|
|
4.A-lk:n tarinoita - A-osio
Aikamatka (Annikan tarina)
Sue istui yksin meren rannalla. Hän katseli, kuinka aallot löivät hiljaa hiekalle auringon laskiessa. Sue oli muuttanut setänsä ja tätinsä luo pieneen kylään, koska hänen vanhemmillaan oli iso työprojekti jossain Aasiassa. Sue heitti kiven veteen. Hänellä oli tylsää sedän ja tädin luona. Ei ollut muuta tekemistä kuin olla rannalla. Sue havahtui ajatuksistaan. Siihen mihin hän juuri oli heittänyt kiven... siitä nousi kuplia! Samassa kuplien keskeltä nousi tyttö. Tyttö alkoi tuijottaa Suea silmiin. Tyttö ojensi kätensä ja kosketti Suea jalkaan. Suelta meni hetkeksi taju.
Virottuaan Sue avasi nopeasti silmänsä ja vilkuili ympärilleen. Tyttö oli kadonnut. Sue hengähti ja lähti kävelemään nopeasti sedän ja tädin talolle. Mutta siellä häntä odotti yllätys. Talo oli kadonnut! Tilalla oli maantie, joka jatkui suoraan oikealle päin. Sue lähti kävelemään eteenpäin. Tie johti linnan luo. Linna ei todellakaan ollut kaunis. Se oli ihmisten vankila, oikea kidutusten paikka. Siellä oli tapettu tuhansia vuosia sitten satoja ihmisiä. Ne ihmiset olivat joko rikollisia tai muita pahoja henkilöitä tai kyvyttömiä maksamaan velkojaan. Sue tiesi paljon siitä kauheasta paikasta, koska hän oli käynyt setänsä kanssa turistiryhmässä siellä. Suen ei tehnyt mieli muistella linnaa enempää, eikä varsinkaan, mitä siellä oli tehty.
Linnaa ympäröivän muurin ovet aukesivat yhtä-äkkiä. Ulos ajoivat vankkurit, joista pilkotti verisiä ruumiin osia. Sue pelästyi.
-Eihän linnan todellakaan pitäisi olla enää käytössä ihmisten pilkkomistä varten, hän ajatteli. Sue katseli vanhanaikaisia taloja, joiden välissä käveli ihmisiä. Heillä oli päällään 400-luvun vaatteita. Sue tajusi astuneensa ajassa reilusti taaksepäin. Linnan ympärillä oli ”Meren kylän” niin sanotusti ensimmäinen versio. Sue huomasi joidenkin naisten ja lasten katsovan häntä oudosti. Sue tajusi, että tällä aikakaudella ei tunnettu farkkuja tai T-paitaa. -Mistä minä saisin sopivammat vaatteet? Sue melkein sanoi. Hän näki kyllä pienen vaateputiikin tien kulmassa, mutta Suella oli vain nykyaikaista rahaa. Kuin tilauksesta Sue huomasi pienen rahapussukan keskellä tietä. Sitä hakiessaan Sue oli vähällä jäädä hevosvaunujen alle. -Huh, Sue hengähti. Hän osti 400-luvun vaatteet niitä myyvältä mieheltä. Sue pohti, miksi oli joutunut menneisyyteen ja mitä hänen pitäisi tehdä. Samassa kylän aukiolta kantautui ääniä ja kaikki alkoivat kerääntyä sinne. Eräs mies rupesi puhumaan:
-Joku heistä on syyllistynyt kauheaan petokseen. Jos joku ei tunnusta tekojaan, niin heidät kaikki mestataan, mies sanoi ja osoitti epäiltyjä. Sue yritti nähdä ihmisjoukon välistä syylliset. Viisi tyttöä ja yksi heistä oli sama, joka oli ollut rannalla. Hän näytti etsivän katseellaan jotakuta, Suea. Sue työntyi ihan eturiviin. Tyttö alkoi tuijottaa Suea taas silmiin. Niistä heijastuivat sanat: -Auta meitä. Olemme syyttömiä. Ole niin kiltti.
