Erään Sagdanin tarina
|
Minulle se oli jotain, mitä en olisi halunnut tehdä, mutta palkkasoturin tehtävä on totella maksavan isännän käskyjä. Taisin kai mennä asian edelle. Minun nimeni on Agrandas, mutta minusta käytetään nimeä Sagdan. Olen kuullut, että Ocelemugran Laissa on sanottu minunlaisistani seuraavaa: "Sagan-heimoon kuuluvat ovat vaarallisia ja heitä on tarkkailtava ja valvottava alati. Jos joku heistä ei tee herransa käskyn mukaan, mikä tulee olla Sagdanin mukana kirjallisena, niin on hänet välittömästi vangittava ja mestautettava." En kyllä väitä, että olisin Lakia rikkonut, mutta hyvällä tavallani olen välttänyt vangitsijat. Mutta te halusitte kuulla tarinan, sen siis kerron. Culrian luola on Sagdan-heimon pako- ja turvapaikka Tulrenin joen itäisellä nurkalla. Kairninkalliossa on tuo luola ja sen kivestä on louhittu linna läntiselle nurkalle. Louhinnan tuloksena tuo luola syntyi. Me Sagdanit asutimme luolan vainojen aikaan, ennen kuin meitä alettiin hyödyntää. Vainojen aikaan meitä teurastettiin ja olimme lähes menehtyneet. Minä olin viidentoista, kun minut otettiin kuninkaan palvelukseen, mutta kuninkaan kuolema kahdeksannentoista syntymäpäiväni aikoihin asetettiin syykseni, koska olin ainoa, joka pääsi kuninkaan lähelle antamaan myrkkyä. MInulla oli henkivartijan tehtävä silloin, minulla on pergamenttiasiakirja tallessa, jos todisteita haluatte.  Kuningas haudattiin joen toiselle puolelle, sain asian tietooni, kun kaksi vartijaa, jotka kidutuskammiotani vartijoitsivat tuolloin, juorusivat. Kymmenen vuotta ja pääsin vapauteen, mutta kidutuksissa, joissa minun piti tunnustaa osuuteni kuninkaan murhaan, menetin toisesta silmästäni näyn. Minut päästettiin valvonnan alaisena pois linnasta. Se oli helpotus minulle, näin jälleen auringon loistavan ylleni. Olin vapaa! Lähdin kallioille, rotkon yli ja ennen kotiluolaani sijaitsevan sillan yli Ocelemugran mantereelle. Tahdoin lähteä katsomaan herrani hautaa, hän oli minut siihen velvoittanut ennen kuolemaansa. MItä kysyittekään? Tahdotte tietää, murhasinko todella kuninkaan. Ei, en minä olisi halunnut tehdä sitä, mutta hän halusi sitä ja minä tottelin. Juotin juoman, minun oli pakko henkiriepuni tähden. Minä sain kärsiä seuraukset, mutta Sagdania epäillään aina kaikista kuolemantapauksista. Kuningas oli kirjoittanut testamentin, mutta kai se on yhä linnan korkeimmassa tornissa, kuninkaan sinetöidyssä huoneessa, tuhkakasana jossain nurkassa. Minä lähdin pois sieltä, kävelin metsässä ja etsin hautaa, mutta sen sijaan löysinkin jotain muuta. Tytön. Kauniimpaa olentoa saa hakea maailman ääristä, kauempaakin. Mutta siinä hän silti oli, pesten kasvojaan pienessä lammessa, katsoen kuinka vesipisarat tippuivat hänen leuankärjestään lampeen. Sitten hän huomasi minut. Hänellä oli tulipunaiset hiukset, jotka liehuivat kuin liekit ja merenvihreät silmät. Näin heti, että neito oli Tristani, velhonainen, kuolematon olento, joka elää ikuisesti vanheten hitaasti, mutta varmasti. Astuin lähemmäs ajatellen lauseen, jonka hän varmasti luki mielestäni, sillä hänen jännittynyt ruumiinsa rentoutui. "Ole rauhassa", ajattelin, "en halua pahaa." Yllään Tristani piti velhonaiselle tyypillistä asua, pitkää valkeaa harsomaista mekkoa, jonka hihat olivat pitkät, lähes maahan asti ulottuvat, kuten helmatkin. "MInä olen Sagdan", ajattelin jälleen, sillä tuskin hän ymmärtäisi puhettani joka oli liian monisanainen. "Tnia", neito osoitti itseään. Hänen äänensä oli niin kaunis, siinä soi lintujen laulu, tuuli, veden solina ja ukkonen, mutta siltikin vielä kauniimpi ja hennompi oli neidon ääni. Olin hänen pauloissaan. Tuo neito oli päässyt jo pelkällä olemuksellaan sieluni