Aloitin verkko-opinnot, koska asun 200 km päässä yliopistolta. Verkossa oli Tosi Tylsää. Yksinäistä. Ahdistavaa. Ikäviä toteutuksia. Jätin aina uudelleen kesken. Myöhemmin ymmärsin, miten paljon verkkopedagogiikkaa opin niistä mahalaskuista. Sitten tuli vastaan Virtuaaliyliopisto ja tvt-opetuskäytössä 15 ov. Loistavat opinnot (ja tietysti välillä oppimisen tuskaa...). Nyt jatkuu sama aineopintoina.

Ensimmäiset haparointini verkko-opettamisessa lähtivät kirkkohistorian kurssin tuskallisesta tilanteesta: melkein 40 opiskelijaa samassa luokassa (tapahtui päivälukiossa). Kun laitoin tehtäviä verkkoon, sain välillä ilmatilaa luokkaan. Nämä arkeologiset kirkkohistoriamuistot eivät enää löydy nykyisiltä kotisivuiltani, moni linkkikin on hyytynyt, mutta en niitä raatsi hävittääkään. Luotu Wordilla vuonna 2002. Siitä se lähti. Tekemällä oppi. Erehtymällä erityisesti. Opiskelijoiden palautteesta. Ja kokeilemalla rohkeasti.

Toista vuotta kirjoitan sivutöinä verkkosisältöjä. Silti periaatteideni vuoksi laadin jatkuvasti myös avointa aineistoa verkkoon. Opetan jopa Heikki-poikaani verkossa: hän tekee tehtäviä viereisellä koneella ja tenttii maailmanuskontojen ja neuropsykologian kurssit omaan kouluunsa. Saan samalla omille opiskelijoilleni sopivaa aineistoa verkkoon. Omassa koulussani ei edes opeteta neuropsykologiaa, joka on Erittäin Kiinnostavaa! Ainereaalin haasteet aikuislukioissa ja etäopiskelussa saavat ajatukset sotkeutumaan verkkoon. Siinä meille yhteistä haastetta.