Sue huomasi vieressä seisovan naisen taskusta pilkottavan sakset. Sue nappasi ne varovasti ja hivuttautui tyttöjen taakse ja salamannopeasti katkaisi köydet tyttöjen käsistä. Saatuaan kätensä vapaaksi eräs tytöistä vihelsi sormillaan. Vartijat lähtivät hyökkäämään heitä ja Suea kohti. -Loppu tuli, Sue ajatteli. Samassa metsiköstä laukkasi viisi yksisarvista ja tytöt hyppäsivät niiden kyytiin. Yksi otti Suen mukaansa. Tytöt harhauttivat sotilaita. He jatkoivat laukkaansa meren rannalle asti. Ensimmäinen tyttö kysyi:
-Haluatko kanssamme yölaukalle? Minä olen Laila, hän sanoi.
-Tottakai, Sue vastasi. Laila otti Suen yksisarvisensa kyytiin ja
he laukkasivat meren kuohuihin. Yksisarvinen pystyi juoksemaan
veden päällä. Kuu paistoi taivaalla. Kuu! Nyt vasta Sue huomasi
pimeyttä valaisevan kuun. Oli tullut yö. Sue hameen helma kastui vähän
laukassa kimmeltävän meren yllä.
-Sinun on aika mennä nukkumaan, Laila sanoi pehmeällä äänellä.
Hän kantoi Suen rantahiekalle makaamaan. Sue sulki silmänsä.
Seuraavana aamuna Sue vasta heräsi pehmeällä hiekalla. Hänellä oli yllään
farkut ja T-paita.
-Kaikki oli siis vain unta, Sue huokaisi. Sitten hän huomasi
vieressään hiekassa 400-luvun vaatteet jotka oli ostanut ja
ihanan simpukkakaulakorun. Se oli lahja Lailalta. Sue pani
sen kaulaansa. Hänellä oli vielä paljon selitettävää sedälleen
ja tädilleen aikamatkastaan.
Annika Kemppainen
4 A-lk, Tolppilan koulu
Karstula
Odottamaton seikkailu tochille (Ilarin tarina)
Tochit ovat pieniä otuksia, jotka asuvat puissa. Eivät tietenkään kuin oravat, vaan heillä on kylä puissa. He eivät kuulu talsajiin, seikkailijoihin, vaan pitävät rauhasta. He tykkäävät polttaa piippua, erityisesti auringon laskiessa. Tochit pitävät myös öölistä. Heillä on haltiamaiset korvat ja päässään he pitävät pitkiä hiippalakkeja. Heillä ei ole partaa.
Keskiajalla eli tochi nimeltä Gari Dune. Hän asui mukavassa tochi-kolossa. Eräänä kauniina loppukevään iltana Gari oli hakemassa kahvivettä aivan tochilan rajoilla, kun hän kuuli karmean äänen.
Kuka siellä? huusi Gari.
Ei vastausta, hän vastasi itse itselleen.
Sitten hän mietti kauan ja päätti lähteä katsomaan. Oli sumuista. Gari juoksi niin kovaa kuin pienillä jaloilla pääsi. Sitten yhtäkkiä hän löi päänsä oksaan ja pyörtyi. Gari heräsi. Ensin hänestä tuntui, kun hän olisi ensin painanut tuhat kiloa ja sitten herännyt höyhenenkeveänä. Hiidet olivat kaapanneet hänet ja vieneet pesäluolaansa! Verenhimoiset, raa’at ja rumat hiidet. Garilla oli onneksi puukko mukanaan ja hän sai tapettua vartijahiiden. Hän otti vartijan miekan ja katsoi sitä tarkemmin. Se oli haltijatekoa! Hiidet huomasit Garin paenneen ja hyökkäsivät. Kovan taistelun jälkeen Gari voitti heidät niukasti.
Gari meni ulos luolasta ja huomasi olevansa vuorilla. Oli pimeää ja satoi, joten hän päätti mennä nukkumaan suuren kuusen juurelle.
-Hyvää huomenta maailma! hän huusi kallion kieleekkeltä aamulla herättyään. Odottamatta kuului vastaus ilkeällä äänellä:
Jep! Hyvät huomenet vain! Hiidet olivat löytäneet hänet taas! Ne ratsastivat isoilla hämähäkeillä ja kaappasit Garin uudelleen. Oli pilvistä ja hämärää. He leiriytyivät solalle. Kuului torven toitotusta: Locarienin haltijat hyökkäsivät. Hiidet kuolivat yhtä lukuunottamatta, joka sai soitettua omaa torveaan. Maan alta nousi hirviö. Hiisi alkoi huutamaan:
Hyvä Bark, hyvä Bark! Hirviö söi monta haltijaa jättimäiseen kitaansa. Gari kokosi rohkeutensa ja hirviön avatessa suunsa syödäkseen hänet, Gari iski miekkansa hirviön silmien väliin. Hirviö kaatui kuolleena maahan.
