Munkkipirkkojen seikkailut
|
Lähdimme liikkeelle luentosalista ja ensimmäinen vaikea haaste oli onkia Reijan pudottama lyijykynä terassin lattian alta. Suuntasimme kohti valitsemaamme reviiriä, mutta kun pääsimme sinne asti, edessä oli sähköaita. Olimme nimittäin valinneet reviirimme kartalta ja se osuikin naapuritilan hevosaitauksen. Tutkijajoukkio neuvoi meille, missä suunnassa tutkimusasema on. Heidän neuvonsa: "Tutkimusasema on muuten tuolla päin!" kertoi siitä, että joukkiomme näytti olevan hieman eksyksissä. Lopulta löysimme sopivan reviiripaikan siitä sähköaidan vierestä ja hajusta päätellen viereisen hevostilan lannanlaskupaikalta. Otimme esiin mittanauhan ja rajasimme aarin kokoisen alueen. Alueella oli todella kosteaa ja vesilammikoita (seisovaa vettä). Alueen reunassa oli myös mutaoja, josta pyydystimme erilaisia ötököitä (tutkijaryhmän riemuksi ääneen kiljuen). Alueen puustoon kuului mm. kukkivia tuomia, pihlajia, matalia kuusia, harmaaleppiä, pajuja. Pensaskerroksen kasveista löytyi vadelma, pajuja ja harmaalepän taimia. Kenttäkerroksen kasvillisuus oli rehevää ja runsasta. Näistä kasveista pystyimme tunnistamaan vain murto-osan, mm. metsäkorte, nokkonen, kerrossammal, horsma, käenkaali, metsäorvokki ja leskenlehti. Paikka oli valoisa (sopiva auringonottoon) ja lähellä järven rantaa. Alueella oli paljon pieneliöitä. Ojanpenger oikein kuhisi hämähäkkejä ja vähän väliä jaloissa juoksenteli sisiliskoja, joiden perässä Reija juoksenteli. Myös ilmassa lenteli pieniä ötököitä (hyönteisiä) esim. valkoinen perhonen, kimalaisia ja hyttysiä. Näytepurkkeihin pyydystimme luteen, hämähäkin, kovakuoriaisen (silmäkiitäjäinen), lieron, nutipään, vesikirpun, vesiperhosen toukkia (3kpl)ja lentomuurahaisen. VESIPERHOSEN TOUKAT  Ellu huomasi ojassa mönkivän ruohonkorren, joka metsästettäessä ei enää näyttänyt elävältä. Hieman myöhemmin Reija metsästi samoja mönkiviä ruohonkorsia ja lopulta Reija ja Ellu saivat kippoon kolme yksilöä. Nämä ötökät vetäytyivät häirittäessä koteloonsa, mutta liikkuivat muuten työntämällä kuusi koipea kuoresta ulos ja raahaamalla itseään ja koteloaan niiden avulla pohjamudassa eteenpäin. Tuntomerkkejä: kotelo näytti kuin erivärisistä hiekanjyvistä rakennetulta, kolme paria jalkoja, leuat. NUTIPÄÄ  Oja kuhisi nutipäitä, sammakonpoikasia, joita Ellu ja Reija yrittivät epätoivoisesti pyydystää purkkeihin. Ojassa rypemisen tuloksena yksi nutipää saatiin ansaan. Tuntomerkkejä: imukuppisuu, pyrstö, jossa "ruoto", selvästi erottuvat silmät ja jalanaiheet. LIERO  Ellu kaiveli mutaa kepillä löytääkseen hienoja matoja, mutta tuloksena oli yksi vaivainen liero. Tuntomerkkejä: ei selkärankaa, jaokkeinen, suoli näkyi ihon läpi. SILMÄKIITÄJÄINEN  Jenni metsästi koppakuoriaisen, jonka tunnistimme kirjasta silmäkiitäjäiseksi. Kuoriainen juoksenteli ojanpientareella ja näytti todella kauniilta luupilla katsellessa. Tunnistimme yksilön kovakuoriaiseksi, koska sillä sillä oli jaokkeinen vartalo ja jalat (6kpl), kovat peitinsiivet ja sauma keskellä. Tuntomerkkejä: kuoressa sinisiä "timantteja", isot silmät, lyhyehköt tuntosarvet, vahvat leuat (joita kuoriainen puhdisteli jaloillaan). "KÄÄRMESYKERÖ" / joku sanikkainen  Kosteikosta Jenni nappasi omituisen käärylekasvin. Kun kasvin sykerön aukaisi, sieltä paljastui vihteitä sykeröitä. Vihreässä varressa oli kuivaa vaaleanruskeaa höytyvää, aivan kuin kasvi olisi "luonut nahkansa". "HUISKURUOHO" / Nuori Maitohorsma  Ellu innostui tutkimaan huiskamaista kasvia. Kasvi kasvoi kostealla maalla ja oli n. 20 cm korkea. Emme onnistuneet tunnistamaan tätä "pölyhuiskua" kasvikirjojen avulla, mutta onneksi paikalle tuli kiltti tutkijasetä, joka totesi, että "tämä ei ole minun alaani, mutta tämä on maitohorsma!" Tällaista maitohorsman nuorta yksilöä voi myös syödä ja käyttää kuten parsaa. Lisäohjeita kokkaukseen saa Leila Leinolta. "MYRKKYMÄTÄS" / joku ohdake   Alueellamme kasvoi kaksi piikikästä lehtikasaa, joita Reija innolla piirteli. KOLOMUISTELOT Minun koloni on sammaleinen kivi matalassa