Peda.net > Verkkoveräjien etusivu > Edellisen tason veräjä >

tehtävä no:2

YLLÄPITOON >>    

Perspektiivi

Perspektiivi on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisella medialla kuten piirustuksena.
Visuaalisena ilmiönä perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.

Perspektiivin optisen perustan selittivät arabimatemaatikot vuoden 1000 paikkeilla: valo tulee silmään kartion muotoisena keilana, koska samalla etäisyydellä olevat kohteet ympärillämme muodostavat pallopinnan.

Leonardo da Vinci ja aikalaiset käyttivät töissään luonnollista perspektiiviä: asiat pyrittiin kuvaamaan niin kuin ihminen ne näkee kahdella silmällään. Luonnollisessa perspektiivissä yhdensuuntaiset viivat (esim. raiteet) eivät leikkaa toisiaan vaan kaukaisuudessa taipuvat yhdensuuntaisiksi; perspektiiviprojektioissa ne leikkaavat jossakin (katoamispisteessä).

Yhden pisteen perspektiivissä suoraan katsojasta poispäin menevät viivat kohtaavat yhdessä katoamispisteessä, yleensä jossain kuva-alalla.

Kahden pisteen perspektiivissä katsojaan nähden vinottain kulkevat viivat kohtaavat kahdessa pisteessä, yleensä kuva-alan ulkopuolella.

Aksonometrisessä perspektiivissä (Kavaljeeri- eli sotilasperspektiivissä) katsojaa kohti olevan tason reunaviivat ovat luonnollisessa asennossaan, mutta siitä poispäin suorassa kulmassa olevat viivat esitetään 45 asteen kulmassa. Aksonometria on menetelmä, jolla kolmiulotteisesta kappaleesta voidaan muodostaa lineaarisesti projisoimalla kuva kaksiulotteiselle pinnalle, ja tässä suhteessa se muistuttaa perspektiiviä.


 

Perspektiivistä

Perspektiivin käsite

Kun havainnoit ympäristöäsi, huomaat että kaukana olevat kohteet näyttävät pienemmiltä kuin lähellä olevat. Esimerkiksi korkea muuri näyttää madaltuvan ja pienenevän kohti kaukaisuutta, vaikka tiedät, ettei niin todellisuudessa ole. Yhtä lailla junanraiteet näyttävät lähenevän toisiaan kaukana sinusta, vaikka ne todellisuudessa ovat yhtä etäällä toisistaan. Tätä vaikutelmaa kutsutaan perspektiiviksi.

Taiteessa perspektiivi tarkoittaa niitä erilaisia kuvallisia keinoja, joiden avulla kaksiulotteinen kuva saadaan vaikuttamaan kolmiulotteiselta. Perspektiivin avulla teokseen luodaan tilan, syvyyden, etäisyyden ja kokosuhteiden vaikutelma. Taiteessa perspektiivin toteutustapoja on aikojen saatossa ollut monenlaisia

Arvoperspektiivi

Varhaisessa taiteessa perspektiivin avulla ei niinkään pyritty luomaan tilavaikutelmaa syvyyssuunnassa kuin osoittamaan, ketkä henkilöt ovat muita arvokkaampia. Korkea-arvoisimmat henkilöt, kuten hallitsijat ja jumalolennot, esitettiin kuvassa kaikkein suurikokoisimpina. Myös muinaisen Egyptin taiteessa tärkeät henkilöt esitettiin suurina, vähemmän tärkeät pieninä. Tätä kutsutaan arvoperspektiiviksi. Se ei perustu silmin havaittavaan todellisuuteen ja sen mukaisiin kokosuhteisiin vaan arvoon perustuvaan kuvaamiseen. Arvoperspektiivi näkyy myös henkilöiden ja muiden kuvaelementtien sijoittelussa. Maalliset asiat sijoitettiin alas ja taivaalliset ylös.



1500-luvulla Tintoretto (Robusti) Jacopin maalaamassa Paimenten kumarruksessa näkyy arvoperspektiivi. Jeesus-lapsi on kuvattu suurempana kuin vastasyntyneet todellisuudessa ovat. Samoin oikealla näkyvä Neitsyt Maria on kookkaampi kuin lapsen vasemmalle puolelle polvistunut Joosef, koko maalauksen etumaisin hahmo.