Locarienin haltijat pyysivät Garin mukaansa ja aloittivat matkan lounaaseen. Gari kysyi:
-Minne me menemme? He vastasivat menevänsä Frostaan, haltijoiden valtakuntaan. Kahden virstan jälkeen he olivat melkein perillä. Kuului laulua ja soittoa.
Me menemme haltijakuninkaan ja -kuningatteren luo, sanoi haltija Ocmand. He kävelivät läpi kauniin haltijakylän, joka oli rakenettu puihin ja se oli erittäin sokkeloinen rakennelma. Viimein he olivat perillä!
Kuka on tämä pikkuruinen olio, kysyi haltijakuningas.
Olen tochi, teidän ylhäisyytenne ja nimeni on Gari Dune.
Miksi toitte hänet luokseni? Kuningas kysyi.
Hän tappoi Barkin, vastasi Ocmand.
Mitä! Saiko tuo pieni olio muinaisen hirviön pois päiviltään? kysyi kuningas hämmästyneenä. Ocmand nyökytti päätään. Kuningas oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi:
Antakaa hänelle uudet vaatteet, ja antakaa myös miekka ja kilpi jotta hän pääsee kotiin. Sitten Gari lähti pienien juhlien jälkeen kotiin. Kun Gari oli kotona päiväsaikaan pitkän vaelluksen jälkeen hän tuumi:
Kyllä minussa varmaan sittenkin on seikkailijan ainesta!
Ilari Rissanen
Tolppilan koulu
4 A
0ttamaton seikkailu (Joelin juttu)
Ensimmäinen osa
Organ oli haltija, joka oli taitava ampumaan jousella. Organ asui metsässä ja hänen kotinsa oli puussa niin kuin muillakin haltijoilla. Haltijoiden talot olivat puihin rakenettuja majoja. Majoihin veivät pienet ja kauniit kierreportaat.
Organ ylitti joen ja lähti harjoittelemaan jousiammuntaa. Jousiammunnan jälkeen Organ lähti kotiin. Illan hämärässä hän kapusi kierreportaita pitkin kotiinsa. Organ meni sisään ja kävi nukkumaan kauniiseen puusta tehtyyn sänkyyn.
Yö tuli ja meni ja uusi päivä alkoi sarastaa. Auringon ensi säteet pilkistivät Organin sänkyyn. Organ nousi sängystä ja tunsi jalkojensa olevan lehtimaton päällä. Organ lähti keräämään yrttejä. Kun hän palasi, hän pudotti korinsa hämmästyksesstä maahan. Hänen kylänsä paloi. Pitkät liekit hipoivat puiden latvoja. Hiidet heittivät palavia soihtuja taloihin. Organ lähti juoksemaan pois päin. Metsän keskellä Organ oli epätoivoissaan ja itki.
Sitten hän tajusi, että itku ei auttaisi yhtään.Organ otti jousensa ja lähti kävelemään läheiseen kylään. Organ meni majataloon. Organ oli tullut hämärään huoneeseen, jossa valaisivat soihdut ja nekään eivät valaisseet kovinkaan paljoa, sillä huone oli suuri.
Kuka olet? Ääni kysyi pimeydestä.
- Organ, vastasi Organ, näyttäytykää!
- Selvä, ääni sanoi ja siinä oli hiisi. Organ säikähti ja otti jousensa. Myös hiisi otti miekkansa ja kilpensä. Organ ampui hiittä jalkaan. Samalla hetkellä hiisi syöksyi ja iski miekalla Organia. Se osui Organia käteen ja kädestä vuoti verta.
- Se oli myrkkymiekka! Hiisi huusi. Mutta Organ ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Samaan aikaan eräs tochi heräsi säpsähtäen. Tochin nimi oli Eglo. Hän nousi ja meni keittiöön ottamaan aamupalaa. Aina aamupalan jälkeen tochi poltti piippua ja illalla, päivälläkin, jos mahdollista. Eglo riensi pientä keittiötä pitkin olohuoneensa tuolille. Tuoli oli tehty haltijoiden kutomasta hienosta paksusta narusta. Eglo katseli ulos mietteliäänä ja puhalteli savurenkaita ulos ja puhalteli savurenkaita ulos. Hän katsoi kelloa.
