pääsi. Metsästäjät manasivat miestä, joka oli pilannut kaiken. Vanha mies käveli pois ja kuuli takaansa huutoja, että mies oli seonnut ja että hänet olisi pitänyt ampua suden sijasta. Vanhus ei välittänyt huudoista, vaan meni iloisena mökkiinsä.
Vanhus katsoo käsissään olevaa valokuvaa. Tuo kuvassa oleva susi on hänen ystävänsä. Vielä nykyäänkin susi tulee hänen luokseen, jos hän kutsuu sitä. Mies sulkee valokuva-albumin ja laittaa sen pöydälle. Hän keinuu hiljaa vanhassa keinutuolissaan. Kello tikittää hitaasti seinällä. Vanhus katsoo ikkunasta ulos. Sataa kaatamalla. Sade ei taida loppua koko päivänä, mies ajattelee.
Tuossa pienessä mökkirähjässään erakko istuu keinutuolissaan ja kuuntelee sadepisaroiden tanssia katolla. Vanhus ajattelee, että onneksi susi on hänen ystävänsä. Pieni onnellisuuden kipinä lämmittää erakon sydäntä, ja niin hän tuntee olevansa onnellinen, tässä ja nyt.
|
|
|