|
|
Yleistä
Kun Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan, tuli Enontekiöstä 1673 samana vuonna perustetun Jukkasjärven seurakunnan kappeliseurakunta ja vuodesta 1747 itsenäinen seurakunta. Yli sata vuotta sen jälkeen Haminan rauhassa 1809 raja vedettiin Tornio-Muoniojokeen, jolloin se halkaisi niin kylät kuin seurakunnatkin. Enontekiön seurakunnan Suomen puolelle jääneestä osasta ja Muoniosta muodostettiin 1812 Muonionniskan seurakunta, jonka pääkirkko sijaitsi nykyisessä Muonion kirkonkylässä. Enontekiöstä tuli 1856 kappeliseurakunta, joka itsenäistyi 1918. Enontekiön ensimmäinen kirkko rakennettiin Rounalaan ehkä jo 1500-luvun puolivälissä paikalle, joka sijaitsee noin 20 kilometriä Kilpisjärveltä etelään nykyisen rajan länsipuolella. Toinen kirkko rakennettiin Markkinaan Lätäsenon suuhun vähän nykyisestä Kaaresuvannosta pohjoiseen 1600-luvun alussa. Myöhemmin kirkko siirrettiin Palojoen suuhun 1827. Kun Enontekiöstä tuli kappeliseurakunta, määrättiin sen keskuspaikaksi Hetta, jonne kappalainen asettui ja uusi kirkko rakennettiin 1864. Tuo varhainen kuntakehitys tapahtui siis päinvastaisessa suunnassa kuin viime aikoina, jolloin Kilpisjärvi kasvaa ainoana kunnan kolkkana ja muut kylät näivettyvät...
Enontekiön nimi on vaihtunut 1900-luvulla. Vielä Senaatin päätöksessä vuonna 1904 käytettiin kunnasta nimeä Enontekiäinen, mutta vuonna 1913 Senaatin päätöksessä, jossa kunnan nimi mainitaan, se oli jo vaihtunut Enontekiöksi. Kouluneuvos J. Lassilan Lapin koululaitosta koskevassa väitöksessä ( ISBN 951-42-6454-1 (PDF))(http://herkules.oulu.fi/isbn9514264541/) kerrotaan tästä asiasta näin:
" Kun pyynnöstäni Enontekiön kunnanvirastossa selvitettiin, milloin virallinen nimenvaihto on tapahtunut, kävi ilmi, että ensimmäisissä löydetyissä kuntakokousten pöytäkirjoissa vuosilta 1878 ja 1879 on toisissa pöytäkirjoissa kunnan nimenä Enontekiäinen ja toisissa taas Enontekiö. Näitä nimiä on käytetty vuoronperään ilmeisesti sen mukaan, kuka oli kulloinkin kirjurina. Rinnakkaiskäyttöä näyttäisi tapahtuneen aina 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle saakka, ja sitten Enontekiö on vakiinnuttanut asemansa. Kunnanvirastosta saamani tiedon mukaan nimen ruotsinkielinen muoto on aina ollut Enontekis. Virallisten tilastojen ruotsinkielisessä versiossa lukuvuodelta 1903—04 on myös tämä nimenmuoto."
Enontekiöläiset itse tietävät hyvin, että nimen Enontekiäinen takana on tietty pienehkö vesistöalue, jossa Lätäseno ja Könkämäeno yhtyvät. Vastaava paikka on Hetasta kymmenkunta kilometriä itään, jossa yhtyvät Ounasjoki ja vanha Vuontisjoki. Kyseistä leveää joenkohtaa sanotaan Joentekiäiseksi.
Katekeettalaitos
Jukkasjärvellä, Enontekiön silloisessa emäseurakunnassa, avattiin 1740-luvun alussa lapinkoulu, jossa koulutettiin saamelaisia nuoria, sekä tyttöjä että poikia. Oppikirjat olivat suomenkielisiä ja opetus tapahtui suomeksi ja saameksi. Parhaat oppilaat toimivat sitten seurakunnissa katekeettoina, millä nimellä kiertokoulunopettajia pohjoisimmissa seurakunnissa kutsuttiin. Koulu oli tarkoitettu myös enontekiöläisiä varten, sillä olihan Enontekiö koulun aloittaessa ollut jo noin 80 vuotta Jukkasjärven kappeliseurakunta. Kun Enontekiö tuli itsenäiseksi seurakunnaksi jo 1747 pian koulun käynnistämisen jälkeen, piti ratkaista, miten enontekiöläisten koulutus hoidettaisiin, sillä periaatepäätöshän oli, että jokaisessa Lapin seurakunnassa tuli olla kiinteä lapinkoulu. Asia ratkaistiin siten, että enontekiöläisille annettiin oikeus lähettää lapsiaan Jukkasjärven kouluun. Toisin sanoen Jukkasjärven lapinkoulun koulupiiriin luettiin edelleen Enontekiö, kuten kouluverkkoa suunniteltaessa oli ajateltukin.
Jukkasjärvellä toimi vuodesta 1752 kaksi katekeettaa seurakunnallisessa opetustoiminnassa. Enontekiö oli silloin jo itsenäinen seurakunta, joten Jukkasjärven katekeettojen opetus ei luultavastikaan tavoittanut Enontekiötä. Ensimmäisen katekeetan Enontekiö sai noin 1780. Ruotsin vallan aikaiset katekeetat osasivat yleensä myös saamen kieltä.
Kun Muoniosta ja Enontekiöstä tehtiin itsenäinen Muonionniskan seurakunta 1812, määrättiin, että lasten opetusta varten oli saatava katekeetta, jonka toimialueena olisi pääasiassa Enontekiö ja jonka tulisi olla pappi. Kun pappia ei tehtävään heti saatu, hoiti opetustyötä vuosina 1819—1826 enontekiöläinen maallikko Johan Eira. Tämän jälkeen Muonion kirkkoherra Matthias Kohlströmin papinkoulun käyneet pojat Adolf (1826—1834) ja Emmanuel (1834—1849) hoitivat virkaa yli 20 vuotta.
Akateemisen koulutuksen saaneet papit eivät ilmeisesti sopeutuneet kiertämään ja opettamaan enontekiöläisissä asunto-oloissa. Niitä lapsia varten, jotka eivät saapuneet Muonioon katekeettapapin kotiin oppia saamaan, he ottivat apukatekeetan kiertäväksi opettajaksi. Emmanuel Kohlström osasi myös saamen kieltä. Hänen viran hoidostaan tehtiin valituksia. Hän olikin palkannut melkein jatkuvasti opetustehtäviä hoitamaan apukatekeettoja, jotka olivat luonnollisesti maallikoita. Kun Enontekiöstä tuli kappeliseurakunta omine pappeineen 1856, otettiin katekeetan virasta pappisvaatimus pois.
Juhani Lassila: " Jos koko suuren Muonionniskan seurakunnan opetus oli vuoteen 1856 ollut pappien puutteen ja heidän kiertävän opettajan työhön soveltumattomuutensa vuoksi aivan selvästi huonolla tolalla, niin kovin paljon tilanne ei tainnut parantua vielä parin seuraavan vuosikymmenen aikana. Vuosina 1858—1878 katekeetanvirkaa hoiti uskollisesti Heikki Syväjärvi, mutta työmaa oli yhden miehen hoidettavaksi liian laaja, jokivartta Kihlangista Kilpisjärvelle ja monet sivukylät päälle. Toiseksi hänen taitonsa eivät riittäneet kirjoituksen ja laskennon opettamiseen. Lisäksi loppuvuosina jo ikä saattoi tuoda 1805 syntyneelle ja Muoniossa asuvalle opettajalle omat rajoituksensa hoitaa tyydyttävästi Enontekiön tarpeita.
Kun Enontekiön kappalaisenvirka saatiin täytetyksi 1858, niin Kähkösen mukaan kappalainen lienee yrittänyt hoitaa myös opetustehtäviä. Virka oli kuitenkin täyttämättä vuodesta 1866 vuoteen 1881, jolloin kappalaisen virkaa rupesi hoitamaan Aatu Laitinen. Vuonna 1876 saatiin lupa perustaa Muonionniskan seurakuntaan kaksi uutta katekeetan virkaa, ja virat jaettiin siten, että Muonio jäi yhden katekeetan varaan Enontekiön saadessa kaksi. Näin oli Enontekiön kappeliseurakunnalle luotu entistä paremmat mahdollisuudet huolehtia laajasta alueestaan."
Katekeettojen saanti Enontekiölle ei ollut ongelmatonta. Vuoden 1878 alusta toiseen virkaan valittiin Pielavedeltä lähtöisin oleva Juhani Pietari Kumpulainen. Hän kouluttautui virassa ollessaan Jyväskylän seminaarissa ja Kuopion alkeiskoulussa. Jyväskylässä hän suoritti uskonnossa täyden seminaarikurssin ja Kuopiossa lastenopettajakurssin. J. P. Kumpulainen teki täyden päivätyön Enontekiöllä, sillä hän lähti eläkkeelle 73-vuotiaana vasta 1921.
Toisen viran täytössä oli pitkään hankaluuksia. Katekeetat olivat aluksi lyhytaikaisia. Tuomiokapituli yritti saada tähän virkaan paikallista väestöä edustavan opettajan.
