|
|
|
Lukion rehtorin työssä on yksi etuoikeus vailla vertaa. Se on tietenkin uusien ylioppilaiden lakitus ja todistusten jako. Syksyn juhla on 5.12 klo 13.30 koulumme auditoriossa. Vaikka vuosien saatossa olen julistanut yli tuhat nuorta ihmistä ylioppilaaksi, niin jokainen kerta on omalla tavallan koskettava. Huomaan, ettei ikäkään auta tässä ollenkaan. Vuosien varrella olen tullut vain herkemmäksi, ja omien opiskelijoiden esitykset ja juhlan tunnelma valtaavat mielen kerta toisensa jälkeen hieman voimakkaammin.
Itselleni juhla on myös vuoden kohokohta siksikin, että saan taas pitää pitkän ja perusteellisen puheen, joka kertoo.., niin opiskelijoille, vanhemmille ja minulle tärkeistä asioista. Nyt puheen suunnittelu on hieman häiriintynyt erinäisitä syistä, mutta huomenna Pariisissa Bilbaon lentoa odotellessa on aikaa yli kolme tuntia kirjoittaa. Pariisissahan on kirjoitettu tukku maailmakirjallisuuden klassikoita, joten eiköhän siinä yksi ylioppilasjuhlapuhekin synny. Sellainen taiteelliinen hieman baskeri vinossa kirjoitettu proosateos.
1.12.2008
Ari Pokka
rehtori
|
|
Aktiiviset lukijamme ovat jo huolissaan kyselleet, että mihin Cygnaeus-lukion rehtorit ovat kadonneet. Blogi on ollut pitkän aikaa ilman päivitystä, joten nyt lienee korkea aika kertoa, mitä olemme kuluneiden viikkojen aikana puuhailleet. Itsellenikin tästä kirjoittamistapahtumasta on tullut niin tärkeä osa arkea, että olen huomannut muutamien kiireisten viime viikkojen aikana kaipaavani tätä kirjoittamisen tuomaa iloa.
Apulaisrehtorimme Tero Hirvi kirjoitti erittäin ansiokkaan selostuksen koulumme kriisitilanteesta ja sen hoidosta. Olin silloin itse lomalla, ja asiaa jälkeenpäin arvioidessa voi vain todeta, että tuon paremmin asiaa ei varmaan olisi voinut hoitaa. Opimme kuitenkin tästäkin asiasta jotakin. Erityisesti sen, että tiedotuksemme koteihin täytyy olla hyvä ja mahdollisimman ajantasainen. Siksi kotisivumme onkin jatkossa se paikka, josta löytyy ajankohtainen informaatio mahdollisten kriisitilanteiden sattuessa. Toki saamme myös teille myös muuta sähköistä viestintää nopeasti sähköpostiin ja puhelimiin. Meistä on tärkeää, että myös te tiedätte, mitä tapahtuu ja mitä me teemme. Se toivottavasti luo turvallisuuden tunnetta yhteiselle koulutielle.
Noin muuten rehtorin työhän on oikeastaa valtaosaltaan "silppua ja sälää". Tällä siis tarkoitan aivan normaaleja arjen askareita; sijaisia, henkilöstöasioita, opiskelija-asioita, auditorion vuokrausta, vauvan varaisänä olemista ja kierrekorkin avaamista vähävoimaiselle opiskelijalle. Kaikki se ja paljon muuta kuuluu tähän ammattiin. Aikaa suurille pedagogisille miekanpiirroille opetussuunnitelmien kartastossa jää todella vähän. Arki on arkea koulussakin, ja arjen huolet ovat usein enempi käytännöllisiä kuin kasvatustieteellisiä.
Kuitenkin tämä rehtorin työn arkinenkin puoli on aika hauskaa. Nuoret ihmiset tarvitsevat rehtoriaan monenmoisiin asioihin. Eilenkin yllätin yhden nuoren naisen muistamalla hänen nimensä 525 opiskelijan joukosta. Hän totesi: "kammotavaa, muistako sä meidät kaikki nimeltä"? Lohdutin häntä sanomalla, että en muista kaikkia. ainoastaan ne, joile minulla on asiaa. Sen jälkeen hän näytti vielä yllättyneemmältä ja pohti varmaan mielessään, että mitähän hän on tehnyt päästäkseen tälle listalle.
