Kansalais- ja työväenopistoilla on ollut syvään ulottuva vaikutus Suomen ja myös sen maaseudun henkiseen ja sosiaaliseen elämään. Kansalaisopisto on kätevä väline moneen käyttöön myös, kun kunnat kohtaavat uuden osaamisyhteiskunnan haasteet. On kuntia, jotka hoitavat erinomaisesti kansalaisopistonsa. Mutta on myös alueita, joissa tarvittaisiin nopea kriisiohjelma. Muuten paikallinen vapaa sivistystyö kuolee kokonaan.
Vapaa sivistystyö elpyy nyt ripein askelin. Monista niistä sivistysliike saa kiittää opetusministeri Olli-Pekka Heinosta. Hänen kaudellaan ja osin hänen toiminsakin luotiin vahva pohja sivistystyön uudelle nousulle. Ei näytä olevan aihetta epäillä, että vapaan sivistystyön tilanne huononisi nyt, kun opetusministeriö on saanut uuden päällikön. Opetusministeri Maija Raskin ensimmäiset otteet ovat lupaavia. Ministerin tukena on hallitusohjelman lausuma vapaan sivistystyön edellytysten vahvistamisesta.
Sivistysliike suhtautuukin tätä nykyä luottavasti tulevaisuuteen. Sivistystyölle on kuitenkin valtion ohella tärkeätä se, miten toimintaa arvostetaan kunnissa. Niiden päätöksistä riippuu, mikä on kansalaisopistojen lähivuosien kohtalo. Sen mukana ratkeaa paljolti koko vapaan sivistystyön tulevaisuus Suomessa.
Kunnallinen sivistystyö
Kansansivistyksen tai - kuten Suomessa tavallisimmin sanotaan - vapaan sivistystyön rakenne poikkeaa meillä muista Pohjoismaista. Kansanopistot ovat suurin piirtein samanlaisia kaikissa maissa. Sen sijaan sivistysjärjestöillä/opintokeskuksilla on muissa maissa kuntiin asti ulottuva organisaatio. Meillä opintokeskukset ovat suhteellisen pieniä, vaikkakin niillä on oma tärkeä paikkansa valtakunnallisten järjestöjen oppimistarpeiden palvelijana.
Vastaavasti Suomeen omana erikoispiirteenämme kehittyi pääosin kunnallinen kansalais- ja työväenopistolaitos. Olen sitä mieltä, että Suomen järjestelmä on periaatteessakin parempi kuin muussa Pohjolassa. Kansalaisopisto tuo vapaan sivistystyön palvelut luontevasti lähelle jokaista suomalaista. Samalla maankattava opistoverkko on tärkeä osa elävää maaseutua.
Valtio käyttää vapaaseen sivistystyöhön vuosittain noin 700 miljoonaa markkaa, mikä on vajaa puolet koko toiminnan kustannuksista. Tästä summasta noin 350 miljoonaa menee juuri kansalais- ja työväenopistoille. Ne ovat suomalaisen järjestelmän perusta ja peruskivi. Jos kansalaisopistot rapautuvat, vapaa sivistystyö kärsii vahingon, jota ei voi korvata.
Sivistys ja säästöpaineet
Koko vapaa sivistystyö mutta erityisesti kansalaisopistot ovat kärsineet jo nyt kohtuuttomasti säästöohjelmien puristuksessa. Kunnallistalouden heikko tila tuo uusia uhkaavia pilviä. Ehkä sitäkin pahempi on, että vapaan sivistystyön perustavaa merkitystä ei ymmärretä.
Näinä vuosina monen kansalaisopiston rehtori on jäämässä eläkkeelle. Jotkut kunnat näyttävät päättävän, että vapaasta sivistystyöstä sanan varsinaisessa merkityksessä luovutaan kokonaan. Valtion laskennallinen apu otetaan, mutta se käytetään tutkintotavoitteisen koulutuksen rahoitukseen. Uusi ammattitaitoisia toiminnan vetäjiä ei valita.