Virkaan valittiin enontekiöläinen Iisak Palo, joka sai nauttia katekeetan palkkaa opiskeluajaltaan Jyväskylässä velvoitteena saapua valmistuttuaan Enontekiön katekeetaksi. Hän ei ottanut kuitenkaan virkaa vastaan ja joutui maksamaan palkkansa takaisin.
Enontekiön katekeettaopetuksen vaikeudet käyvät ilmi myös piispantarkastuksen pöytäkirjoista. Vuonna 1886 todettiin, että kiertokouluja oli kaksi ja pyhäkouluja viisi, mutta toista kiertokoulua oli hoitanut siihen kykenemätön opettaja. Toiseen katekeetan virkaan saatiin vasta sitten pysyvä viranhaltija, kun Kumpulaisen pojat rupesivat sitä hoitamaan. Vanhempi veli Juho Einari oli ensin katekeettana neljä vuotta 1893—1897 ja sitten nuorempi Hämeenlinnan kiertokoulunopettajaseminaarin käynyt Karl Edvard 1897—1940 isänsä tavoin peräti 43 vuotta. Virkavuosia kolmelle Kumpulaiselle Enontekiöllä kertyi noin 90 vuotta.
Seurakunta oli jaettu kahteen koulupiiriin, joista isä hoiti itäistä ja pojat läntistä piiriä. Aikojen saatossa Lappi on saanut etelästä paljon virkamiehiä, joukossa runsaasti
opettajia, joille pohjoiset olot ovat olleet outoja. Kun isä-Kumpulainen oli savolainen, ei hän eivätkä hänen poikansa osanneet saamen kieltä, jota taitoa saamenkielisten lasten opettajat olisivat ehdottomasti tarvinneet. Ilmeisesti Kumpulaisillakin, isällä tai pojalla, oli koulunpidossa järjestyksenpitovaikeuksia, sillä nuori kappalainen Aron Emil Frosterus on alistuneesti kirjoittanut 1902 seurakuntakertomuksessaan katekeettakouluista piispalle näin: “Kurinpitohan ei tule enää kysymykseen tällä kurittomuuden aikakaudella; kun kotikuri on kadonnut, niin on koulukuri seurannut samaa jälkeä.” ( J.Lassila)
Enontekiö sai kolmannen katekeetan 1.1.1912 alkaen. Hänen piirikseen erotettiin läntisestä piiristä käsivarren alue Kaaresuvannosta pohjoiseen. Tätä virkaa hoiti yli 30 vuotta Johan Alpert Kuru, joka osasi opettaa tarvittaessa myös saamen kielellä. Vuoden 1931 piispantarkastuksessa onkin kirkkoherra Aimo Kallio todennut hänen käyttäneen opetuksessaan myös saamen kieltä, jonka taitamisesta hänellä oli Enontekiöllä pappina 1910—1916 toimineen kirjailija Arvid Järventauksen antama todistus. Hetassa ja Palojoensuussa oli valtion varoilla rakennettu katekeettoja varten koulutalo, jonka toisessa päässä oli luokka ja toisessa päässä opettajan asunto. Kaaresuvantoon koulutaloa ei yrityksistä huolimatta saatu. Opetusolosuhteet olivat monesti huonot. Kodassa, jossa opettaja työskenteli lasten kanssa, saattoi olla myös muu perhe paikalla ja joskus lisäksi kymmenkunta rähisevää koiraa. Aluelääkäri arvioi 1929, että Enontekiön luoteisosassa runsaasti esiintyvän tuberkuloosin syynä olivat huonot kouluolot. Länsi-Pohjan piirin kansakouluntarkastaja Antti Nurmiranta esitti ratkaisuksi, että katekeettakouluja tulisi parantaa tai lakkauttaa ne kokonaan.
Kun oppivelvollisuus ei harvaan asutussa Enontekiön kunnassakaan koskettanut läheskään kaikkia lapsia, katekeettojen opetuksessa oli toiseen maailmansotaan saakka enemmistö Enontekiön kouluikäisistä. Saihan Enontekiö toisen ja kolmannen kansakoulunsa vasta 1930. Vähävaraisen kunnan mahdollisuudet kansakoulujen perustamiseen olivat rajalliset. Oppivelvollisuuslaki jätti niiden perustamisen harvaan asutuilla seuduilla kunnan harkintaan tietyin rajauksin. Mikäli valtio ei katsonut voivansa kustantaa riittävästi Enontekiön kaltaisten kuntien koulutoimen hoitamista, eivät lainsäätämät pakkokeinotkaan olisi paljon tilannetta korjanneet.
Juhani Lassila: " Lähes 200 vuotta toiminut kirkon järjestämä ja pääasiassa valtion rahoittama katekeettaopetus on ollut monen yli 50-vuotiaan enontekiöläisen ainoa kirjaviisauden antaja vielä 2000-luvun alussa. Kun oppivelvollisuus astui voimaan koko Suomessa 1947, kävivät katekeettakoulut tarpeettomiksi
myös Enontekiöllä. Opettajanviroista lakkautettiin kaksi 1948 ja kolmas 1949. Kolmatta vuosituhatta on jo eletty pitkälle, ennen kuin nykyinen oppivelvollisuuskoulu on kantanut vastuuta Enontekiön lasten koulutuksesta yhtä kauan kuin edeltäjänsä katekeettalaitos."
Ensimmäinen kansakoulu
Enontekiön ensimmäinen kansakoulu oli koko Lapin ensimmäisten koulujen joukossa
Sen puuhamiehinä olivat kuten muissakin Lapin kunnissa paikalliset virkamiehet. Koulu aloitti yksityisenä Enontekiäisten Hetassa 1888, ja sen johtokunnan puheenjohtaja oli kruununnimismies Karl Petter Bäcklund ja muut jäsenet seurakunnan kappalainen Aatu Laitinen, herastuomari Juhani Hetta ja talokas Petteri Eira. Kunta ei ollut mukana kouluhankkeessa, eikä kuntakokous koskaan tehnyt päätöstä tämän koulun perustamisesta. Aiheetta koulun nimi ei ollut kansa- ja käsityökoulu, sillä käsitöitä oli koulun alkuvuosina kahdeksan oppituntia viikossa. Koulussa harjoitettu pedagogia suunnattiin siis jo sata vuotta sitten paikallisten tarpeiden mukaan eikä silloin tarvittu jopo-hankkeita taikka "pohjoisen pojat"- projekteja.
Kun Enontekiöllä kouluhanketta ajamaan lähdettiin yksityisenä, täytyi siihen olla omat syynsä. Jos kunta olisi ollut aktiivinen, se olisi omin päätöksin perustanut koulun. Tämä olisi kyllä Tornionlaaksossa ollut erikoinen asia, sillä Alatornion pohjoispuolen rajakunnissa oli vasta Ylitorniolla saatu koulu käyntiin kunnan toimesta 1886, mutta katumapäälle tultuaan olisi kuntakokous senkin pian lakkauttanut, jos olisi saanut tahtonsa läpi, kuten Ylitornion osuudessa kerrotaan. Koulun perustamisasiaa ajaneet ovat varmasti tienneet, ettei Enontekiön kuntakokous lähtisi koulua perustamaan, sillä nimismies ja paikkakunnan pappi tunsivat epäilemättä kuntalaisten mielipiteet hyvin.
Juhani Lassila kirjoittaa Hetan kansakoulun alkuvaiheista näin: " Enontekiön kunnassa oli runsaasti, Lohen arvion mukaan noin 75 prosenttia väestöstä, lestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvia 1800-luvun lopussa. Kurkela kirjoittaa, että 1880-luvulla Enontekiöllä elettiin voimakasta lestadiolaista aikaa, ja pappina oli värikäs lestadiolaisuuteen kääntynyt Aatu Laitinen. Paavo Kurkela tietää, että lestadiolaiset olivat pidättyviä koulua kohtaan, sillä “puustavi kuolettaa – usko antaa henkeä”. Koulua oli kuitenkin perustamassa ja ensimmäiseen johtokuntaan kuului juuri lestadiolainen pastori Aatu Laitinen. Enontekiön virkamiesten henkilösuhteet olivat erittäin huonot. Laitisen kirjoitukset ja ristiriidat nimismies Bäcklundin kanssa johtivat siihen, että Laitinen tuomittiin vuonna 1887 vuoden virkaeroon, mikä valituskierroksen jälkeen toteutettiin vuosina 1890—1891. Molemmat miehet mahtuivat kuitenkin yksityisen kansakoulun ensimmäiseen johtokuntaan. Kiistaan oli sekaantunut myös kappalaisen alainen katekeetta P. J. Kumpulainen, joka oli kirjeessään kuvernöörille 1887 esittänyt, että Laitista tulisi varoittaa ja muistuttaa taitamattomasta käytöksestä. Saattoi olla, että katekeetalla oli takanaan tuomiokapitulin ja emäseurakunnan Muonionniskan kirkkoherran tuki. Kouluasia yhdisti näitäkin miehiä kaikesta huolimatta. Kun koulu avattiin 1988, oli 18 oppilaan joukossa kaksi Laitisen ja kaksi Kumpulaisen poikaa. Laitisen pojat jatkoivat opiskelua Oulun lyseossa. Toisesta tuli lääkäri ja toisesta seminaarin lehtori. Kumpulaisen toinen poika valmistui kiertokoulun- ja toinen kansakoulunopettajaksi.