Tämän viikon perjantaina tulevat ylioppilaskokeiden tulokset toivat mieleeni tapauksen vuosien takaa, jolloin itkuinen abityttö tuli huoneeseeni ja kertoi hukanneen laukkunsa. Kysyin normaalit asiat ja varmisitin, että hän oli etsinyt myös siitä luokasta, jossa edellinen tunti oli pidetty. Tyttö vastasi myöntävästi ja sanoi, että historian tunti oli ollut luokassa H1. Sanoin hänelle, että mennääs katsoon vielä ja niin lähdimme luokkaa kohti. Jo portaikossa tyttö alkoi katsella oudosti ympärilleen, sitten ilme kirkastui, ja hän juoksi luokkaan, missä reppu odotti reissutyttöä. Sitten minulla olikin itkevä ja naurava tyttö kaulassa kiittämässä avusta. Kolme vuotta talossa ollut opiskelija oli abivuoden paineissaa erehtynyt etsimään reppuansa kokonaan väärästä rapusta, ja paniikin iskiessä ei enää löytänyt oikeaan luokkaan takaisin.
Joku voisi sanoa, että siinä taas meni pedagogisen johtajan aika aivan harakoille. Itselläni se on kyllä aivan top 10 oleva asia omalla rehtoriurallani. Onneton lapsi tai nuori, joka tarvitsee apua ongelmassaan. Sen pitää olla meidän aikamme arvoinen. Jos siis haluamme jättää tuleville polville muitakin kuin tiedollisia sivistyksen merkkejä itsestämme. Se, että tarina on hauska ja loppu on onnellinen, ei tee siitä yhtään huonompaa. Uskon, että teon arvo oli ajassa ja auttamisessa, laukun löytyminen oli vain pientä extraa siihen päälle.
Mutta olemme me toki tehneet isojakin asioita. Kansainvälisellä rintamalla avautuu vuosiksi 2009-2010 mittava yhteistyö Imolassa toimivan lukion kanssa. Onnistuessaan suunnitelmiemme mukaan se tarjoaa 70 opiskelijalle mahdollisuuden opiskelijavaihtoon. Olemme myös aloittaneet koulumme profiilin ja painopistealueiden kehittämistyön. Ajatuksena se, että uudessa Jyväskylässä olemme osaavampia ja tietosiempia omista vahvuuksistamme. Siihen liittyy myös kehityskeskustelut, jotka käyn parhaillaan henkilöstöni kanssa.
Muutoinkin viimeiset viikot ovat olleet aika vauhdikkaita. On ollut Kiinan kielen opetuksen aloittamiseen liittyvät asiat, rehtorikoulutuksen järjestämistä, pari vanhempainiltaa ja oikeastaan lähes päivittäin jotakin normaaliaikataulusta poikkevaa. Myös ulkopuoliset tahot ovat löytäneet koulumme ja tämän tästä meillä on menossa jokin seminaari tai koulutustilaisuus. Itse näen, että sekin luo taloon oman erityisen ilmapiirin. Tämä ei ole vain meidän työapikka, vaan monien ihmisten ja ammattien kohtauspaikka. Ja lisäbonuksena pääsee aina välillä juomaan opiskelijoiden kanssa pullakahvit järjestäjien laskuun.
3-jakso on lähtenyt jyskyttämään kohti Joulua. Toivon, että näen teidät runsaslukuisena joukkona itsenäisyysjuhlissamme 4.12. Kutsu tulee piakkoin kotiin. Perjantaina teemme taas joukon uusia ylioppilaita. Se on vieläkin juhlapäivä kaikkien rehtorivuosienkin jälkeen. Uudet ylioppilaat saavat lakkinsa ja todistuksensa 5.12. Arkea ja juhlaa tai juhlaa ja arkea vai olisiko tämä kuiten juhlavaa arkea.
