Viimeinen tehtävä
Koko alamaailma sekoittui samaksi harmaaksi massaksi junan puksuttaessa eteenpäin. Vaunussa istuva mies ei jaksanut vaivautua enää vilkaisemaankaan ikkunasta aukeavaa näkyä. Sitä samaa puuroa hän oli jo monet ylimääräiset kerrat joutunut katselemaan. Mies kaivoi takinsa uumenista kultaisen taskukellon ja totesi olevansa pian perillä. Ja hänen uhrinsa oli parhaillaan palaamassa takaisin Oklahomaan. Taas kerran hän oli onnistunut kadottamaan tämän.
Junan vauhti alkoi hiipua ja hitaasti se pysähtyi kivetylle aukealle. Heti junasta ulos hypätessään mies erotti jo kaukaa saman tutun portinvartijan, ja asteli tätä kohti muiden matkustajien suunnatessa matkaselvitykseen.
"Voi Bob, kuinkakohan monta vuotta olen sinut nähnyt uskollisesti Manalan portteja vahtimassa", Mies naurahti jo kaukaa.
"Robert Ford, täällä taas. Yleensä jokainen henki astuu vain kerran ulos tuosta junasta. Mutta kuinka monesti olenkaan sinun jo nähnyt sillä matkaavan", totesi portinvartija naljailevaan sävyyn kulmiaan kohotellen.
"Ja tulet vastaisuudessakin näkemään, ainakin vielä kerran", Robert sanoi pilke silmäkulmassaan.
"Niin sinä olet tainnut todeta joka kerta, jo monen vuoden ajan"
Robert siristi silmiään ja hänen suupielensä nyki sen näköisenä, että portinvartija Bob saisi kohta päälleen kasan riettaita solvauksia. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, ja totaalisen räjähtämisen sijasta Robert vetikin naamalleen vinon hymyn ja sanoi maireasti:
"Jos nyt vain jättäisit minun asiani omaksi murheekseni ja pitäisit huolen omista tehtävistäsi. Aloitetaan vaikka sillä että avaat minulle tuon portin. Täällä haisee mädäntynyt ruumis."
Bob katsoi kylmästi miestä ja tarttui kiviseen kampeen. Manalan portit päästivät korvia raastavan kitinän avautuessaan tuonpuoleiseen matkustaville.
"Tervetuloa takaisin" kuului portinvartijan kylmä ääni Robertin astellessa kolkosta rautaportista kohti vielä kolkompaa, kuollutta valtakuntaa.
Betonin värinen kerrostalo erottui muuten harmaasta maisemasta vain satunnaisista ikkunoista tulvivan kelmeän valon loisteesta. Robert kaivoi avaimet taskustaan ja astui rappuun. Päästyän asuntonsa oven eteen hän seisahtui kuuntelemaan. Siellä oli joku. Hänen asunnossaan oli joku jonka tuskin kuuluisi olla siellä. Äänettömästi hän raotti ovea ja kurkisti sisälle. Hänen jääkaappiansa tutkimassa seisoi rappiolle ajautuneen näköinen nuori. Robert jäi eteiseen seisomaan ja sulki oven niin hiljaa kuin mahdollista.
"Kröhöm! Ja mitähän nuori mies etsii minun asunnostani?" Robert rykäsi kuuluvasti. Nuorukainen hätkähti ja pudotti vanhentuneen säilykepurkin lattialle. Nolostuneena mutisten tämä kumartui nostamaan purkkia, jolloin Robert astui sen päälle. Nuori nosti katseensa Robertin kasvoihin. Mies kohotti toista kulmaansa ja katsoi tunkeilijaa murhaavalla katseella.
"Vastaatko kysymykseen, vai täytyykö toistaa?"
"E-en minä. Tai siis ei täällä ole käynyt ketään moneen viikkoon, joten ajattelin korjata ruoat talteen", poika sopersi.
"Aha. Kuuleppas..."
"Chris Jones."
"Selvä, Chris. Tietääkseni ovessani ei lukenut 'marketti', vaan Robert Ford. Robert Ford, maailman pelkäämä lainsuojaton. Roberd Ford, Jesse Jamesin tappaja. Robert Ford, tämän asunnon omistaja, joka ei pidä kutsumattomista vieraista jotka syövät hänet perikatoon heti kun selkänsä kääntää!" Robert huusi vihaisena. "Jos haluat elämän jälkeisen elämäsi säilyvän jatkossakin mielekkäänä käyt hakemassa minulle kupin kahvia ja viime viikon uutiset"
"S-selvä Sir Ford" Chris änkytti hämmentyneenä ja luikahti ulos ovesta. Robert hymähti tyytyväisenä ja avasi television. Seuraava visiitti elävien maailmaan kävisi ehkä nopeammin kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Sangen pian Chris viiletti takaisin kuppi kahvia kädessään ja viikon lehdet kainalossaan. Poika oli pitänyt kiirettä ja tehnyt reissun kioskille ennätysajassa. Robert kätki huvittuneen hymynsä ja alkoi selata lahtiä. Jaaha, Ramses II oli avannut uuden kasinon, ja Ned Kelley on päässyt ehdonalaiseen. Eli mitään erityisen mainittavaa ei ollut tapahtunut hänen ollessaan poissa. Robert taitteli lehden kiinni ja vilkaisi sivulleen. Siinä se poikarukka vain seisoi monttu raollaan kuin olisi messiasta odottanut. Robert rykäisi ja kohdisti katseensa pojan silmiin.