syövereihin. "Tnia", minä ajattelin, "etsin täältä hautaa. Oletko nähnyt hautakiviä?" "Sagdan", hän vastasi ja nyökkäsi. Tristaneiden kieli muodostuu pääosiltaan vain nimen lausumisesta ja eleistä. "Hyvä. Voisitko näyttää sen minulle?" Tnia nyökkäsi ja loikki pensaisiin kuin säikytetty gaselli. MInä lähdin hänen peräänsä hieman tuhmia ajatellen, mutta sain ajatukseni selkeiksi, kun pääsin takaisin tielle ja sitten suolle, jossa kuninkaan hauta oli. Tnia pysähtyi vähän matkan päähän ja minä jatkoin haudalle pala kurkussa kun muistelin sitä iltaa Hänen Ylhäisen Majesteettinsa tornissa. "Kuninkaani", huudahdin. "En haluaisi tehdä toista rikkomusta, mutta te vannotitte sen minun päähäni. Tämä kuolemanne on myös minun kuolemani, suokaa se siis minulle anteeksi." Katsoin Tristaniin ja hänen kummastunut ilmeensä sai minut tuntemaan itseni hölmöksi. "Tnia", ajattelin, "voisitko auttaa minua?" Tnia nyökkäsi ja tuli luokseni. Hän katsoi minua ja minä häntä ja ajattelin: "Auta kaivamaan tämä hauta auki." Tristani kieltäytyi. Heille vainaja oli paha henki, jonka rauhanhäirintä koituisi kuolemaksi, ainakin heidän uskontonsa mukaan. Ai että mistäkö tiedän tuon? Sen saatte pian tietää. Tnia perääntyi, kun otin lähellä olleen puunoksan ja iskin sen turpeiseen maahan. Otin oksan ylös ja iskin sen toisen reiän viereen. Jatkoin toimiani kunnes olin saanut pienen neliön muotoisen palan maata irti. Katsoin reiän sisään ja näin kuninkaan ruumiin jalat. Trinstani alkoi kirkua ja liikkua levottomana, mutta ei voinut lähteä, sillä heidän velvollisuutensa oli jäädä, jos heiltä apua pyysi. Ilta kului ja nuotion leimussa minä, haudan rauhanhäiritsijä, otin haudasta kuninkaan mukana haudatun miekan, kilven ja amuletin. "Suokaa anteeksi kuningas, mutta te velvoititte minut tähän, olen siis luonanne ennemmin tai myöhemmin." Näin sanottuani lähdin Tnia minua seuraten. LÄhdin luolan suuntaan, mutta tulin toisiin aatoksiin, lähdinkin linnaan. Hänen Majesteettinsa Kuningas Gjaihr oli hallitsijana ja hän oli säätänyt, että jokainen Sagdan ja Tristani oli tuhottava. Kuninkaan tavattuani minä aloitin taistelun hänen kanssaan, Tnia otettiin vangiksi. "Päästä hänet", minä käskin. "MIksi, hänestähän tulee oiva vaimo minulle", kuningas sanoi. "Tapat Tristaneita ja Sagdaneita. Säästät yhden velhonaisen, mutta muut teurastat. Olen Sagdan, ota minut hänen sijaan." "En päästä Tristania, mutta sinut kyllä tapan." Kuningas ja minä taistelimme, kiipesimme ylös linnan muureille, taistelimme siellä hyppien vaarallisesti. Tnian huudot kaikuivat mielessäni kun kaivoin kuninkaani hautaa. Hänen silmänsä olivat vihreät ja pian huomasin olevani niiden ympäröimät. Tulipunaiset hiukset muuttuivat vereksi, minun verekseni. Olin pudonnut jokeen kyljessäni ammottava haava. "Tnia, auta minua", kutsuin rakastettuani. Minä en muista paljon siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, mutta hetkeä myöhemmin heräsin luolassa omaan huutooni. Haavaani tutkittiin ja minä kiljuin kivusta. Näin Tnian kasvot. Kerrottiin, että kuningas oli tapettu ja että minua odotettiin linnaan. Iltapäivällä lähdin Tnian mukaan, minut kruunattiin ja tässä siis olen, kuninkaanne. Tein Tniasta vaimon, mutta hän ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa, hän lähti, enkä tiedä miksi tai minne. Tässä oli tarinani. Kysykää, jos haluatte tietää. Tristanit, niin opin heidän tapansa Tnialta, kun hän oli kanssani. Me yhdistimme Sagdanit ja Tristanit. Haluatte tietää, onko tämä totta? On, lukekaa se kasvoiltani, sillä ilmeeni kertoo enemmän kuin sanat. Nyt antakaa kuninkaanne nukkua. Hyvää yötä. Kirjoittanut: Taru |
Toimittaja(t): Päätoimittaja
Muokattu: 12.5.2003 10:07