12.11.2008
Ari Pokka
rehtori
|
|
Hyvät vanhemmat ja huoltajat
Saimme kuluvan viikon maanantaina ikävän osamme koulumaailmaan suunnatuista uhkauksista, vaikka ne varsinaisesti kohdistuivatkin naapurissa olevaan Ammattiopistoon. Ensimmäinen tieto liikkeellä olleista viesteistä saavutti minut aamulla hieman ennen kahdeksaa töihin tultuani ja hyvin pian selvisi, että viestit olivat kiirineet hyvin laajasti opiskelijoidemme tietoon sunnuntai-illan ja maanantaiaamun aikana, ja aiheuttivat hyvin ymmärrettävää huolta, epävarmuutta ja pelkoakin. Siis tunteita, joita ei soisi koulussa kokevan. Keskusteltuani poliisin kanssa ja saatuani tietooni heidän näkemyksensä ja tietonsa asiasta tulin kuitenkin vakuuttuneeksi, että uhkaukset eivät millään tavoin konkreetisti kohdistu Cygnaeus-lukioon ja voimme niiden puolesta jatkaa koulun pitoa turvallisin mielin. Mutta kun turvallisuuden tunne kerran ehditään viedä päältä, se ei palaa takaisin rehtorin puheilla tai poliisin vakuutteluilla. Jälleen kerran uhkaukset jättivät jälkensä meihin kaikkiin koulussa töitä tekeviin, eikä vähiten nuoriin.
Tunteiden ja ajatusten kirjo oli helposti luettavissa kasvoilta ja olemuksista, kun aamun ensimmäisen oppitunnin aikana kiersin koulua luokka luokalta ja kävin kertomassa tilanteesta ja kuulemassa opiskelijoiden mietteitä. Yritin sanoa viestini selkeästi; kaikkien saatavilla olevien tietojen perusteella todellista vaaraa ei ole, yhdelläkään liikkeellä olevista huhuista ei ole todettu olevan pohjaa ja asian uusista käänteistä tiedotetaan kaikkia viipymättä. Ja olin vilpittömästi sanojeni takana. Samalla kuitenkin totesin, että koulu ei ole paikka, jossa kenenkään tarvitsee pelätä. Jos joku tuntee olonsa turvallisemmaksi kotona, ystävän luona tai vaikkapa kaupungilla, on varmasti parempi valita turvallisemmalta tuntuva vaihtoehto. Ainakin, jos myös siellä muualla on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keskustella. Pelko on kuitenkin aina aitoa, tuleepa se tunteiden ja mielikuvien tai rationaalisen pohdiskelun kautta. Sen kanssa ei kuitenkaan saa jäädä yksin.
Yhtä aikaa oman sanomani kanssa opiskelijoiden kännykät piippasivat sanomaa toisaalta. Sain todella tuntea mobiiliajan viestinnän maailman, sen johon nuorten sukupolvi on kasvanut ja josta ei irti pääse, vaikka tahtoisi. Ja huomasin, että jostain toisaalta tuleva viesti yhdistettynä viime aikojen murheellisiin tapahtumiin oli niin vahva, että omani hukkui väkisinkin osin sen alle.
Kokoonnuimme koko opettajakunnan kanssa aamun ja päivän aikana kaksi kertaa pohtimaan tilannetta ja kokoamaan ajatuksia, joilla päivää viedään eteenpäin. Uskon, että ne opiskelijat, jotka päättivät jäädä kouluun, saivat kaikki tilaisuuden jakaa ajatuksiaan opettajien, muun henkilökunnan ja opiskelijatovereiden kanssa. Tämä oli myös yksi syy, miksi emme halunneet sulkea koulua, kun saimme varmuuden, että se ei turvallisuuden takia ole välttämätöntä. Emme halunneet pakottaa ketään pois koulusta, jättää ehkä yksin omien ajatusten ja huolien kanssa. Maanantaina ei ollut tärkeintä toteuttaa opetussuunnitelmaa kirjaimellisesti, vaan yrittää luoda jokaiselle meistä läsnäolon tunne ja paikata edes hiven koloa, joka turvallisuuden kilpeemme oli lyöty.
Jatkoimme nuorten kanssa asian käsittelyä vielä tänään tiistaina yhteisellä tilaisuudella, joka oli avoin kaikille, jotka kokivat siihen olevan tarvetta. Kävimme vielä kerran läpi edellisen päivän tapahtumat, kaikki faktat ja huhut, ja ennen kaikkea olimme yhdessä, jakamassa ajatukset ja tunteet. Samalla tarjosimme mahdollisuutta myös yksityisempään keskusteluun terveydenhoitajan tai opettajien kanssa. Ja sen täytyy olla koulussa tarjous, jossa ei ole päättymispäivää.