rantavedessä. Paikka tarjoaa juuri sitä, mitä aamulla kaipaan eniten: omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Ainoastaan taustalla haukkuva koira häiritsee luonnon rauhaa. Järven pinta on peilityyni, ja se rauhoittaa mieltä. En tiedä, mikä siinä on, että kaunis järvimaisema on aina yhtä rauhoittava ja rentouttava. Rannalla aika ikään kuin pysähtyy ja on aikaa omille ajatuksille. Tämä hetki antaa pienen tauon arjen hälinästä. Taustalla kuuluva traktorin ääni tuo mieleen lapsuuden kesät, jotka vietin maaseudulla. Mieleen palaavat heinätyöt, kissanpojat, paarmat, vasikat kesälaitumella, sateen ropina luhdin peltikattoa vasten ja pääskysten syöksyt. En ole kuitenkaan täällä yksin. Veden pinnan yllä lentelee monenlaisia hyönteisiä ja jokunen uiskentelee vedessäkin. Muutaminen metrien päässä vedessä lipuu vesilintuja ja taustalla sirkuttavat metsän pikkulinnut. Nämä äänet kruunavat hetken. Tässä istuessani voin vain todeta, että haluaisin tälläisen paikan itselleni. -Jenni- On ihan pilvetöntä. Metsästä kuuluu pikkulintujen laulua. Järvi on peilityyni. Moottorivene rikkoo rauhan ja hiljaisuuden. Takaani kuuluu veden solinaa, mutta äänen lähde on tuntematon. Se voisi olla joku pieni oja, mutta varma en ole. Jossain kirkuu lokki. Naapurin isäntä on saapunut läheiselle pellolle kyntämään. En näe sitä. Aurinko polttaa huulia ja poskipäitä. Aamu on aivan loistava. On niin kuuma juuri nyt, että kumisaappaat sulavat kohta jalkoihin kiinni.  Kuulen kuinka puiden lehdet lepattavat tuulessa. Jostain kauempaa kuulen autojen ääntä, joka muistuttaa minua siitä, etten ole aivan erämaassa. Matalassa vedessä ui pieniä kalanalkuja, ehkä muikkuja :). Järvi ei tuoksu samalta kuin meri. Kaipaan tuulen tuomaa levän tuoksua, mutta näin tyynellä säällä en pysty sitä millään haistamaan. Sen sijaan jostain kauempaa kuulen kuinka opettaja huutaa olevansa 'lintujen kuningas'; uusi opiskelijaryhmä on saapunut. -Ellu- Istun litteällä kivellä. En kuten merenneito, viehkeästi ohikulkevia veneitä houkutellen, vaan hajareisin ylisuuret pikkuveljen kumisaappaat rantarapakkoa viistäen. Vesikirput hyppivät veden pinnalla ja hieman kauempana kaksi silkkiuikkua lipuu aamu-uinnilla. Ne kääntelevät parrakkaita päitään näyttäen Roope Ankoilta ilman silinterihattuja. Veden pinta on tyyni. Sen läpi saattaa katsella tuhansia erimallisia ja värisiä kiviä, valkoisia, punertavia, mustia, kirjavia, jotka peittävät järven pohjaa kuin uponneen hylyn kadonnut aarrelasti välkehtien auringon säteiden osuessa niihin. Hetken leikittelen ajatuksella veden pohjassa makaavasta aarteesta ja siitä mitä kaikkea sillä ostaisin, uponneesta laivasta, josta pohjassa makaavat laudankappaleet kielivät. Roope Ankat ja kadonnut aarre - ja minä olin sitten varmaan se aarretta vartioiva merihirviö suurissa mustissa kumisaappaissani.  Ranta näyttää niin matalalta, että voisin kahlata keskelle järveä napaani kastelematta. Mutta niin houkuttelevalta kuin ajatus tuntuukin, se myös inhottaa minua. Inhoan vettä, sillä se on kylmää, märkää ja täynnä niljakkaita kaloja. Se on kyllä kaunista katsella ja saatan helposti kuvitella järven pohjassa asuvan satuolentoja, suomupeitteisiä ja solakoita, joilla on pyrstö ja merenvihreät silmät. Vaihdan asentoani kivellä. Taivutan isot märät kumisaappaat alleni kuvitellen hetken, miltä tuntuisi, jos niiden tilalla olisikin pyrstöevä. Ehkä yhtä ahdistavalta kuin viime yö makuupussiin ahtautuneena, jossa varpaita ei mahtunut edes heiluttamaan? Alan ymmärtää sitä sadun merenneitoa, joka oli valmis vaihtamaan pyrstönsä ihmisjalkoihin. Oikeastaan inhoan koko paikkaa, sammaleista kiveä allani, sen karheaa, rosoista pintaa, lokkien rääkymistä kauempana koskella. En ole koskaan ollut luontoihminen ja mökkeilykin on minusta ihmisrääkkäystä. Mutta kaikesta tästä vastenmielisyydestä huolimatta siinä kivellä istuminen tuntuu vähän erilaiselta, vähän sadunhohtoiselta ja aika paljon rauhoittavalta. -Reija-  |
Toimittaja(t): Elina Suolahti, Reija Leppänen, Jenni Satama
Muokattu: 30.5.2002 16:51