Vitun kaunis tähtiyö
Bussi ei koskaan tullut. Talvi-illan kylmä viima riepotteli kaikkea sitä länsizeniläistä rauhallisuutta jonka olin illan aikana ehtinyt rakentaa sisälleni. Muistojen täyttämä maatilan tuoksu korvautui vähä vähältä puhtaalla hevosenpaskan lemulla, ja lumen narskahtelu loi ylitsepääsemättömän mielihalun lyödä jotain. Joku tirppa metelöi puussa.
Hengitykseni höyrystyi ja kohosi ilmaan kuin kaikki maailman lämpö. Eikä luonnollisestikaan pelkällä vertauskuvallisella asteella. Mutisin jonkun sammaltavan kirosanan, ja otin taas yhden naukun jatkaessani hoipertelevaa rymyämistäni kaupunkia kohti.
On siinäkin yksi normaali keskiluokkainen, työssäkäyvä mies. Möykky ajamatonta partaa, viinan hajua ja rähjäisyyttä keskellä talviöistä katua. Perinteisen yliampuvalla juopon dramatiikalla käskin itseäni ryhdistäytymään, mutten viinahuurujen takaa erottanut, teinkö sen mielessäni vai ääneen. Jos olisin voinut nähdä itse itseni, olisin varmaan kiertänyt tuon rantojen asukin kaukaa.
Niin jossain vaiheessa havahduin siihen, että minua vihdoin ympäröivät laitakaupungin katuvalot sekä muutama kaljupää, jotka eivät kai tavanneet kiertää ketään kaukaa. He kysyivät minulta jotain jota en kykene muistamaan, niin kuin heitäkään olisi loppujen lopuksi mikään vastaus kiinnostanut, ja tyydyin kyrpiintyneisyydeltäni ärähtämään jotain epäkohteliasta takaisin. Se ei tietenkään tuntunut enää niin hyvältä idealta maatessani naama veressä jäätyneellä asfaltilla.
Hieno lopetus hienolle illalle. Miten hitossa minä nyt tähänkin päädyin, muistan kysyneeni itseltäni - kaiketi ääneen. Tätä filosofoidessani muistin erään illan lapsuudestani. Olin huoneessani leikkimässä, kun isäni rymisteli ulko-ovesta sisään aivan järkyttävässä humalassa ja huusi minua. Hän antoi minulle jumalauta pussin karkkia ja painui nukkumaan. Koulussa vuotta vanhempi poika löi minua kerran, mitä tuskin voi laskea traumaattiseksi kokemukseksi.
Hauskanpitomuotonakin tämä osoittautui aika laimeaksi, ajattelin ottaessani uuden potkun vastaan. Olin niin jäässä, etten lopulta jaksanut edes kohottaa kättäni iskujen tielle, ja ajan kuluessa miehet kyllästyivät pieksemiseeni. Keräilin itseäni vielä hetken maassa keksien aikani kuluksi uusia kirosanoja, ja koetin pyyhkäistä veristä naamaani. Harmikseni käteni vaan ei suostunut liikkumaan.
Yritin nousta ylös, mutten saanut punnerrettua itseäni senkään vertaa, että olisin voinut horjahtaa takaisin maahan. Tajusin silloisten viinahuurujenkin takaa varsin hyvin, että tilanne oli vakava, mutta en voinut kuin nauraa itselleni. Jo on romanttisen melankolinen suomalaisloppu - jäätyä kännissä hankeen. Enää puuttuu perhe ja kirves. Vähitellen nauraminenkin vaikeutui, joten yritin itkeä, mutta väkisin maailmantuskaan virittäytyminen on yllättävän vaikeaa. Katu alkoi tuntua ja ihan mukavalta, joten päätin vain rentoutua. Silmissäni sumeni, eikä jokaista ruumiinuloketta enää kolottanut. Mennään nyt sitten ihan helvettiin asti.
Ja helvetillinen meluhan alkoi: 'puupaa puupaa'. Ääni voimistui koko ajan ja aloin erottaa viliseviä valoja ja ihmishahmoja. No ei väkisin.
"OIen kai sitten vain laastia maailman muurissa", oli viimeinen asia jonka ajattelin (ääneen), ennen kuin menetin tajuni kovakouraisten hoitsujen nostaessa minut paareille. En ymmärtänyt itsekään mitä sillä tarkoitin, se vain kuulosti kännissä niin pirun mahtipontiselta.
|
Toimittaja(t): oppilas
Luotu: 17.8.2009 13:44
Muokattu: 10.9.2009 12:16