Käänteisperspektiivi

Käänteisperspektiivissä katoamispiste kuvassa on katsojan puolella. Siinä kuvitteelliset perspektiiviviivat kulkevat katsojasta kuvatilan syvyyteen päin etääntyen toisistaan. Tässä etenkin keskiajalla suositussa perspektiivissä teokseen tuotiin mukaan syvyysvaikutelma siten, että kuvattu aihe tuotiin aivan katsojan silmien lähelle.

Tänä päivänäkin ikonitaiteessa suositaan käänteisperspektiiviä. Siinä katsoja on enemmänkin kohde kuin tarkkailija ja esimerkiksi Neitsyt Marian tai pyhimysten kuvat tuntuvat kääntyvän katsojan puoleen.

Tämän voit nähdä Tihvinän Jumalanäidissä, venäläisessä matkaikonissa 1600-luvulta.





Keskeisperspektiivi

Renessanssin aikakaudella kehitettyä keskeisperspektiiviä käytettäessä taideteoksen tasopinnasta tulee kuin ikkuna toiseen maailmaan, johon katsoja voi kurkistaa. Toisinaan renessanssitaiteilijat pyrkivät soveltamaan taiteeseen tieteellisiä, matemaattis-geometrisiä menetelmiä. Ankarimmillaan maalaaminen edellytti jopa mekaanisten piirtimien käyttöä. Käytännössä keskeisperspektiivin periaatteet ovat kuitenkin yksinkertaiset ja ne pohjautuvat todelliseen havainnointiin.

Ymmärtääksesi keskeisperspektiivin periaatteet, sinun tulee ensin tuntea muutama avainkäsite.

 

HV eli ST = horisonttiviiva eli silmäntaso tarkoittaa meren ja taivaan näennäistä rajaviivaa. Horisontti ei välttämättä ole maalauksessa näkyvissä, vaan se voi jäädä esimerkiksi rakennusten taakse piiloon. Horisonttilinja on teoksessa katsojan silmien tasolla, ja siinä kohdin teoksessa viivat ovat täysin vaakasuoria. Kaikki horisonttiviivan yläpuolella olevat vaakasuorat viivat puolestaan tuntuvat kallistuvan alaspäin etääntyessään katsojasta kohti katoamispistettä. Sen alapuolella olevat viivat puolestaan tuntuvat kohoavan ylöspäin. Pystysuorat viivat sen sijaan pysyvät kuvatason eri kohdissa yhtä pystysuorina.
PT= perustaso, jolla taiteilijan tai katsojan ajatellaan seisovan hänen tarkastellessaan kuvattua aihetta.
N= näköpiste, josta kuvattavaa aihetta katsotaan
KT= kuvataso PS= pääsäde on kuvitteellinen viiva, joka leikkaa kuvatason horisonttiviivan kohdalla

Keskeisperspektiivin periaatteet ymmärtääksesi sinun tulee tuntea muutamat perusasiat:
Esineet ja kohteet näyttävät sitä pienemmiltä, mitä kauempana ne ovat kunnes ne ovat niin pieniä, että ne häviävät kokonaan näkyvistä.

Amélie Lundahlin maalauksessa Linnanrauniot näet kolme todellisuudessa samankokoista linnantornia.
Etualan torni on kuvattu kaikkein suurimpana ja lähimpänä horisonttia oleva pienimpänä, kun taas keskimmäinen on näiden kahden väliltä. Horisonttiviiva näkyy teoksessa sinisenä.

Samansuuntaiset vaakasuuntaiset ja syvyyssuuntaiset linjat näyttävät lähenevän toisiaan sen mukaan, mitä kauempana katsojasta ne ovat. Lopulta ne etääntyvät tai yhtyvät pisteeseen, jossa esineet häviävät horisontissa näkyvistä eli pakopisteeseen eli katoamispisteeseen.
Katoamispisteitä voi olla kuvassa yksi tai useampia. Kun kuvataan esimerkiksi katunäkymää tai rakennusta suoraan eteenpäin syvyyssuunnassa tai sivulta, on yksi pakopiste riittävä. Silloin kaikki yhdensuuntaiset viivat suuntautuvat kohti samaa pakopistettä. Tätä kutsutaan yhden pakopisteen perspektiiviksi. Horisonttilinja ja pakopiste voivat olla kuvatilan sisä- tai ulkopuolella. Hugo Simbergin Laituritanssit-teos havainnollistaa hyvin, miten yhden pakopisteen keskeisperspektiivi käytännössä toimii. Pakopiste, johon teoksen kaikki laiturin laudoituksista ja kaiteista lähtevät vaakasuorat linjat yhtyvät, on merkitty vihreällä pallolla. Horisonttiviiva on sininen.