Aatu Laitinen oli koulun vankka tukimies, sillä kun koulu paloi heti Laitisen rangaistuksen päättymisen jälkeen talvella 1891, sai koulu tilapäisen suojan pappilan isossa pirtissä. Laitinen kirjoitti vielä muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen vetoomuksen lahjoitusvarojen saamiseksi koulun hyväksi. Mainittakoon, että Laitinen sai viranhoidostaan Enontekiöllä hänelle aikaisemmin tuomion langettaneen tuomiokapitulin puheenjohtajalta piispa Johanssonilta 1896 piispantarkastuksessa kiitettävän arvosanan. Hän siirtyi 1897 Rovaniemen kappalaiseksi, ja valittiin 1911 tämän suuren seurakunnan kirkkoherraksi."
Kun koulu oli alkuaikoina yksityinen, johtokunta saattoi asioida Helsingin päättäjien kanssa suoraan ja mutkattomasti. Kun senaatti myönsi kesäkuussa 1888 varat koulukartanon ostoon ja koulun ylläpitoon, osti johtokunta heti Hetan keskustasta maatilan kiinteistöineen, ja koulu pääsi aloittamaan johtokunnan omistamissa tiloissa jo saman vuoden lokakuussa. Toisena esimerkkinä joustavasta asiain hoidosta voidaan kertoa, että kun koulurakennus paloi maaliskuussa 1891, oli uusi koulu valmiina valtioavustuksen turvin jo saman vuoden syksyllä. Nykyisenä tietokoneaikana ei tällaiseen nopeuteen ole mitään mahdollisuutta. Kun koulu paloi uudelleen 1908, oltiin jo normaaliajassa, sillä nyt uutta koulua piti odottaa lähes neljä vuotta. Opettajaksi kouluun saatiin Jyväskylän seminaarista valmistunut pätevä opettaja. Koko ensimmäisen lukuvuoden oppilasmäärä oli veitsenterällä, sillä kun jatkuvan valtion avun saamiseksi koulussa piti kansakouluasetuksen mukaan olla yli 15 oppilasta, oli kahden pojan keskeytettyä opiskelunsa koulussa vain 16 poikaa. Kun johtokunta oli saanut varattomien oppilaitten avustamiseen valtiolta 800 markan määrärahan, siitä jaettiin 12 oppilaalle viikoittain kolme markkaa. Opettaja katsoi, että rahallinen avustus oli tärkeä houkutin lasten kouluun saamiseksi. Tarpeen se oli ainakin niille kuudelle pojalle, jotka pitkämatkalaisina asuivat Hetan taloissa. Olisi helppo veikata, että kappalaisen ja katekeetan pojat eivät saaneet avustusta.
Seuraavina vuosina oppilaita oli jo enemmän, ja toisena vuonna myös tyttöjä otettiin kouluun. Alkujaan kansakouluasetus oli määrännyt, että ylhäisemmät kansakoulut perustetaan erikseen tyttöjä ja poikia varten. Yhteinen koulukin oli mahdollista perustaa, mutta tyttöjä ja poikia tuli opettaa erikseen. Vuonna 1886 asetusta oli kuitenkin muutettu siten, että yhteisiä kouluja koskeva määräys tyttöjen ja poikien erillään opettamisesta oli poistettu. On syytä mainita, että kansakoulun perustaminen olisi vielä vuonna 1888 edellyttänyt kansakouluasetuksen mukaan kouluun tulevien kahdeksasta kuuteentoista ikävuoteen asti olevien lasten määrän nousevan kolmeenkymmeneen.
Todennäköistä on, että johtokunta opettajan palkka-apua anoessaan oli ollut siinä käsityksessä, että oppilaita tulisi vähintään 30. Kun oppilaita tuli vain 18, ei palkka-apua peruutettu, vaikka valtion viranomaiset olivat tietysti hyvin selvillä oppilasmääristä, sillä kansakouluntarkastaja Reini vieraili koululla kevättalvella 1890, jolloin oppilaita oli 19, ja epäilemättä oppilasmäärät oli ilmoitettu tarkastajalle vuosittain myös todellisten lukujen mukaan. Kaikissa muissakaan 1800-luvulla perustetuissa Lapin kouluissa ei alkaessa ole ollut säädösten määräämää oppilasmäärää. Esimerkiksi Muonionniskan ensimmäisessä kansakoulussa Ylimuoniossa oli 1898 syksyllä vain 16 oppilasta, kun silloin voimassa ollut asetus olisi edellyttänyt heitä olevan 20. Valtiovallan taholla oli selvä pyrkimys turvata kansakoulujen perustaminen.
Vuonna 1886 muutettiin kansakouluasetusta siten, että alkavan koulun oppilasmääräksi laskettiin kouluun tulleiden kahdeksannesta ikävuodesta kuudenteentoista asti olevien lasten luku, kun aikaisemmin oli lasku aloitettu vasta kymmenvuotiaista. Vuodesta 1893 oppilaiksi luettiin asetuksenmuutoksen jälkeen yhdeksästä ikävuodesta kuudenteentoista olevat lapset, mutta alkamisraja alennettiin kolmestakymmenestä peräti kahteenkymmeneen. Mikäli tämäkään luku ei täyttynyt, senaatti yleensä salli valtionavun maksamisen ainakin syrjäseuduilla ja saaristossa. Myöskin perustettujen koulujen säilyttämiseen pyrittiin, sillä kansakouluasetusta oli muutettu 1880 siten, että kansakoulutoimen Ylihallitukselle annettiin oikeus tutkia ja määrätä asianhaarain mukaan valtionapu säilytettäväksi, vaikka oppilasmäärä olisi alentunut viideksitoista tai vähemmäksi. Yleensä yksityisillä kansakouluilla tuli ennemmin tai myöhemmin vaikeuksia kunnan kanssa, sillä kunnalliset päättäjät eivät ole koskaan pitäneet siitä, jos koulujen päätösvalta ei ole ollut heillä. Eräs seuraus tästä on saattanut olla, että kunta on kieltäytynyt avustamasta yksityisiä kouluja.
Hetan koulun johtokunnalle rahavaikeuksia tuli ja velkaa alkoi kertyä pian sen jälkeen, kun taas 1908 tulipalossa tuhoutuneen koulun tilalle rakennettu uusi koulu oli saatu käyttöön 1912. Seuraavana kesänä 1913 johtokunta joutui jopa harkitsemaan koulun sulkemista. Kansakouluntarkastaja tuli kiireesti Enontekiölle ja kutsui johtokunnan sekä kunnan edustajan kokoukseen. Hän opasti, miten pitäisi toimia tarpeellisen avustuksen saamiseksi Helsingin päättäjiltä. Tilanne selvisi ja koulunpito jatkui. Rahavaikeudet jatkuivat koko 1910-luvun, mutta aina kuitenkin varoja saatiin koulun ja asuntolan ylläpitämiseen.
Enontekiön kunnantalous on siis ollut ennenkin kriisitilassa ja tästä kouluneuvos Lassila kertoo: " Esimerkkinä kunnan suhtautumisesta alueensa ainoaan kansakouluun voidaan kertoa, että koulun palovakuutuksen maksusta syntyi kova kiista. Tarkastaja kielsi johtokuntaa maksamasta ja edellytti, että kunnan pitäisi huolehtia siitä. Kunta taas katsoi, ettei asia sille kuulunut, koska se ei edes omistanut koulutaloa eikä tonttia. Kaksi vuotta palovakuutukset olivat maksamatta, kunnes kuvernööri määräsi kunnan maksumieheksi."
Enontekiö saa uusia koulupiirejä - mutta koulut niihin jäävät vielä rakentamatta
Vuoden 1898 piirijakoasetus velvoitti kuntia jakamaaan alueensa koulupiireihin ja perustamaan niihin koulut. Enontekiön kunta jaettiin Hetan, Palojoensuun ja Peltovuoman koulupiireihin. Kuvernööri vahvisti piirijaon 1901. Hetassa oli jo koulu. Kuntakokous esitti sitten Helsinkiin, että valtio kunnan köyhyyden vuoksi perustaisi kaksi kansakoulua tai katekeettakoulua uusiin koulupiireihin ja myös ylläpitäisi ne. Kolmannen katekeetanviran saaminen 1912 lienee ollut valtion vastaus anomukseen. Valtion kouluhallinnon aluetason virkamiehet eli kansakouluntarkastajat yrittivät toimia miehuullisesti myös Enontekiön koulutoimen hyväksi monella tavalla. Hetan koulu tarkastettiin sangen tiheään, vaikka matkat olivat vaikeita. Kun pitkämatkaisten oppilaiden majoitusolot Hetassa olivat huonot, opastivat tarkastajat taas anomaan valtiolta varoja asuntolan rakentamiseen. Asuntola saatiin 1912 valmistuneeseen uuteen kouluun, ja valtion avustusten turvin sitä ylläpidettiin.
Piirijakoasetuksen ja oppivelvollisuuslain välisenä aikana Enontekiön koulutoimi parantui siten, että saatiin kolmas katekeetan virka ja Hetan koulun oppilasasuntola, mikä auttoi syrjäkyläläisten kansakoulunkäyntiä Hetan kansakoulussa. Yksikään uusi kansakoulu ei kuitenkaan käynnistynyt. Oppilasasuntola oli tullut suureen tarpeeseen, sillä myös sivukylien asukkaat halusivat kouluttaa lapsiaan. Olihan vuosina 1888—05 ilman asuntolaakin Hetan koulun oppilaista 42 prosenttia muista kylistä. Asuntolan puuttuessa he olivat asuneet aina kouluvuoden Hetan taloissa. Aina toisen kansakoulun saantiin saakka 1930 oppilaista keskimäärin puolet oli Hetasta ja toinen puoli muista kylistä.