Suuret työväenopistot voivat turvata olemassaolonsa kehittämällä maksullista koulutusta, mikä tosin sekin murtaa vapaan sivistystyön ja etenkin sille tyypillisen tasa-arvoperinteen pohjaa. Maaseudun opistoilla nämäkin mahdollisuudet ovat rajalliset.
Ei varmasti ole helppoa olla kunnallinen päättäjä tilanteessa, jossa säästöä pitää löytyä säästön perään. Mutta juuri tässä tilanteessa tarvitaan arvokeskustelua. Onko sivistys se, joka saa mennä? Jos sivistysperinteen annetaan murtua nyt, matkalla osaamisyhteiskuntaan, murtuvat myös muut kunnan olemassaolon perusteet.
Sivistysliike hereille
Tarvitaan siis maanlaajuista sivistysliikettä ensimmäisenä tavoitteenaan kansalaisopiston pelastaminen. Joka kunnassa se tarvitsee paikallisesti arvioidut perusteensa, mutta virikkeeksi voi tarjota neljää juurta. Vanha kansalaisopisto on edelleen ajankohtainen asia, mutta sillä olisi myös monia uusia tehtäviä.
Kansalaisopistolla on hieno historia käden taitojen kehittäjänä, niin miesten kuin naistenkin erikoisaloilla veistosta tekstiilitöihin. Osoittaa järjen jurria, ellei ymmärrä tämäntapaisen toiminnan perustavaa kulttuurista, sosiaalista ja yhä enemmän myös taloudellista merkitystä. Käden työn piirit ovat tärkeä elämän sisältö ja yhteistyön muoto. Samalla käden taidon piirit ovat sitä aluskasvillisuutta, josta kasvaa ainakin sivu-, mutta myös pääelinkeinoja.
Toiseksi kansalaisopisto on väline, jolla ihmiset voivat luoda itse itselleen tarvitsemansa oppimisympäristöt itsensä kehittämistä varten. Toiminta voi olla itseisarvoista, mutta yhtä hyvin tavoitteena voivat olla vaativatkin tutkinnot yliopistoarvosanoja myöten. Itsensä kehittäminen arvona vain korostuu tietotekniikan tarjoamien mahdollisuuksien ja elinikäisen oppimisen mukana, mitkä molemmat lisäävät ammattitaitoisen opintoneuvonnan ja -ohjauksen tarvetta.
Kansalaisopisto voi olla myös paikallisen kansalaisyhteiskunnan ja sen opintotarpeiden palveluksessa, lähiyhteisöohjelmista järjestöjen oppimistarpeisiin asti. Myös suomalainen kunta on halunnut hyvin piirtein olla osa kansalaisyhteiskuntaa. Meillä alkaa olla riittävästi todisteita siitä, että kansalaisyhteiskunnan vireys heijastuu myönteisesti muille elämänaloille, julkisen vallan toiminnasta talouteen asti.
Ja vihdoin nyt syntymässä oleva myöhäisteollinen osaamisyhteiskunta siirtää oppimisen painopisteen pitkistä raskaista koulutuksista joustaviin ja kulloisenkin tarpeen mukaisiin oppimisohjelmiin. Niiden sisältö "luetaan" konkreettisista kehitystarpeista. Osaaminen on nykyajan tärkein resurssi ja kyky kehittää osaamista sen tärkein kehitysvipusin. Kansalaisopiston joustavuus tekee siitä erinomaisen välineen muuttuvien osaamis- ja oppimistarpeiden selvittämiseen ja räätälöityjen hankkeiden toteutukseen. Näistäkin on jo hyviä esimerkkejä. Tässä mielessä kansalaisopisto on kunnan arvokkain liittolainen tulevaisuuden kohtaamisessa.
Kirjoittaja on Vapaan sivistystyön yhteisjärjestön VSY:n pääsihteeri Seppo Niemelä.
Artikkeli on julkaistu VSY:n sivuilla vuonna 1999.
|