Jos taideteoksessa taas on kuvattuna esimerkiksi rakennuksen, huoneen tai jonkin muun geometrisen esineen kulma, toinen sen kahdesta pakopisteestä tai molemmat ovat kuva-alan ulkopuolella.
Kyse on kahden pakopisteen perspektiivistä. Yleensäkin esineitä ja asioita tarkastellaan taiteessa vain harvoin suoraan edestä.

Kun nähdään kohteen kaksi puolta, on käytettävä kahden pakopisteen perspektiiviä. Kumpikin kohteen puoli on katsojaan nähden eri kulmassa ja kummallakin on oma pakopisteensä. Tämä näkyy hyvin Magnus von Wrightin teoksessa Maisema Lövöstä, jossa punainen mökki on kuvattu nurkka katsojaan päin.
Pakopisteitä voi olla maalauksessa myös kolme. Kolmen pakopisteen perspektiivissä kuvataso on kalteva perustasoon nähden, joten tarvitaan kolmas pakopiste pystysuoria linjoja varten. Kun tarkastellaan kohdetta, joka on horisonttilinjan yläpuolella, sen sivut vetäytyvät poispäin ja suuntautuvat kohti tiettyä pistettä kohteen yläpuolella. Tällöin tarvitaan ylimääräinen pakopiste horisontissa olevien pakopisteiden lisäksi. Mikäli tarkastelemme horisonttilinjan alapuolella olevia kohteita, ylimääräinen pakopiste sijaitsee kohteen alapuolella.

Esimerkiksi monenlaisia rakenteita kuvaavassa taideteoksessa tasot näkyvät viistosti eri kulmissa, jotka eivät ole yhdensuuntaisia maanpinnan kanssa. Tällöin voi olla useita pakopisteitä, jotka eivät ole horisonttilinjalla.

Perspektiivin kuvaaminen liittyy myös siihen miltä korkeudelta taiteilija tarkastelee kohdettaan. Sammakkoperspektiivissä horisonttilinja ja näköpiste on matalalla, joten aihetta tarkastellaan alaviistosta ylöspäin, jolloin pienikin aihe voi vaikuttaa suurelta. Eero Järnefeltin teoksessa Rentukoita Tuusulanjärven rannalla matalasta näköpisteestä kuvatut kukat vedessä täyttävät puolet koko kuvatilasta ja etuala korostuu.

Lintuperspektiivi on kuvattu korkeasta näköpisteestä, katsoja katsoo taulun aihetta horisonttilinjan tasolta ylhäältä alaspäin, jolloin mahtipontinenkin aihe voi näyttää pieneltä. Albert Edelfeltin Näköala Kaukolanharjulta-maalauksen aihe on kuvattu ylhäältä alaspäin.

Kavaljeeriperspektiivissä aihe on nähty hieman matalammalta kuin lintuperspektiivissä

Ilmaperspektiivi

Tarkkaillessasi luonnossa maisemaa, huomaat miten kauempana sijaitsevat kohteet näyttävät vaaleammilta ja viileämmiltä kuin lähellä sijaitsevat. Esimerkiksi kukkulat tai metsänreuna näyttävät yhä utuisemmilta, kun ne etääntyvät kaukaisuuteen. Tämä ilmiö perustuu ilmakehän vaikutukseen. Havaitsemme värit ja valöörit eri tavoin niiden etääntyessä horisonttia kohti. Samalla kontrastit ja muotojen reunat muuttuvat yhä vaikeammin erottuviksi.

Maalaustaiteessa syvyysilluusio voidaan luoda ilmaperspektiivin avulla eli jäljittelemällä ilman vaikutusta luonnossa värisävyjen havaitsemiseen. Ilmaperspektiiviä käytetään usein yhdessä keskeisperspektiivin kanssa.

Teoksessa, jossa on käytetty ilmaperspektiiviä värit heikkenevät ja muuttuvat sinertäviksi kun katse etenee kohti taustaa. Kuvatut kohteet vaalenevat asteittain kuvan taka-alaa kohti. Eero Järnefeltin Koli on hyvä esimerkki ilmaperspektiivin käytöstä. Mustavalkoisissa piirroksissa tai grafiikassa sama efekti voidaan saada aikaan varjostuksen vaalentamisella.