J. Lassila: "Kun Enontekiön kunta ei vielä 1910-luvulla ollut valmis uhraamaan omia varojaan kansakoulun hyväksi, kuten on aikaisemmin kerrottu, eikä perustamaan uusia kouluja, on uskottava, että 1880-luvulla yksityisen kansakoulun Enontekiölle perustaneet valistuneet miehet tiesivät, että kunnan toimien odottaminen olisi viivästyttänyt kansakoulun tuloa ainakin yhden sukupolven verran eli 25 vuotta. Olivathan asenteet kansakoulua kohtaan vielä 1910-luvulla kielteiset. Onneksi monissa Lapin kunnissa nousi aktiivisia henkilöitä etsimään säädösten antamia mahdollisuuksia kansakoulujen perustamiseen. Vaikka Enontekiöllä kappalainen ja nimismies riitelivät keskenään reippaasti, jäi heillä vielä ylimääräistä energiaa yhteistuumin kansakouluhankkeen toteuttamiseen. Kumppanit tiesivät tai pystyivät selvittämään jo koulutuksensa ja työnsä perusteella kansakoulua koskevat lainsäännökset, mikä auttoi varmasti heitä etsimään Enontekiölle parhaiten soveltuvan vaihtoehdon.
Kansakouluasetus oli siltäkin osin taitavasti laadittu, että se antoi tasavertaisen mahdollisuuden kolmelle eri taholle ruveta kansakoulun ylläpitäjäksi. Kunta oli ensisijainen perustaja, mutta “jollei kunta yhdisty pitämään yhtä tahi useampata yhteistä ylhäisempää kansakoulua”, oli yhdellä tai useammalla kyläkunnalla tai yksityisellä tilanomistajallakin valta ruveta omaksi koulupiiriksi, ja kaikki edellä mainitut ylläpitäjät nauttivat yhtä suuria valtionavustuksia. Lapin kuntien kouluhistoriat osoittavat, että kaikkia vaihtoehtoja tarvittiin. Asetuksen valmistelija on ollut todellinen aikansa vasta käynnistysvaiheessa olleen suomalaisen kunnallishallinnon asiantuntija."
Muut kuusi kansakoulua perustettiin Enontekiölle kun oppivelvollisuuslaki tuli voimaan. Kunta kopioi oppivelvollisuuden täytäntöönpanosuunnitelman pohjaksi täsmälleen saman piirijakoesityksen, joka oli tehty jo vuosisadan alussa piirijakoasetuksen määräysten toteuttamiseksi. Se tarkoitti Palojoensuun ja Peltovuoman koulujen perustamista. Koulujahan ei ollut saatu käynnistetyksi ennen oppivelvollisuuslain säätämistä. Suunnitelma oli sinällänsä aivan yksinkertainen, sillä Hetassa jo toimiva yläkansakoulu aiottiin muuttaa 1924 supistetuksi kouluksi ja samana syksynä 1924 piti myös Palojoensuun ja Peltovuoman supistettujen koulujen käynnistyä. Tarkoitus oli myös, että Palojoensuuhun ja Peltovuomaan valmistuvat uudet koulutalot asuntoloineen syksyyn 1927 mennessä. Saamenkielisen opetuksen tarpeita ei täytäntöönpanosuunnitelmassa otettu huomioon, koska saamelaisväestö ei ollut esittänyt asiasta vaatimuksia, saamelaislasten lukumäärä oli vähäinen ja syrjäseuduilla asuvina he eivät ollet oppivelvollisia. Lisäksi saamelaislapset osasivat päättäjien mielestä suomen kieltä kuka paremmin, kuka huonommin. Lassila: " Mistään ei selviä, oliko kunnassa edes yritetty laskea, montako lasta lainmukaiseen koko kunnan kattavan saamenkielisten koulupiirin kouluun olisi ollut tulijoita. Kun oppilaiden olisi pitänyt olla koko lukuvuosi aina asuntolassa, niin tuskin monta vapaaehtoista olisi ilmestynyt, joten kunta lakiin vedoten olisi välttynyt koulun perustamiselta, vaikka asia olisi kunnassa hyvinkin valmisteltu. Taas saattaa todeta, miten suurta vahinkoa koitui siitä, kun oppivelvollisuuslaki vapautti harvaan asutuissa kunnissa suuret määrät kouluikäisiä lapsia. Oli murheellista, että itsenäisen Suomen eduskunnan säätämä oppivelvollisuus ei koskenut kaikkia suomalaisia."
Hetassa oli 1921 jo normaali yläkansakoulu. Kun jo vuoden 1866 kansakouluasetuksen mukaan oli syksyisin ja keväisin pidetty lastenkoulua varsinaisten oppilaiden ollessa silloin vapautettuina kotitöihin, ei se silti koskaan olennaisesti poikennut oppivelvollisuuslain mukaisesta supistetusta koulusta. Jos koulupiirin alkuopetuksesta oli vastannut esimerkiksi kiertokoulu, niin silloin yläkansakoulun opetus oli ollut supistetun koulun yläkouluaikaa pitempi. Hetan koulu muutettiin 1924 supistetuksi kouluksi. Kun se oli vielä kunnan ainoa koulu, nousi yläkansakoulun oppilasmäärä vuonna 1926 jo 49:ään. Supistetun koulun oppilasmääräksi se oli paljon. Kun muista kylistä lasten nuoruuden vuoksi ei olisi ollut alakansakouluun tulijoita eikä alakansakoulun perustamisen edellytyksenä olevaa oppilasmäärää 15 ilmeisesti löytynyt Hetasta, asia ratkaistiin siten, että kiertokoulu antoi lukuvuoden aikana supistetun koulun alakoulua vastaavan ajan, 12 viikkoa, opetusta Hetan alakouluikäisille. Ne viikot olivat pois syrjäkylien aikaisemmin saamasta osuudesta. Yläkansakoulun oppilaille voitiin tämän jälkeen antaa opetusta 36 viikkoa vuodessa. Näin tehtiin vuoteen 1935 saakka, vaikka yläkansakoulun oppilasmäärä Hetassa väheni huomattavasti, noin 20:een, kun Palojoensuun ja Peltovuoman koulut perustettiin 1930.
Peltovuoman koulu
J.L: "Peltovuoman koulu oli saanut valtiolta määrärahat opettajien palkkaukseen jo lukuvuodesta 1908—09 alkaen. Koulurakennuskin oli ollut tarkoitus rakentaa mahdollisimman pian. Olisiko kuitenkin käynyt niin, että kouluun ei ollut tulossa riittävästi vapaaehtoisia oppilaita, mutta hyvät aikeet joka tapauksessa hautautuivat pitkäksi aikaa. Kun koulun piti taas suunnitelmien mukaan alkaa syksyllä 1924, piti jälleen lykätä hanketta: koulun vuokratiloille ei ollut tiedetty hakea ajoissa kouluhallituksen hyväksymistä, johtokunnalla ei ollut varoja koulutarpeitten ostoon eikä opettajanvirkaan ollut löytynyt yhtään hakijaa. Uskon, että kansakouluntarkastajan kanssa neuvotellen kaikki ongelmat olisivat ratkenneet ainakin jo syksyn kuluessa, mutta kukapa sieltä Peltovuomasta olisi osannut ottaa tällaiseen herraan yhteyttä, kun tuskin tiesivät hänestä mitään. Ilmeisesti tarkastaja itse ei ehtinyt valvoa kaikkien koulujen käynnistymistä, kun kouluja avattiin niinä vuosina paljon ja tarkastajan hoidettavana oli vielä suuri jakamaton Lapin tarkastuspiiri. Koulu aloitti toimintansa vasta 1930 uudessa koulutalossa, jossa oli myös asuntola."
Palojoensuun koulu
Palojoensuun koulupiiri perustettiin myös jo vuosisadan alussa. Se käsitti koko Enontekiön länsiosan Muonion rajalta Sonkamuotkasta aina Kilpisjärvelle ja oli noin 150 kilometriä pitkä. Kouluikäisiä olisi silloin jo piirissä ollut noin 80, mutta sopii epäillä koulunperustamisajatuksenvakavuutta, sillä kunta ilmoitti, ettei se ainakaan itse kyennyt rakentamaan koulua, koska “oli perin harvaan asuttu ja tuiki köyhä”. Rahoituksen hakeminen valtiolta ei kuitenkaan olisi paljon maksanut. Koulun alkamisajaksi oli määritelty oppivelvollisuuslain voimaantultua vuosi 1924. Vuokratiloja ei kuitenkaan löydetty, joten supistettu koulu pääsi alkamaan koulurakennuksen ja asuntolan valmistuttua vasta 1930. Palojoensuussa oli kiertokoulu toiminut sitä ennen jo kauan valtion rahoittamassa koulukartanossa, jossa oli myös katekeetan asunto.