"Voisin haastaa sinut oikeuteen kotiini murtautumisesta ja omaisuuteni hävittämisestä", Robert sanoi kulimiaan kohottaen. Hän kuuli kuinka Chris nielaisi ja tämän kasvot valahtivat kalpeiksi. Manalan oikeudenkäynnit eivät tunnetusti olleet niin oikeudenmukaisia kuin saattaisi kuvitella. "Mutta, koska olen jalomielinen, enkä halua ylimääräisiä oikeusjuttuja", sanoi robert salaperäisesti ja alkoi näpytellä kirjoitukoneella, "Teen sopimuspaperin. Se velvoittaa sinut työskentelemään palkatta minulle vuoden ajan, niin jätän asian sikseen. Allekirjoita."
Robert työnsi paperin Chrisin nenän alle. Epäröiden tämä tarttui kynään ja allekirjoitti sopimuspaperin tärisevällä käsialalla. Robert taittoi paperin povitaskuunsa ja hänen huulilleen kohosi kiero hymy. "Näkemisiin."
Niine hyvineen hän viiletti ulos asunnostaan.
Nuhjuinen koppi kyhjötti junaradan vieressä Manalan porttien ulkopuolella. Frank oli istunut siinä samassa kopissa jo ainakin kymmenen vuotta. Hän vastasi junaliikenteestä, ja matkustajien saapuessa Frankin tuli ottaa heidät vastaan. Tai matkustajien poistuessa.
Frankin nähdessä Robertin saapuvan, hänen kasvoilleen levisi huvittunut virnistys ja hänen kurkustaan kajahti niin voimakas naurunremakka, että se kuului taatusti muihinkin alamaailmoihin.
"Et ole tosissasi, etkö voisi vain luovuttaa?" Frank hekotteli pyyhkien silmiään. Robert hymyili ja pudisti päätään.
"Tällä kertaa onnistun, olen varma siitä. Ja minulla on maksu jo hoidettu", Robert selitti tohkeissaan ja veti povitaskustaan taitellun sopimuspaperin.
"En voi muuta kuin ihailla yritteliäisyyttäsi", Frank hymähti. "Kenen onnettoman sielun olet tällä kertaa onnistunut huijaamaan?"
"Löysin jonkun tyhjäntoimittajan rääpäleen asunnostani kaivelemasta. Sain sen helposti allekirjoittamaan sen suuremmin paperia vilkuilematta. Missäspäin ystäväiseni Ed O'Kelley majailee tällä hetkellä?"
"Ed on Oklahomassa, hänen täytyy piilotella siellä jokusen aikaa", Frank mumisi sopimuspaperia tutkiskellen.
Robert kaivoi kultaisen taskukellonsa esiin. Sen koristeelliset viisarit alkoivat vetää viimeisiään, mutta ainakin toistaiseksi ne vielä liikkuivat maailman kellon mukaan. Jostakin kaukaa alkoi kuulua lähestyvän junan vihellys. Junalla kestäisi noin kolme tuntia päästä Oklahomaan. Junan seisahtuessa pysäkille kuolleiden ihmisten joukko alkoi virrata kohti Frankin työkopperoa. Frank lähti ottamaan heidät vastaan, lupasi huolehtia sopimuksesta myöhemmin. Robert suuntasi kohti tyhjentynyttä junaa. Pääsisi vain nopeasti pois tämän harmaan maan latteasta väriskaalasta takaisin elävän maailman kirjoon.
Tuoksuja. Ääniä. Värejä. Elämää. Siinä olivat ne asiat joita tästä oikeasta maailmasta jää kaipaamaan. Robert vetäsi kerran syvään henkeä imien itseensä elossaolon tunnetta ja keskittyi itse olennaiseen. Oli päivällisaika. Ed O'Kelley oli mahdollisesti liikkeellä. Robert talsi pitkin Tulsan katuja. Kuolemansa jälkeen hän ei ollutkaan käynyt täällä. Mutta voi kuinka kaikki näytti samalta vielä 12 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin, vuosi 1904 ei ollut varmaan edes elämisen arvoinen. Tosiaan, vuosisatakin on vaihtunut.
Robert heräsi ajatuksistaan kun hänen eteensä aukesi mielenkiintoinen näky. Siinä seisoi Jesse Jamesin tappajan tappaja, itse Ed O'Kelley. Robert vilkaisi taskukelloaan. Sekin näytti kiirehtivän päästääkseen kostamaan tuolle paskiaiselle. Robert veti kasvoilleen mairean hymyn ja asteli itsevarmana tukkimaan O'Kelleyn tien. Mies katsoi Robertia hämmentyneenä.
"Kiinnostaisiko isot rahat?" Robert kuiskasi nojautuen lähemmäs O'Kelleytä.
"Kukas sinä luulet olevasi?" Tämä kysyi epäilevästi.
"Olen Chris." Robert ojensi kätensä. "Chris Jones."
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 11.2.2011 10:46
Muokattu: 20.4.2011 11:27