7.10.08
Tero Hirvi
apulaisrehtori
|
|
Viime sunnuntaina minulla oli suuri kunnia pitää lyhyt puhe Jyväskylän kaupunginkirkossa järjestetyssä muistotilaisuudessa. Jyväskyläläiset kulttuuri-ihmiset, seurakunta ja kaupunki halusivat yhteisesti antaa meille tilaisuuden pysähtyä Kauhajoen traagisen surmatyön äärelle. Kunnioittaa uhreja ja luoda yksi kiintopiste elämässä eteenpäin. Koin, että minulle kouluihmisenä se oli tärkeää. Ei ainoastaan se, että sai sanoa asiaan oman näkökulmansa, vaan pikemminkin mahdollisuus keskittyä itse pääasiaan eli ihmisenä olemiseen hyvässä ja pahassa.
Olen hämmästyneenä lukenut ja kuunnellut viime viikkojen keskusteluja siitä, kenen syytä kaikki on? Yhdyn monilta osin entsien opiskelijamme Maarit Salon kirjoitukseen KSML:ssa, jossa hän toetaa suurin piirtein, että on aika tuoda tavanomaiset syylliset esille ja unohtaa se, että kysymys on siitä, kuinka kohtaan ja kohtelen toista ihmistä. Luettuani lehtien yleisönosastoja, olen jäänyt miettimään, että ovatkohan ne ns."vihayhteisöt" todellakaan nuorten neteissä. Etteivät ne vain olisi meidän aikuisten arjessa? Tavastamme kohdata ja kommunkoida tai siis oikeammin - ei kohdata ja ei kommunikoida.
On ollut erikoista ja lähes surullista seurattavaa, kuinka Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista syntyy hallintokuntien ja resurssien riitelyä. Koko kansakunnan kasvavia lapsia ja nuoria kohtaa henkinen ja fyysinen katastrofi, ja me aikuiset keskustelemme, että kenelle asian hoito oikeastaan kuuluu. Onko lääkäreillä vai poliiseilla suurempi vastuu? Tiukennetaanko lakeja vai valvontaa? Onko syy perheissä, opetussuunnitelmissa, suurissa kouluissa vai PISA menestyksessä? Asiantuntijuudesta voi tällä hetkelläö sanoa, ettei meillä ole sitä olemassakaan. Siksi asiantuntijoidenkin olisi hyvä vetää henkeä ja pohtia sitä, että hukkaammeko aikaa sellaiseen argumentointiin, joka ei ole tuottavaa ja lastemme parasta rakentavaa.
Kun katson asiaa koulun kapeasta ikkunasta, niin mielestäni meidän on vain yksinkertaisesti ajateltava tehtävämme uudelleen. En millään voi uskoa, etteikö meillä inhimillisessä mielessä ole kaikki se osaaminen, jolla voidaan rakentaa entistä paremmin voiva koulu ja koululainen. En usko, että se tarvitsee edes säännöllisiä psykologin tarkistuksia, vaikka se voi lisähenkilöstöä tarvitakkin. Se vaatii meidän aikuisten näkyvillä oloa. Se vaatii kouluttautumista uudenlaiseen professioon, jossa ongelmien tunnistaminen ja niihin kiinni tarttuminen on osa meidän kaikkien oikeaa ammatillista osaamista. Se vaatii arvoja ja tyhmiin juttuihin puuttumista, siis rohkeutta olla opettaja ja kasvattaja.
Kun en jaksa odottaa, että asia määrätään ylhäältäpäin, niin me aloitamme sen tänä vuonna. Yhdessä opiskelijoiden ja teidän vanhempien kanssa.
3.10.2008
Ari Pokka
rehtori
|
|
" Suomalainen kouluelämä on kokenut toisen järkyttävän tragedian lyhyen ajan sisään. Se koskettaa meitä kaikkia koulussa työskenteleviä ihmisiä – opiskelijoita ja henkilökuntaa. Surua, pelkoa ja ahdistusta on varmasti myös perheissä ja jokaisessa tuntevassa ihmisessä. Voi vain varovaisesti aavistaa millaiseen aurinkoiseen syyspäivään ihmiset ovat heränneet tänään Kauhajoella. Omaisten, ystävien ja kouluihmisten surun suuruutta ja määrää on vaikea arvioida – kunnioittaaksemme Kauhajoella eilen surmansa saaneiden opiskelijoiden ja opettajien muistoa pyydän teitä nousemaan ylös. Vietämme yhteisen hiljaisen hetken heidän muistolleen.