Kaaresuvannon koulun perustamista vastustettiin
Kaaresuvannon kylän asukkaat tulivat, aivan perustellusti, vuoden 1930 tienoilla siihen käsitykseen, että heitä ei kohdeltu tasavertaisesti naapurikyliin verrattuna. Olihan Palojoensuuhun kohonnut uusi kansakoulu, ja Muonionjoen vastarannalle Ruotsin silloisen Karesuvannon kunnan kirkonkylään rakennettu uusi komea kansakoulu näkyi Suomen puolelle. Karesuvannon 18 kouluikäistä lasta saivat katekeetan antamaa opetusta ahtaassa pirtissä muutaman viikon vuodessa. Vuonna 1931 kunta torjui ensimmäisen kerran kansakoulun perustamisen. Tarkastaja esitti alkuvuodesta 1932 kiertävän alakansakoulun perustamista Palojoensuun koulupiiriin, jolloin se voisi antaa alkuopetusta 18 viikkoa lukuvuodessa myös Karesuvannossa. Valtuusto hylkäsi tämänkin aloitteen. Kouluhallitus kehotti saman vuoden lopussa kuntaa tarkistamaan koulupiirejä ja perustamaan Karesuvannon piirin. Kunta katsoi, että kouluja oli jo riittävästi. Valituksien jälkeenkin kunta pysyi kannassaan.
Vuonna 1934 kouluhallitus antoi taas kehotuksen samasta asiasta ja nyt valtuusto tiukan äänestyksen jälkeen päätti perustaa Karesuvannon koulupiirin, jossa koulu aloittaisi 1937. Koulun rakentamista koskevat paperit pyörivät byrokratian rattaissa vielä vuosikausia, joten rakentamaan olisi päästy vasta 1940. Syksyllä 1939 käynnistynyt sota keskeytti koulujen perustamisen, ja karesuvantolaiset joutuivat ilman koulua odottelemaan parempia aikoja.
Kouluneuvos Lassila: " Enontekiön kunnan harjoittama koulutuspolitiikka ennen toista maailmansotaa oli aika tavalla samankaltaista Ranuan kunnan kanssa. Molemmissa kunnissa oli ennen talvisotaa vain kolme kansakoulua. Ranuan kunta oli niistä perustanut yhden, ja kaksi oli tullut perintönä emäkunnista. Enontekiön kunta oli perustanut kaksi koulua, kun kolmas koulu oli yksityisten perustama. Ranuan kunnassa oli paljon enemmän väkeä ja asuttuja kyliä kuin Enontekiöllä, joten aivan vertailukelpoisia kunnat eivät ole. Asukasluvultaan Enontekiötäkin vielä pienemmässä Utsjoen kunnassakaan ei ollut 1930-luvun lopussa kuin kaksi kansakoulua. Yhtäläistä Enontekiön ja Ranuan kohdalla oli, että molemmat vastustivat yhtä ponnekkaasti eri kylistä tulleita pyyntöjä ja kouluhallituksen kehotuksia perustaa uusia koulupiirejä ja kouluja."
Ensimmäisen maailmansodan aikaan
Juhani Lassilan tutkimusten mukaan: " Vaikka ensimmäisen maailmansodan taistelukentät olivat kaukana Enontekiöltä, kosketti sota myös tätä Venäjän valtakunnan syrjäisintä kolkkaa. Vuonna 1916 avautui nimittäin Norjan Skibottenin kautta sotatarvikemateriaalin kuljetusreitti läntisistä liittolaismaista Venäjälle. Varikkoalue oli Kilpisjärvellä, ja kuljetukset tapahtuivat hevosilla Karunkiin asti, jonne rautatie oli kiireesti rakennettu. Venäläistä sotaväkeä, noin 40 miestä, oli sijoitettu rajaseudun lisäksi myös sisämaan kyliin Hettaan, Muotkajärvelle ja Vuontisjärvelle. Olihan Hetasta kulkureitti Kautokeinoon ja Altaan. Kun sotilailla oli ilmeisesti ollut vain “rahhaa evväänä” kuten ennen kemiläisillä, piti kylissä vähät ruokavarat jakaa sotaväen kanssa, mikä katovuosien jälkeen lisäsi paikallisen väestön puutetta. Saksan armeijan toimesta lähetettiin suomalaisia jääkäreitä räjäyttämään ja tuhoamaan Kilpisjärven varastoja, joten venäläisen sotaväen lähettäminen Enontekiölle oli varsin luonnollista.
Haastattelin Mauno Vuollon kanssa syksyllä 1983 Kaaresuvannossa 91-vuotiasta Agata Uusitaloa, joka oli kuljettanut jääkäreitä veneellä Kilpisjärvelle johtavia rajajokia Muonionjokea ja Könkämäenoa pitkin. Pitkälle kaukopartiomatkalle Suomen jääkärit oli Saksasta määrätty. Lapin maakunnassa on kulkenut kansan suussa seuraava sanonta, joka on syntynyt kokemuksesta, ilkeydestä tai luultavimmin leikkiverisestä naapurirakkaudesta: “Tupenkalina kuuluu. Äkkiä ruoka pois pöydältä. Kemiläiset ovat tulossa.” Kuten edellä todettiin, kemiläiset ovat tuohon väitteeseen kyllä osanneet sopivan leuhkasti vastata.
Paavo Kurkela ( P.K:n pro gradu E:n kansanopetuksen historia/1988) on todennut, että sotilaat olivat paikallisen väestön elätettävinä, koska 21.5.1917 kuntakokouksen pöytäkirjassa on merkintä, että “niin sotamiehet veivät viimeisenkin leipäpalan”. Siitä ei ole tietoja, että venäläiset sotilaat olisivat Lapissa ensimmäisen maailmansodan aikana ryöstäneet tarvitsemiaan elintarvikkeita. Kerrotaan, että he suhtautuivat yleensä ystävällisesti paikalliseen väestöön. Kysymykseksi jää, oliko sotilailla oikeus vaatia ja suorittaa korvauksia vastaan pakkoluovutuksia, vai jakoivatko kylien asukkaat niukat ruokavaransa nälkäisten sotilaitten kesken vapaaehtoisesti. Kun sota-aikana viljansaanti muualta oli tukossa, lisääntynyt väkimäärä kylän yhteisen niukan ruokapöydän ääreen vähensi jokaisen saamaa päivittäistä annosta."
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki oli aloitettava alusta
Talvisodan aikana oli vain Palojoensuun koulu suljettuna neljä kuukautta. Jatkosodan aikana lukuvuosina 1941—44 Enontekiön koulut pystyivät toimimaan lähes normaalisti. Opettajien tärkeä tehtävä oli sodan aikana toimia isänmaallisen mielialan ylläpitäjinä kunnissaan. Tästä asiasta Länsi-Pohjan piirin kansakouluntarkastaja kirjeessään syksyllä 1941 muistutti alueensa opettajia (J.Lassilan kirjasta). Syksyllä 1944 koko kunta evakuoitiin Ruotsiin, jossa Hetan koulu ainakin oli talven aikana toiminut jonkin aikaa. Enontekiön alueella sotatila ja taistelut jatkuivat vielä 1945 aina huhtikuun viimeisiin päiviin saakka, jolloin saksalaiset vetäytyivät Kilpisjärveltä Norjan puolelle. Enontekiön tuhot olivat suurimmat koko Lapissa, sillä rakennuskannasta poltettiin 90—95 prosenttia kuten myös Savukoskella. Savuna ilmaan
haihtuivat myös kirkko, kaikki kolme kansakoulua ja molemmat katekeettakoulujen omat koulurakennukset. Hettaan saksalaiset jättivät vain entisen nimismiehen rakennuksen, jossa pitivät päämajaansa ja joka edelleen seisoo kauniilla paikallaan Ounasjärven rannassa perusteellisesti restauroituna.
Sodan jälkeen
"Ankara sota ilmeisesti virvoitti ja elähdytti sekä valtakunnan että kuntien päättäjät näkemään koulutuksen merkityksen ja koko kansan sivistystason nostamisen selvästi paljon kirkkaammin kuin ennen sotaa. Muuttihan eduskuntakin muun muassa oppivelvollisuuslakia koskemaan koko maassa kaikkia nuoria samalla tavalla. Se tietysti velvoitti kunnat syksystä 1947 alkaen huolehtimaan siitä, että kaikille kouluikäisille löytyisi koulupaikka. Kun eräät kunnat olivat ennen sotia viivytelleet ja jopa anoneet lykkäystä oppivelvollisuuden toteuttamisesta, olisi luullut, että esimerkiksi vasta keväällä 1945 sodan jaloista päässyt kokonaan tuhottu Enontekiön kunta olisi halunnut käyttää uusitun lain mahdollistamaa viiden vuoden lykkäystä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vajaa vuosi siitä, kun Enontekiöllä vielä sodittiin, eli kevätlukukaudella 1946 olivat entiset Hetan, Palojoensuun ja Peltovuoman koulut jo käynnissä väliaikaisissa parakkitiloissa. Kun vuoden 1866 kansakouluasetuksen jälkeen Enontekiölle oli 80 vuoden aikana vaivoin saatu avatuksi kolme kansakoulua, oli nyt koittanut uusi aika, sillä kolmen vuoden aikana saatiin neljään muuhunkin kylään uusi kansakoulu.
