22. joulukuuta
- Ei kiitos, en tarvitse.
Vastaus oli lopullinen eikä siitä keskusteltu enenpää. Kuusikauppias jäi Tammelantorille kauppaamaan kuusiaan lumipyryssä. Tekopyhät ihmiset kävelivät kauppakasseineen pitkin katuja kirkuvat lapset mukanaan. Linja-autot olivat täynnä ihmisiä jotka ajoivat keskustaan ja poispäin. Aika ennen jouluna oli aina samanlaista, ihmiset ostivat kasoittain lahjoja, koristelivat joulukuusia, söivät, joivat ja nauroivat.
Kaikilla oli olevinaan kivaa, kaikki hymyilivät ja halailivat toisiaan. Kaikilla oli joku jonka syliin käpertyä joulukinkun jälkeen kuuntelemaan Jouluyö, juhlayötä. Kaikilla paitsi hänellä. Koskahan hän oli viimeksi syönyt joulukinkkua? Tai koska hän oli saanut käpertyä jonkun syliin kuuntelemaan joululauluja? Hän tunsi piston sydämmessään. Hälläväliä, hän ajatteli. Muilla olkoon kivaa, ei hänellä tarvinnut olla. Hän ottaisi sen takaisin myöhemmin. Ihan varmasti.
Hän muisteli lapsuudessan lukemaansa Aku Ankka -lehden tarinaa. Roope Ankka oli ajatellut samalla tavalla. Hän oli ollut yksinäinen ja katkeroitunut. Oliko hänkin yksinäinen ja katkeroitunut? Ei, nyt oli menty liian pitkälle. Ei itseään saa verrata sarjakuvahahmoon. Joku roti täytyy sentään elämässään säilyttää. Kävellessään asematunnelin läpi hän kuitenkin muisteli tarinan loppua. Kaikki olivat juhlineet yhdessä. Pah, hän ajatteli. Tyhmä lehti. Ei niin käy koskaan oikeassa elämässä. Tai ei ainakaan minun elämässäni. Huoh. Ehkä hän oli hieman katkeroitunut. Mutta ei sen saa antaa häiritä. Pitää säilyttää ryhdikkyys ja tekohymy, ettei kukaan vain kysele tyhmiä.
Stockmannin näyteikkuna oli taas täynnä joulutonttuja. Täällä kiireisten ihmisten joukko oli vieläkin suurempi kuin radan toisella puolella. Läpitunkeminenkin oli haasteellista. Akateemisen ikkunassa pisti silmään kirja: "Man som hatar kvinnor". Siinäkö sopiva joululukeminen? Kaksikymppiä. Liian kallis. Pitäisi kai käydä taas divarissa, sieltä saisi ehkä halvemmalla.
Ihmisjoukko alkoi pienentyä kun pääsi pois suuren tavaratalon vierestä. Hän vilkaisi sisään Ålandsbankenin konttoriin. Armottomat jonot, ainakin viisitoista ihmistä. Tämä oli kai hyvää aikaa pankeille, rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Miksei hänkin alkanut opiskella ekonomiaa? Olisi enemmän rahaa ja tutustuisi uusiin ihmisiin. Huoh. Huokailenpas minä paljon, hän ajatteli. Ehkä liikaa. Täytyy yrittää vähentää. Nauttia elämästä. Tänäänkin oli alkanut loma. Loma! Ei enää loputtomia tunteja nuhjuisessa luentosalissa kuunnellen muinais-norjan kielioppia. Eikä yhtään ihmisiä.
Jouluna ei voisi mennä minnekään juhlimaan. Kaikki juhlisivat omia juhliaan. Täytyi ylittää katu, mutta valot olivat punaiset. Huomaa, etteivät insinöörit koskaan liiku jalan. Ne typerät insinöörit. Kaikki yhtä kyvyttömiä. Eivät osanneet rakentaa taloakaan kunnolla. Love Hotel tulisi olemaan pitkään suljettu. No onneksi oli Tivoli. Sinne voisi mennä, taas. Mutta aattona ei olisi mitään, tai oikeastaan ketään. Täytyisi vain keksiä tekemistä.
Linkosuon kahvila oli ääriään myöten täynnä. Tuntui kuin kaikki kaupungin lapsiperheet, juoruakat, puliukot ja typerät teinit olisivat keräntyneet tälle kadulle vain ärsyttääkseen häntä. Kaikilla sama "joulumieli". Sanakin oli ihan tyhmä. Pari tyttöä poltti tupakkaa. Hän mulkaisi tyttöjä vihaisesti. Toinen sylkäisi. Jos hänellä olisi ollut yhtään joulumieltä, niin se olisi nyt poissa. Hän tunsi taas piston sydämmessään. Joulumieli. Ei se niin tyhmä sana loppujenlopuksi kai ollutkaan. Siihen liittyi niin paljon hyviä muistoja. Pah. Unohda. Keskity todellisuuteen, hän hakkasi mielessään. Mennyt meni jo. Nyt ollaan tässä, eikä menneessä. Jonkun naisen kauppakassi oli revennyt bussipysäkillä. Joku mies ja tyttö auttoivat tätä keräämään tavaransa.
