Röntgensäteilyksi sanotaan sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on
ultravioletteja aallonpituuksia pienempi. Alarajan muodostaa gammasäteilyn
aallonpituusalue. Röntgensäteilyn aallonpituusalue on noin 0,01-100 nm.
Röntgensäteilyä synnytetään röntgenputkella, jossa katodilta irtoavia elektroneja kiihdytetään korkealla tasajännitteellä. Elektronit törmäävät anodiin ja jarruuntuvat voimakkaasti. Jarruuntuminen on voimakkaasti hidastuvaa kiihtymisliikettä ja tällöin varautunut sähkövaraus, elektroni, säteilee sähkömagneettista säteilyä, jarrutussäteilyä, Suurin osa elektronin liikeenergiasta muuttuu lämmöksi ja vain aivan pieni osa n. 0.1% muuttuu säteilyksi, Röntgensäteilyksi. Välttämättä kaikki elektronin energia ei muutu säteilyksi ja siksi röntgensäteilyssäeiintyy jatkuva säteilyjakauma, jossa on kaikkia aallonpituuksia aina minimiaallonpituudesta lähtien, joka syntyy, kun kaikki elektronin liike-energia muuttuu säteilyksi. Se on säteilyä, joka ei millään tavalla johdu käytettävästä anodimateriaalista.
Jarrutussäteily on osa röntgenputkesta saatavaa säteilyä. Jos käytetään riittävän suurta kiihdytysjännitettä, saattaa elektroni tunkeutua anodoaineen atomin sisään ja virittää siellä sisimpiä elektroneita. Kun näiden viritystilat purkautuvat, syntyy anodiaineelle tyypillistä ominaissäteilyä ns. karakteristista säteilyä. Se havaitaan röntgensäteilyn spektristä selvinä piikkeinä, jotka paljastavat, mikä on anodiaineen materiaali, kun pommittavien elektronien kiihdytysjännite on ollut riittävän suuri.
Elektronimikroskoopissa käytetään tätä röngensäteilyn ominaisuutta hyväksi kun elektronit törmäävät tutkittavaan aineeseeen ja aiheuttavat saman tutkittavassa kohteessa kuin anodiaineessa röntgenputkessa.
|