Arvoisat opiskelijat ja kollegat. Me uskomme Suomessa avoimeen ja turvalliseen kouluun. Nyt lyhyen ajan sisällä molempia arvojamme on järkytetty hirvittävällä tavalla. On varma, että keskustelu koulujen turvallisuudesta jatkuu ja tulemme näkemään ehdotuksia suljetuista turvayksiköistä, joissa valvonta ja kontrolli ovat keskeisiä lähtökohtia. Tämänkin murheen keskellä haluaisin itse rehtorina nähdä suomalaisen koulun kuitenkin paikkana, jossa toteutuu mieluummin inhimillisen yhteiskunnan kuin vartioivan valtion tunnuspiirteet.
Se millaisia me olemme ja miten huomioimme toisemme on ensiarvoisen tärkeää. Miten teemme sen tänään, huomenna ja tulevaisuudessa. Vuosia sitten kerroin opettajilleni tavoitteeksi koulussamme ajatuksen ”älä kävele ohi”. Tänään haluan jakaa sen teidän kaikkien kanssa. Kun oma tai kaverin elämä tuntuu pahalta, niin meillä täytyy löytyä aikaa pysähtyä. Tulla jonkun luo, kertoa, ja toivottavasti saada apua. Suomalainen sivistys vaatii myös tunteiden sivistystä – ei pelkästään suorittamista. Älä sulje inhimillisyyden ovea kaverisi edestä – olipa hän kuka tahansa."
Edellä olevan aamunavauksen pidin tänään koulumme opiskelijoille. Haluan jakaa sen myös teidän kanssanne, koska lastenne hyvä on meidän yhteinen asia. Haluaisin myös hetkeksi heittää pois rehtorin viitan tai haarniskan ja puhua teille isänä. Miettiä isänä, miltä tuntuu menettää lapsi, nuori. Pohtia isänä, miksi kasvatus on joskus vaikeaa ja oikeastaan ei voi koskaan olla aivan varma, kuinka siinä onnistuu. Puhua isänä rohkeudesta tarttua asioihin silloin kuin lapsella on vaikeaa tai hän katoaa elämästämme jonnekin sellaiseen tuntemattomaan, joka on meille vanhemmille vierasta ja outoa.
Rehtorina voin vaatia resursseja. Lisää henkilöstöä apua tarvitseville. Psykologeja, kuraattoreita, ohjaajia ja muita alan ammattilaisia. Isänä minun pitää vaatia itseltäni rohkeutta. Rohkeutta kohdata lapseni suuttumus tai jopa viha, kun joudun puuttumaan asioihin, jotka mielestäni kaipaavat selvitystä tai yhteistä sopimista. Rehtorina voin rakentaa koulua, joka huomioi, keskustelee ja kuuntelee. Isänä minun on joskus päätettävä lapseni puolesta mikä on oikein ja mikä on kohtuullista. Ja joskus myös rehtorina.
Tunnen vanhempana itsessäni mielyttävyyden ja joutilaisuuden kutsun. On niin paljon mukavia asioita, joita voi tehdä ja harrastaa. Niin paljon mielenkiintoista tekemistä, ettei meidän vanhempamme voineet sitä edes kuvitella. Miksei siis minullakin olisi kovan työpäivän jälkeen oikeus vain lähteä harrastamaan vetouistelua, katsella jalkapalloa televisiosta tai lukea hyvää kirjaa tai tehdä mielenkiintoisia uusia ruokalajeja. Kysyn tätä usein itseltäni, mutta onnekseni vaimoni vastaa viisaasti puolestani - LAPSET ENSIN. Jokaisessa perheessä jollakin aikuisella täytyy olla elämän arvot järjestyksessä.
Pitäkää huolta toisistanne ja lapsistanne. Siinä riittää varmaan tehtävää meille kaikille, isänä, äitinä ja rehtorina
24.9.2008
Ari Pokka
|
|
|
|
|
|