Kaaresuvannon koulussa alkoi koulutyö syksyllä 1946, vuoden kuluttua 1947 Leppäjärvellä, kevätlukukaudella 1948 Vuontisjärvellä ja saman vuoden syksyllä Nunnasessa. Tähän kylään oli vielä silloin tietöntä taivalta 13 kilometriä. Melkein entisen Uudenmaan läänin kokoisen kunnan kaikkiin kyliin ei voitu kouluja saada, joten osa oppilaita joutui majoitukseen. Asuntolakouluja olivat Hetta, Palojoensuu ja Kaaresuvanto. Neljän kouluttoman kylän: Palojärven, Näkkälän, Kerässiepin ja Ketomellan lapset majoitettiin Hetan asuntolaan. Kartalta katsottuna tämä ratkaisu ihmetyttää, koska oppilaat kuljetettiin toimivien koulujen ohi Hettaan saakka. Esimerkiksi Kerässiepin oppilaat kuskattiin tai toisin sanoen “ookasivat” ensin Muonion kunnan Kirkonkylän, Ylimuonion ja Kätkäsuvannon koulujen ohi ja sitten vielä Enontekiöllä
Palojoensuun koulun vierestä kulkevaa maantietä pitkin Hettaan. Matkaa kertyi yhteen suuntaan noin sata kilometriä. Koulu- ja asuntolatilat ovat varmasti sanelleet ratkaisut, jotka jouduttiin tekemään ja myös haluttiin tehdä nopeasti, kun lasten piti päästä kouluun. Ehkä tämä Kerässiepin lasten osa oli osoitus myös siitä, että kuntien välinen yhteistyö ei ole ollut helppoa. Lapsethan siitä tässäkin tapauksessa vain kärsivät. Kerässieppiläisten pyyntöön oman koulun saamiseksi ei Enontekiön kunta vielä silloin suostunut. Enontekiön kunta käynnisti uudet kansakoulut heti sodan jälkeen yllättävän nopeasti, kun muistetaan aikaisemmat hitaat koulujenperustamisprosessit."
kirjoittaa kouluneuvos Lassila ja jatkaa:
" Kävin keväällä 1984 vuosina 1954—64 Kaaresuvannon koulun opettajana toimineen Mauno Vuollon kanssa käsivarren itäosassa sijaitsevassa Raittijärven saamelaiskylässä, jonne lähimmältä maantieltä on matkaa yli 30 kilometriä. Tapasimme kyläläisiä, jotka muistelivat omaa koulunkäyntiään, kun olimme siitä kiinnostuneita. Poronainen Biritta-Rauna Ketola kertoi, että kylässä oli 1950-luvulla kymmenkunta kouluikäistä lasta. Syksyllä kylän heimopäällikkö ja johtohahmo Aslak Juuso aina saatteli lapset venerantaan, kun nämä ensin Raittijärven veneellä ylitettyään lähtivät kävellen tavoittamaan maantietä Saarikoskelle, josta sitten autokyydillä jatkoivat vielä noin 70 kilometriä Kaaresuvannon kouluun. Koulua aloittaessaan seitsenvuotiaat lapset osasivat suomea huonosti, sillä heidän ensimmäinen kielensä oli saame. Varsinkin niissä tapauksissa, kun lasten äidit olivat Norjan saamelaisia, lapset eivät juuri suomea ymmärtäneet. Koulun opettajat ja asuntolanhoitaja puhuivat puolestaan vain suomea. Joulun seutuvilla vasta lapset näkivät vanhempansa, kun nämä vanhan poronhoitoon liittyvän tradition mukaisesti jutasivat talvisydämen ajaksi rajajokivarren kyliin asumaan väärti- eli ystäväperheiden taloihin. Varsinainen kansakoulu kesti silloin seitsemän vuotta ja jatko-opetusta annettiin kahdeksannen kouluvuoden aikana vähintään sata tuntia yleensä iltaopetuksena. Tätä kuunnellessa mietiskelin, eikö Raittijärvelle olisi voitu perustaa omaa kansakoulua. Olisihan se ollut inhimillistä ja vielä varmaan halvempi ratkaisu kuin asuntolan ylläpito. Päättäjät tekivät tietysti ratkaisunsa oman aikansa realiteettien ja mittapuiden mukaan."
J.L: " Perehtyessäni Enontekiön koululaitoksen historiaan olen saanut todeta, että kyllä tätäkin asiaa oli pohdittu. Kun nimittäin viimeistä katekeetanvirkaa lakkautettiin 1949, oli kunnan kansakoululautakunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, kirkkoherra Kallio ollut sitä mieltä, että yksi katekeetanvirka tulisi säilyttää syrjäisimpien seutujen lapsia varten, ettei pienten lasten vielä tarvitsisi lähteä asuntolaan. Katekeetat olivat myös antaneet opetusta saamen kielellä, kuten on aikaisemmin todettu. Pienillä lapsilla oli varmasti kova koti-ikävä, kun heidät jo seitsenvuotiaina tempaistiin kodista koko talvikaudeksi vieraisiin olosuhteisiin. On helppo kuvitella myös äidin ja isän tuntemukset. Kerran kuukaudessa lapsille kustannettiin kotonakäynti. Kun nämä kotilomat pakkasivat venymään luvattua pitemmiksi, kansakoululautakunta muutti 1957 käytäntöä siten, että lukukauden aikana kustannettiin vain yksi kotimatka. Olisikohan kannattanut kokeilla, mitä olisi tapahtunut, jos lapset olisi päästetty kotiin joka viikko tai ainakin kahdesti kuukaudessa?
Kansakoulun asuntoloista kertyi hyvien asioiden lisäksi niin paljon kielteisiä kokemuksia Lapissa, etenkin saamelaisalueella, että huoltajat liikenneolojen parantuessa ovat yleensä halunnet lapsensa joka yöksi kotiin, vaikka kuljetuksiin menisi aikaa päivittäin kaksi kolme tuntia tai jopa enemmänkin. Lääninhallitusvuosieni aikana sain 1970-luvun alkupuolella vain yhden puhelinsoiton, jossa äiti ilmaisi tyytymättömyytensä, kun oppilaita oli ruvettu kuljettamaan joka päivä kotiin ja heidän lasten asuntolamajoituksena aikaisemmin saamansa suuri etuus oli poistettu. Kuten Inarin osuudessa kerrotaan, pitkät kuljetukset eivät ole historiaa, vaan ehkä entistä enemmän nykypäivää vielä 2000-luvun alussa. Angelin pienimmätkin koululaiset kuljetetaan Inarin kirkolle kouluun joka päivä, vaikka aikaraja ylittää säädösnormit, koska se on vanhempien ja varmaan lastenkin tahto.
Jouduin kerran sivusta 1990-luvun alkuvuosina seuraamaan ja kuulemaan, kun eräs 1950-luvulla talvet asuntolassa kouluaikanaan viettänyt enontekiöläinen naishenkilö purki vielä katkeruuttaan siitä, mitä hänelle asuntolassa oli tapahtunut. Asuntolassa oli sattunut varkaus, ja tätä tyttöä oli siitä epäilty. Kun hän ei ollut tunnustanut – oman kertomansa mukaan syyttömänä – hänet oli määrätty pysyttelemään vapaa-ajat asuntolassa kotiarestissa, kun muut saivat kulkea iltasella kylänraitilla ja ilmeisesti naapureissakin luokkatoverien luona. Päästäkseen hänelle langetetusta rangaistuksesta hän oli joutunut tunnustamaan. Vielä kymmenien vuosien kuluttua tapahtumasta uhriksi joutuneen entisen oppilaan mielessä kyti ja sytykkeitä saatuaan leimusi syvä viha silloista asuntolanhoitajaa kohtaan. Aikakaan ei ollut kullannut muistoja. En oikeastaan ihmetellyt, sillä varkaan leimahan nuoreen, kaikesta päätellen viattomaan tyttöön oli isketty. Asuntolanhoitajien työkään ei varmasti ollut helppoa, kun he joutuivat talvikauden viikot läpeensä äitinä jos isänäkin olemaan, ohjaamaan lapsia läksynluvussa ja kasvattamaan heitä kaikkien taitojensa mukaan ihmisiksi. Näin oli jo sellaisissakin asuntoloissa, joissa oppilaat olivat suomenkielisiä. Entäpä sitten kun asuntolaan tuli lapsia, jotka alkuaikoina vain saamen kieltä osaavina eivät edes ymmärtäneet, mitä taas ainoastaan suomen kieltä puhuvat opettajat ja asuntolanhoitajat heille yrittivät sanoa?"
" Tilanne on saamenkielisen opetuksen osalta vuosikymmenien aikana kuitenkin muuttunut. Oli uskomatonta suorastaan kuulla, että syksyllä 1999 Kaaresuvannon koulussa oli kaksi saamenkielistä luokkaa. Esikoululuokassa oli viisi lasta ja varsinaisen peruskoulunoppilaista muodostetussa luokassa 13. Lisäksi lukuisat suomenkielisten luokkien oppilaat osallistuivat saamen kielen opetukseen. Saamenkielisen peruskoululuokan opettaja Anna-Reetta Niemelä kertoi, että hän joutui omana kouluaikanaan olemaan asuntolassa seitsenvuotiaasta alkaen. Ensimmäisen kerran syksyllä käytiin kotona pyhäinmiesten päivän aikaan. Kysymykseeni koti-ikävästä hän kertoi, että heitä oli valmistettu pienestä pitäen kouluiässä tulevaan suureen muutokseen, ja tämä ilmeisesti helpotti tilannetta. LisäksiAnna-Reetta Niemelä kertoi, että siihen aikaan vanhempien luottamus kouluun, opettajiin ja asuntolanhoitajiin oli hyvin suuri, joten lapset lähetettiin turvallisin mielin koulutielle. Koska luottamus ei ollut horjunut, niin kai koulu oli pystynyt olemaan saavuttamansa luottamuksen arvoinen. Ilmeisesti ja onneksi edellisessä kappaleessa kuvaamani onneton tapaus lienee ollut harvinainen omassa lajissaan. Yksikin tapaus on liikaa, mutta saattaahan koulussa sattua joskus väärinkäsityksiä ja virheitä ilman asuntoloitakin.
