1800-luvun lopulla alkoi kehitys, joka johti kvantittumisen käsitteen syntymiseen. Sysäyksen se sai aineen ja aaltoliikkeen tai säteilyn välisestä vuorovaikutuksesta.
Klassinen mekaniikka ei kyennyt enää selittämään vuorovaikutuksen syitä. Yksi ensimmäisistä tällaisista vuorovaikutuksista oli valosähköilmiö, jossa säteily irrotti metallin pinnasta elektroneja, fotoelektroneja. Säteilyn tehoa lisättäessä fotoelektronien määrä lisääntyi. Niiden energiaa voitiin lisätä lyhentämällä säteilyn aallonpituutta.
Toinen merkittävä asia oli eräänlainen epämääräisyys, joka liittyi hiukkasten aikaan ja paikkaan. Niiden todellisesta paikasta ja luonteesta oli yhä vaikeampi saada tietoa tarkasti muuttamatta oleellisesti niiden luonnollista olotilaa. Syntyi Heisenbergin epämääräisyysteoria.
Kolmas huomattava seikka oli dualismin käsitteen käyttöönotto. Säteilyn kvantittumisessa nähtiin myös mahdollisuus ajatella hiukkaset jollain tapaa jonkin kentän kvanteiksi. Hiukkaset ja aalto-ominaisuus olivat ikään kuin saman rahan kaksi kääntöpuolta. Riippuu vain meidän koeasetelmasta, kumpaa ominaisuutta kulloinkin tarkastelemme, kokeemme antaa sen mukaisia tuloksia.
|