On vain erityisiä oppilaita
Eriyttäminen, integraatio ja inkluusio ovat koulua tunteville tuttuja termejä. Ne ovat arkipäivää vanhemmillekin, joiden lapsen koulutie ei ole lähtenyt käyntiin normitetuin askelmerkein.
Kouluissa on monenlaisia oppijoita ja joitakin heistä on tullut tavaksi kutsua erityisoppilaiksi, joita integroidaan tai jätetään integroimatta yleisopetuksen luokkaan.
Kuopiossa Petosella toimivan Pirtin koulun luokanopettajat Jarno Bruun ja Päivi Rimpiläinen ovat puolestaan sitä mieltä, että jokainen oppilas on erityinen. Erityisoppilas-sanaa he inhoavat.
”Sana itsessään leimaa oppilaan jotenkin poikkeavaksi”, he toteavat kirjassaan Värikkäät oppilaamme - Inkluusio, tiimityö ja oppimistyyli Kuopion Pirtin koulussa. Kirja on juuri ilmestynyt Opetushallituksen julkaisemana.
Seitsemän vuotta sitten Rimpiläinen opetti yleisopetuksen luokkaa ja Bruun erityisluokkaa saman käytävän varrella eikä kumpikaan ollut tyytyväinen. He päättivät lähteä kehittämään yhteistyötä ja lopputuloksena oli yksi luokka, jota he opettavat yhdessä. Tavoitteena on löytää jokaiselle oppilaalle, ainuttakaan leimaamatta, sopiva väylä edetä oppimisessa.
KIRJAN NIMI juontaa oppimistyyleistä. Oppilaat jaetaan eri värisiin ryhmiin heidän oppimistyyliensä mukaisesti. Vihreät ovat käytännön tekijöitä, siniset verbaalisesti vahvoja, keltaiset harkitsevia tarkkailijoita ja punaiset teoreettisesti ja analyyttisesti suuntautuneita oppilaita.
Opettajat muodostavat oppilasryhmät siten, että myönteisyys korvaa oppilaiden ongelmasta tai diagnoosista lähtevän luokittelun. Oppilaat eivät edes tiedä, ketkä luokassa ovat erityisoppilaita.
Bruun ja Rimpiläinen ovat havainneet, että oppilaat ovat väriryhmänsä tunneilla vapautuneempia ja levollisempia kuin muulloin. Kun ryhmässä on samalla tyylillä oppivia lapsia, he eivät vertaile suorituksiaan.
Ryhmittelyllä on monia myönteisiä vaikutuksia sekä oppilaiden että opettajien työskentelyyn. Luokilla on ollut ja on myös hyvin lahjakkaita oppilaita, ”erityisoppilaita” omalla tavallaan hekin.
Opettajien periaatteena on, että he kannustavat luokkatovereita auttamaan toisiaan. He kertovat joutuvansa suorastaan hillitsemään itseään, etteivät olisi ensimmäisinä menossa auttamaan. Aika, joka opettajilta näin säästyy, koituu kaikkien oppilaiden ja opettajien jaksamisen hyväksi.
UUDET TYÖTAVAT ovat saaneet aikaan sen, että erilaisen luokkakaverin hyväksyminen on muuttunut entistä helpommaksi, kun tehtäviä on tehty yhdessä.
”Erityisopetuksen ja yleisopetuksen raja-aidat ovat kaatuneet, kun oppilaat hakeutuvat uusien kavereiden seuraan ja sulavat osaksi yhtä suurta pataa. Eikä keitokseen ole päästetty sen koommin klimppejä muodostumaan, vaan aina on hämmennetty kahden kokin määrätietoisella otteella.”
Bruun ja Rimpiläinen kysyvät, voisiko erilaisuuden hyväksymisen mekanismi toimia myös opettajien kesken. Opettajien uupumus ja stressaantuminen eivät ole olleet uutisia aikoihin. Opettajakaksikko suositteleekin lääkkeeksi yhteistoiminnallista opettamista. Se antaa voimia ja parantaa työmotivaatiota.
Keskustelut oppilaiden kanssa ovat olleet osa yhteistoiminnallisuutta. Niitä on ollut satoja: erilaisuudesta, oppimisesta, toisten kunnioittamisesta, kiusaamisesta, luokkahengestä ja muista kasvamiseen liittyvistä teemoista. Keskusteluihin uhrattu aika on koitunut kaikkien hyödyksi pitkälle eteenpäin.
Bruun ja Rimpiläinen sanoutuvat irti kovenevasta arvomaailmasta, tasokurssivaatimuksista ja homogeenisista ryhmistä. Kaunopuheiden sijasta innovatiiviset opettajat odottavat pyörremyrskyä, joka muuttaa rakenteet ja toimintatavat.
Nykyisin puhutaan paljon hyvien käytänteiden levittämisestä. Tässä oli paikkaa sellaiselle.
Pirjo Ronkainen
|