Asuntolaolosuhteet olivat kuitenkin sellaisia, että koteihin ikävöivät lapset kokivat varmaan herkästi jopa pienetkin asiat haavoittavina. Esimerkkitapaushan ei ollut pieni asia." kirjoittaa Lassila kirjassaan.
Kansakoululain keskeinen asia oli kansakoulun jatko-opetuksen parantaminen eli erikoisesti maalaisnuorten kouluajan tarkoituksenmukainen jatkaminen. Enontekiöllä aikaisempi jatko-opetus oli tapahtunut, kuten pienissä maalaiskunnissa normaalisti, oman kansakoulupiirin koulussa iltaopetuksena, jota annettiin normaalisti sata oppituntia. Syksystä 1958 alkaen perustettiin koko kunnan kattava kansalaiskoulupiiri. Aluksi oppilaat saivat opetusta lukuvuosittain 200 tuntia kestävillä kursseilla. Kun kansalaiskoulu sai omat tilat ja asuntolan Hettaan 1964, muuttui koulu kaksivuotiseksi, ja 1967 siihen liitettiin myös vapaaehtoinen yhdeksäs luokka.
Kerässiepin kylän asukkaat ja myös kansakouluntarkastaja patistelivat kuntaa harkitsemaan jotakin ratkaisua oppilaiden pitkän koulumatkan vuoksi. Syksystä 1958 Hetan koulun yksi opettaja sijoitettiin Kerässieppiin. Vuonna 1962 koulu itsenäistyi, mutta jo kolmen vuoden kuluttua 1965 oppilasmäärän jyrkän putoamisen seurauksena koulu jouduttiin lakkauttamaan. Kerässieppi liitettiin valtioneuvoston päätöksellä 1973 Muonion kuntaan, jolloin oppilaiden koulukuljetukset lyhenivät noin 80 kilometriä yhteen suuntaan.
" Miksihän tätä aluesiirtoa ei tehty ainakin jo 50 vuotta aikaisemmin? Kun ihmettelin ja kyselin Enontekiön ja Muonion asiat perinpohjin tuntevalta Mauno Vuollolta asiaa, sain hyvin järkeenkäyvän vastauksen. Enontekiön kunnan asukkailla oli kuulemma sodanjälkeisinä vuosina, kun oli korttiaika ja Suomen kaupoista puuttui vielä runsaasti tärkeitä tarvikkeita, paljon paremmat oikeudet kuin muoniolaisilla käydä rajakauppaa Ruotsin Norjan kauppiaitten kanssa. Vanhojen perinteiden ja tottumusten rikkominenkaan ei liene koskaan helppoa." sanoo Lassila.
Erityisopetus ratkaistiin Enontekiöllä siten, että kiertävät erityisopettajat ovat hoitaneet puhe- lukemis- ja kirjoittamishäiriöisten lasten opetuksen lisäksi myös henkisessä kehityksessä viivästyneiden lasten opetuksen näiden omilla kouluilla yhteistyössä oppilaitten omien luokan- ja aineenopettajien kanssa. Erillisen apukoulun perustaminen olisi tiennyt monille pienille oppilaille asuntolamajoitusta. Syksyllä 1973 aloitti ensimmäinen kiertävä erityisopettaja työnsä Enontekiön kouluilla ja 1980 saatiin vielä toinen virka. Näiden kahden viran haltijat ovat huolehtineet kunnan erityisopetuksesta 1900-luvun loppuun saakka. Opettajien työnjako on 1990-luvulla toiminut niin, että kunnan toinen laaja-alainen erityisopettaja on kiertänyt ala-asteiden kouluilla ja toinen on työskennellyt yläasteen oppilaiden parissa. Joskin yläasteen erityisopetus on ollut ongelmallista ja ajoittain puuttunut kokonaan viimeisten vuosien aikana.
Kilpisjärven koulu
Kilpisjärveltä on pitkä matka Kaaresuvantoon. Perheelliset kylässä työskennelleet rajavartijat, tullimiehet ja muut ammatinharjoittajat ratkaisivat useimmiten lastensa koulunkäynnin siten, että he siirtyivät työhön sellaiselle seudulle, jossa oli koulu lähellä. Kotiuduttuaan Kilpisjärvelle ihmiset olisivat mielellään halunneet asettua asumaan sinne pysyvästi. Tähän haettiin ratkaisuksi omaa koulua. Lääninhallitus oli kannustamassa kuntaa, joka haki opetusministeriöltä poikkeuslupaa aloittaakseen koulunpidon säädettyä pienemmällä oppilasmäärällä. Syksyllä 1982 Kilpisjärvellä koulu avasi ovensa oppilaille, joita tuli kolme. Opettajana oli Kaaresuvannon koulun tätä tehtävää varten saatu ylimääräinen opettaja, eli Kaaresuvannon koululla oli kaksi toimipaikkaa. Vuoden kuluttua 1983 Kilpisjärven koulu aloitti itsenäisenä. Oppilaita oli edelleen kolme. Kilpisjärven monitoimitalo valmistui jo 1987, jolloin koulu sai hyvät asianmukaiset toimitilat 13 oppilastaan varten. Vuonna 1988 koulu muutettiin kaksiopettajaiseksi, ja vuodesta 1994 alkaen myös yläasteen luokilla olevat oppilaat ovat saaneet opetuksensa Kilpisjärvellä. Helsingin yliopisto ja koulu ovat yhteistyössä siten, että Kilpisjärven yläasteen oppilaat osallistuvat tietyissä aineissa Helsingin yliopiston II normaalikoulun vastaavien luokkien tunneille etäopetuksen
avulla. Välittäjänä yhteistyön aikaansaamisessa on ollut Helsingin yliopiston Kilpisjärvelle sijoitettu biologinen asema. Syksyllä 1997 Kilpisjärven koulussa oli 19 oppilasta ja neljä päätoimista opettajaa. Kuusivuotiaiden esikoululuokka liitettiin kouluun syksystä 1997 alkaen.
Koulun vaiheista kirjoittaa kouluneuvos Lassila näin: " Kilpisjärven koulu on tehnyt peruskoulun osalta etäopetuksen pioneerityötä. Lapissa Saariselällä lomailemassa käynyt Opettajien Ammattijärjestön (OAJ:n) lakimies Jukka Kauppala antoi keväällä 1999 paikallisille lehdille lausunnon, jossa hän sanoi, että peruskoululaki ei tuntenut etäopetusta, ja kuntien ei kannattanut hankkia kalliita telemaattisia laitteita etenkään, kun opettajan läsnäolo luokassa on aina tärkeää juuri turvallisuussyistä.
Kilpisjärven koulun johtaja Timo Tuominen kirjoitti harvinaisen sapekkaan vastineen ammattijärjestönsä työntekijän kannanotoista. Hän totesi, että etäopetus Helsingin ja Kilpisjärven välillä oli toiminut jo viidettä vuotta moitteettomasti ja oppilaitten näkökulmasta loistavasti. Opetus on ollut hyvää, eikä oppilaitten ole tarvinnut asua asuntolassa tai olla joka päivä aamuin illoin kuljetuksissa useita pitkiä poronkusemia. “Lapin lasten koulumatkat pahimmillaan voivat viedä kasvuiässä olevan oppilaan päivästä jopa 3 tuntia: olisipa hauska nähdä se koulubyrokraatti, joka uskoo itse, että ei se nyt niin paha ole.” Tuominen kyseli kirjoituksessaan myös, olivatkohan OAJ:n edustajat olleet lomalla silloinkin, kuitenkin muualla kuin Lapissa, kun uusien opettajien syrjäseutulisät poistettiin. Kannanottonani ilmoitan, että pyydettäessä olisin myös allekirjoittanut Tuomisen koko kirjoituksen."
Enontekiön kunnassa oli vielä viimeisenä kansakouluajan lukuvuonna 1971—72 kaksi yksiopettajaista koulua, Nunnanen ja Vuontisjärvi, jotka toimivat supistetun koulun säännöksin. Keväällä 1972 tapahtuneen kansakoululain muutoksen jälkeen kaikkien oppilaitten tuli olla koulussa 190 työpäivää, joten silloin käytännössä supistettu koulu tuli tiensä päähän. Vuontisjärven koulussa oppilasmäärä oli niin iso, että kouluun voitiin perustaa toinen opettajanvirka. Nunnasen koulusta tuli yksiopettajainen koulu, jossa oli 16 oppilasta ja kuusi vuosiluokkaa. Oli siinä yhdellä opettajalla työmaata. Nunnasen koulun kouluneuvosto on kirjannut kokouspöytäkirjaansa arvion lainmuutoksesta näin: “Tuntuu kuin olisi menty ajassa 30 vuotta taaksepäin. Supistettu koulu oli teholtaan paljon parempi.” Siinä saivat koulunuudistajat terveisiä.
