Herätys kello kuudelta taisi olla kaikkien mielestä liian aikainen. Onneksi tavarat oli pakattu jo edellisenä iltana, joten oli vain tehtävä tavanomaiset aamutoimet ja ehdittävä bussiin seitsemäksi. Chatêau de Remicourt piti ilmeisesti heräämisaikaamme epäinhimillisenä, eikä tarjonnut meille aamiaista, joten söimme mitä ikkunalautojen viileäsäilytyksistä ja pussiemme uumenista vielä löysimme.
Saksalainen bussi oli saksalaisen täsmällisesti ajoissa, ja mekin ehdimme linjuriin lähes kellontarkasti. Lähdimme retkeilymajan pihasta noin kymmentä yli seitsemän, kun kuljettaja oli tarkistanut lukumäärämme ja kirjannut sen huolellisesti taulukkoonsa. Kuljettajan yläpuolella oli kyltti "Bitte während der Fahrt nicht mit dem Fahrer sprechen" eli "Älkää puhuko kuljettajan kanssa ajon aikana". Ryhmällä ei ollut pyynnön noudattamisessa suurempia ongelmia, sillä lähes kaikki simahtivat heti päästyään istumaan, ja bussimatka olikin harvinaisen rauhallinen. Kuljettaja kuitenkin itse kysyi kotimaatamme, koska kielemme kuulosti hänestä omituiselta.
Aamu alkoi valjeta ja bussin vihreiden kattovalojen luoma avaruustunnelma häipyi. Ylitettiin Saksan raja, Ranska jäi taakse. Peltojen takana näkyi pitkiä tuulimyllyrivistöjä. Leena alkoi herätellä ihmisiä ja kerätä vihkoon palautetta matkasta luxemburgilaisille lähetettäväksi. Saavuimme ajoissa sateiselle Frankfurt-Hahnin lentokentälle. Otimme kuljettajan erittäin siististi tavaratilaan pakkaamat matkalaukkumme ja rinkkamme ja menimme sisälle odottelemaan lähtöselvityksen alkamista. Nancyssa roskiksesta löydetty keltaisenkirjava Franklin-sateenvarjo ja koulun lehmänkello unohtuivat bussiin. Franklinin tie vie seikkailuun, se ei ollut vielä valmis asettumaan Keski-Suomen kotoisiin lähiöihin. Ostimme eväitä ja siirtelimme tavaroita laukusta toiseen, ettei tarvitsisi maksaa ylipainosta. Lentokentällä täytyi yrittää muistaa, ettei kannata puhua ohikulkijoista ihan mitä vaan − he saattavat olla suomalaisia. Viihdytimme toisiamme miettimällä mikä hedelmä tai jälkiruoka kukin olisi.
Tullitarkastuksesta oli kerrankin hauska mennä läpi. Iloinen tullimies pyysi avaamaan kantelekotelon, ja ihmetteli kovasti kuullessaan kyseessä olevan Suomen kansallissoittimen − ja innostui kokeilemaan sitä. Rämpytteli ja hyräili siinä sitten hetkisen työkavereittensa nauraessa vieressä. Vanha jonottava mies kurtisteli kulmiaan ja hymähteli halveksivasti. Taxfreestä ostettiin viimeiset hajuvedet (”l’eau de toilette”) ja kahvilasta kalliit vesipullot. Vessakirjoituksista löytyi tuttuja: "Lordi is the winner!". Kotoisaa oloa lisäsivät myös öykkäröivät nuoret miehet, jotka eivät antaneet maastamme erityisen viehättävää kuvaa.
Lentoon ei sisältynyt erityistä dramatiikkaa. Turvallisuusohjeista ei taaskaan saanut mitään selvää, mutta onneksi se ei haitannut. Joku taisi voittaa miljoonan Ryanairin raaputusarvasta. Pilvet ja taivas niiden yläpuolella olivat uskomattoman kauniita, tuli pimeä meidän ollessa vielä ilmassa.
Tuntui mukavalta päästä taas kotimaan kamaralle, innokkaimmat kajauttivat sen kunniaksi Finlandia-hymnin ensimmäisen säkeistön. Matkalaukut saatuamme pääsimme suomalaiseen bussiin, jota ajoi suomalainen kuljettaja, ja kylteissä maantien varsilla oli suomalaisia paikannimiä. Tämä kaikki tuntui oikein mukavalta. Bussissa olimme taas väsyneitä koko päivän matkustamisen jälkeen. Maarit piti koskettavan puheen matkamme päätteeksi, ja ymmärsimme sen todella olevan lopussa.
Koulun pihassa vanhemmat odottivat meitä innokkaina. Vielä muutama halaus, ja sitten kotiin jakamaan tuliaisia, syömään ruisleipää ja omenoita keskieurooppalaisen hötön jälkeen, sekä sulattelemaan kaikkea mitä viikon aikana nähtiin ja koettiin. Aikamoinen määrä kaikenlaista uutta ja ihmeellistä tarttui matkaamme. Opimme varmasti tuhannesti enemmän kuin muut tavallisen kouluviikon aikana.
Aino & Tuomas
|