- Hyvää joulua ja kiitos! huikkasi nainen heille lopuksi.
- Eipä mitään, mies vastasi, ja molemmat hymyilivät.
Olisi se nainen itsekin pärjännyt, mitä mies ja tyttö siihen tulivat sotkemaan. Huolehdi omista asioistasi - suomalaisuuden paras motto ikinä. Oikeasti.
Valot olivat taas punaiset. Tyypillistä hänen tuuriaan. Hän vilkaisi kelloa kännykkänsä näytöltä: 12.55. Enää kolmekymmentäviisi tuntia ja viisi minuuttia kun joulu olisi ohitse... Joulu. Nyt itse sanakin alkoi ärsyttää häntä. Tuskin asialle olisi kuitenkaan mitään tehtävissä. Hän ei saisi kaadettua joulun sijaa juhlana Suomessa, vaikka kuinka haluaisi. Koko ajatus oli täysin absurdi. Tätä pohitessaan tarttui tuuli hänen hiuksiinsa. Tammerkosken sillalla tuuli aina ikävästi, eikä alkava lumisade helpottanut tilannetta. Onneksi hän ei ollut vaivautunut tekemään kampausta, sillä se olisi nyt pilalla.
Keskustorin joulukuusi oli tänäkin vuonna korkeampi kuin turkulaisten. Hän vilkasi sitä tylsistyneesti odottaessaan valojen vaihtumista. Hän ei enää edes jaksanut tuntea ärtymystä punaisia valoja kohtaan. Hän pohti edelleen joulun mahdollista kaatamista ja tuli siihen lopputulokseen, että se kaatuisi viimeistään demareiden vastustukseen.
Pitäisi mennä ostamaan lisää silmämeikinpoistoainetta. Sokokselta varmaankin saisi. Ajatusketju katkesi kun hän tuli vilkaisseeksi Suomen vanhinta McDonaldsia. Viha insinöörejä kohtaan leimahti taas liekkeihin. Eikö niille siellä niiden kouluissa opeteta että miten pitää talot rakentaa? Hän potkaisi jääkimpaletta ja se osui kolahtaen lyhtypylvääseen. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kaikki halusivat vain kiihtyvän lumipyryn alta pois.
Yhtäkkiä hän näki pienen lapsen, joka oli erinlainen kuin kaikki muut. Muilla lapsilla oli joku aikuinen mukana, mutta tällä lapsella ei. Lapsi oli yksin toppahaalarissa ja näytti siltä kuin purskahtaisi itkuu koska tahansa. Silloin syvällä hänessä heräsi se, mitä kutsutaan äidinvaistoksi. Hän tunsi pakottavaa tarvetta mennä auttamaan lasta, joka oli yksin kylmässä. Hän käveli lapsen luo ja kysyi tältä lempeästi oliko jokin hätänä. Sitten koko kuva hänestä ja lapsesta ja lempeästä maailmasta murskaantui.
- Mee pois. Sä oot pelottava. ÄITI ÄITI!
Tyrmistyksen ja hämmästyksen sekainen tunne valtasi hänet, kun topakka täti tuli raivoten vähän matkan päästä valittamaan hänelle lapsen kiusaamisesta. Ja vielä joulun alla. Kuinka hän kehtasi? Vankilaan tuollaiset pitäisi laittaa. Hän ei sanonut mitään, kääntyi vain pois ja alkoi ripeästi kävellä eteenpäin. Kaikki ajatukset silmämeikinpoistoaineesta ja joulun kaatamisesta olivat nyt poissa. Hän koki itsensä rumaksi, hyljeksityksi, kelvottomaksi ja hirveäksi. Hän ei edes huomannut ensimmäisiä vihreitä valoja matkallaan. Käveli vain eteenpäin rutiinin tuomalla varmuudella. Läpi Hämeenpuiston, Kirkkopuiston, ohi Tampereen yhteiskoulun lukion, ohittaen matkallaan kolmet vihreät valot. Ohi Pyynikin urheilukentän, josta kuului musiikkia. Lyseon ohi Pyynikintorille, siitä kadun yli vihreillä valoilla Sotkankadulle, ovelle, rappuun, portaita ylös, avain lukkoon ja kotiin. Heti päästyään ovesta sisään hän heittäytyi sängylle ja purskahti itkuun.
|