Asiaan löytyi kyllä ilmeisen toimiva ratkaisu. Nunnasen ja Peltovuoman koulupiirit yhdistettiin, ja tällä koululla oli kaksi toimipistettä. Osa uuden piirin vuosiluokista oli Nunnasessa, osa Peltovuomassa, ja opettajia oli kolme. Oppilaitten ristiinkuljetus oli mahdollista suorittaa, koska Nunnaseenkin oli tehty jo maantie. Näin Nunnasen koulun nimi katosi virallisista papereista 1973, koska suuremman oikeudella koulusta oli tehty Peltovuoman koulun sivupiste eli filiaali.
Ja sitten alettiin jo koulujen lakkauttamiset
1990-luvulla valtionosuuksien pienemisen pelossa ruvettiin Enontekiölläkin harkitsemaan kyläkoulujen lakkautuksia. Kun kunnassa valmisteltiin syksyllä 1991 vuoden 1992 talousarviota, vilahteli esityslistoilla jo muutamien koulujen nimiäkin. Yksi näistä oli Leppäjärven koulu. Kouluneuvos Lassila oli keskeisellä paikalla Lapin läninhallituksen kouluosaston päällikkönä. Hän kertoo kokemuksistaan näin:
"Joulukuun alussa 1991 soitettiin minulle Leppäjärveltä. Puhelimessa oli selvästikin alueen puhevaltaa käyttävä henkilö, jonka nimen olen unohtanut. Hän pyysi minua tulemaan Leppäjärven koululle kertomaan suunnitteilla olevasta kuntien valtionosuusuudistuksesta. Olin syksyn aikana kiertänyt niissä merkeissä eri kunnissa puhumassa. Kun katselin tulevien viikkojen kalenteria, ei ainakaan ennen joulua näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta Enontekiön matkaan. Ymmärsin kyllä, että minusta toivottiin apua ennen valtuuston budjettikokousta. Lopulta huomasin, että seuraavana päivänä kyllä pääsisin. Esitin tämän, mutta epäilin, ettei taida olla mahdollista saada kyläkokousta pystyyn yhden päivän hälytysajalla. Siksi en ollut huomannut sitä heti edes katsoa. Keskustelukumppani ilmoitti, että kokous ehditään hyvin kutsua koolle, joten lupasin olla huomenissa Leppäjärvellä. Soittopäivän iltana olin Sodankylässä Unarin koululla opettaja Heikki Huttulan kutsumana vanhempainillassa, jossa myös oli huoli koulun tulevaisuudesta. Seuraavana iltana olin sitten sopimuksen mukaan Enontekiöllä. Menomatkalla kävin Hetassa kunnanvirastossa tervehtimässä kunnanjohtaja Pentti Keskitaloa ja ilmoittamassa, että olen menossa Leppäjärvelle. Lääninhallituksessa oli nyrkkisääntö, että kunnan johtoportaan tuli tietää läänin virkamiesten kuntiin suuntautuvista matkoista. Kun saavuin vähän ennen määräaikaa Leppäjärven koululle, oli kokoussaliksi varattu luokka aivan täynnä väkeä. Myös kunnanhallituksen edustus oli paikalla. Ihmettelin eiliselle soittajalle, miten tämä oli mahdollista, koska vasta eilen olimme asian sopineet. Hän vastasi vaatimattomasti, että eihän se kauan kestä kutsua väkeä kokoon kolmesta kylästä. Leppäjärven koulupiiriin kuuluivat nimittäin myös Näkkälän ja Palojärven erämaakylät. Nämä kolme kylää sijaitsevat Hetan pohjoispuolella hyvin lähellä Norjan rajaa. Näkkälä on pistotien päässä, mutta muut kaksi kylää sijaitsevat Hetasta Norjan Kautokeinoon (Koutokeinoon) menevän maantien varressa. Pystyin esittämään ennakkotietojen ja tilastojen valossa, että silloin valmisteilla oleva lainmuutos olisi kunnille pienten koulujen kannalta jopa voimassaolevaa lakia edullisempi. Viimeiset tarkat laskelmat olin saanut kuntaliitosta. Kunnanvaltuusto ei lakkauttanut vuonna 1992 yhtään kyläkoulua, mutta jo vuosia vähillä oppilailla toimineesta Peltovuoman koulusta vähennettiin yksi opettajanvirka, jonka haltija oli työskennellyt Nunnasessa. Vuonna 1992 Nunnasen kylässä toiminut Peltovuoman koulun toinen toimipaikka suljettiin, ja koulupiirin koko opetus on sen jälkeen annettu Peltovuomassa. Näin oli koulunpito lakannut Nunnasen koulussa, joka aikoinaan tiettömään korpikylään oli pystytetty. Käytännössä yksi kylä kuitenkin menetti koulunsa. Syksyllä 1997 koulurakennus oli edelleen kyläläisten monien harrastusten tyyssija."
Kun sitten 1990-luvun jatkuessa ja lama-ajan tultua valtionosuussäännöksiä on kolmesti muutettu ja aina Lapin kuntien kannalta huonompaan suuntaan ja vielä näitä alennettuja valtionosuuksia ainakin tilapäisesti leikattu, ovat koulut ja niiden vähenevät oppilasmäärät joutuneet kunnissa kovaan syyniin. Vuoden lopussa 1997 Enontekiön kunnanhallitus esitti valtuustolle, että 1998 lakkautettaisiin neljä koulua: Leppäjärvi, Palojoensuu, Peltovuoma ja Vuontisjärvi. Esitys ei mennyt valtuustossa läpi, joten vuosi meni ilman lakkautuksia. Joulukuussa 1998 oli taas vuoden 1999 talousarviokokouksessa kunnanhallituksen esitys neljän koulu lakkauttamisesta. Valtuusto ei vielä tässä kokouksessa suostunut esitykseen. Keväällä 1999 asia nousi jälleen esille. Koululautakunta esitti nyt kunnanhallitukselle Palojoensuun ja Vuontisjärven koulujen lakkauttamista. Kuntalaisille järjestetyssä kuulemistilaisuudessa ei myötämieltä esitykselle löytynyt, ja yhteisvoimin yritti kokousväki etsiä koulujen sijasta säästöjä muualta. Kunnanhallitus kuunteli äänestäjien mielipidettä, ja sen enemmistö ei halunnut lakkauttaa yhtään koulua. Kunnanvaltuuston kokouksessa kesäkuun alussa koulujen kohtalosta oli tiukka äänestys. Äänten mennessä tasan 10—10 puheenjohtajan ääni ratkaisi, ja sekä Palojoensuun että Vuontisjärven koulut lakkautettiin. Puheenjohtajan lisäksi toinen tasapelin ratkaisija oli äänestämättä jättänyt valtuutettu, vaikka tietysti jokaisen muunkin 19 valtuutetun kannanotto vaikutti lopputulokseen.
Syksyllä 1999 nämä koulut eivät enää jatkaneet toimintaansa.
Enontekiön lukion perustaminen
Kansakouluun kuuluvia keskikouluja ruvettiin perustamaan sodan jälkeen Suomen syrjäseuduille. Enontekiö sai tämän kunnalliseksi keskikouluksi kutsutun oppilaitoksen 1961. Tätä ennen enontekiöläiset olivat hakeneet oppikoulupalvelut etupäässä naapurikunnista Kittilästä ja Muoniosta, joihin oppikoulu oli perustettu jo aikaisemmin. Alkuaikojen ongelma Enontekiön keskikoulussa oli tilastojen valossa runsas keskeyttäminen. Olihan oppikouluunmeno ollut kunnassa aikaisemmin hyvin harvinaista, ja
uusien asioiden ja käytäntöjen juurtuminen ottaa aina aikansa. Uudet koulutilat keskikoulu sai yhdessä kansalaiskoulun kanssa jo 1964. Peruskoulun tullessa 1972 kansalaiskoulu ja keskikoulu yhdistettiin peruskoulun yläasteeksi.
Enontekiön kunta haki 1978 lukion perustamislupaa, ja samana syksynä lukio myös käynnistyi. Lääninhallituksen tilastojen mukaan lukiohalukkuus on kunnassa ollut yllättävän suurta. Myös laadulliset tulokset ovat olleet hyviä. Tästä on todisteena muun muassa se, että 1994 lääninhallitus arvioi Enontekiön lukion läänin parhaaksi lukioksi, kun asiaa opetushallitusta varten selvitettiin. Lukioiden tuloksia vertailtiin useiden vuosien ajalta. Arvioinnin tulos oli aika yllättävä, sillä onhan Enontekiön lukio Pelkosenniemen lukion(lakkautettu 2005) jälkeen toiseksi nuorin koko läänissä, ja monet sivukylistä olevat oppilaat ovat käyneet koulunsa päivittäin pitkien matkojen takaa.
Tänään vuoden 2007 lopulla enontekiöläiset ovat erittäin huolissaan varsinkin lukiostaan, josta opettajien lisäksi tuntuvat pakenevan myös oppilaat.
Kouluneuvos Juhani Lassilan erittäin ansiokasta tutkimustyötä referoiden Lauri Orava.
|
|
|