Puoli yhdeksän, Eglo sanoi itsekseen savurenkaiden keskeltä. Elgo nousi hiljaisena tuolista ja ulos mennessään hän sulki oven perässään. Elgo aukaisi portin ja lähti kävelemään hiekkatietä pitkin kylälle. Kylällä oli paljon väkeä. Elgo kävi ostamassa kalaa. Yht´äkkiä tuli pimeää. Elgo otti taskustaan kiven, joka hohti pimeässä. Kädessä kivi alkoi valaista.
- Mitä tapahtui? Joku kysyi.
- En tiedä, Elgo sanoi.
Tarina jatkuu toisessa osassa.
Joel Antila
4A, Tolppilan koulu
Pitkä matka tuntemattomaan (Mikaelin tarina)
Osa 1
Olipa kerran kaukana täältä Elfradinin maassa suurehko linna, jossa asui örkkikuningas Feron. Hän omisti koko maan tuhoisimman aseen, nimeltä Dareimfol. Tämä ase muistutti ulkonäöltään tavallista miekkaa, muuta sitä se ei ollut. Se on täynnä pimeää voimaa, jolla saattoi tuhota kokonaisen armeijan.
Siihen aikaan haltiametsä Spindrenin siimeksessä käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Monta haltijaa oli jo kaatunut, ja he olivat pahasti alakynnessä. Örkkijuokot piirittivät haltioita, jotka olivat perääntyneet Deimesin kukkulalla sijaitsevaan linnaan. Heillä ei ollut mitään toivoa, sillä nuolet hupenivat ja kohta ketään ei olisi enää jäljellä. Juuri kun toivo oli hiipumassa tyhjiin ja jäljellä oli vain muutama haltia, suuret joukot ratsastivat örkkien joukkoon. Lokchanin joukot olivat saapuneet juuri oikeaan aikaan.
Taistelua ei ollut jatkunut kauan, kun örkit olivat jo melkein kukistettu, niin silloin maan alta esiin tuli suuri hirviö. Sillä oli multainen nuija, jolla se hakkasi Lochanin ratsastajia kumoon yksi kerrallaan, kunnes eräs heitti keihään sen rintaan ja se kaatui jysähtäen maahan. Viimein Lochanin miehet ja haltiat pääsivät hakkaamaan örkit.
Kun sanansaattajat pääsivät örkkikuninkaan luo, hän raivostui kuulleessaan, että örkit olivat kuolleet, vaikka niitä oli ollut hieman yli satapäinen joukko. Kohta hän seisoi sotajoukkojensa rinnalla lähellä haltiametsää. He odottivat haltioiden hyökkäävän, mutta niin ei tapahtunut.
Jonkin ajan kuluttua örkkikuningas lähetti pienen ryhmän katsomaan, onko linnassa ketään. Ryhmän palaamista ei tarvinnut paljoakaan odotella. Linna oli tyhjä. Ei ristin sielua ollut sisällä, lukuun ottamatta muutamaa örkkiä, jotka olivat jääneet sinne partioimaan taistelun jälkeen.
Samaan aikaan haltiat vaelsivat kaukana Pohjoisen vuorijonon solassa kohti pientä Tochila nimistä kylää. Sola on täynnä suuria kivenlohkareita, joiden takana voi piileksiä suurikin joukko örkkejä, joten haltiat olivat koko ajan varuillaan. Erään kiven takaa tulee esiin oudon näköinen olio. Se sanoo olevansa Duns. Duns sanoo, että on Tochi, ja että hän voi viedä haltiat Tochilaan turvallista reittiä. Kahdeksantoista päivän matkan jälkeen he ovat perillä Tochilassa. Haltiat kertovat Tocheille, miten asia on ja pyytävät, että kaksia Tochia lähtisi Palathumin kääpiölinnoitukseen pyytämään apua haltiametsän takaisin valtaamiseen. Palathumiin on noin kahdeksankymmenen virstan matka, jonka taittaminen vie hevosella noin neljäkymmentä päivää, kun taas kävellen noin yhdeksänkymmentä päivää. Koska hevosia ei Tochilassa ole, matkaajien pitää mennä kävellen. Matkaan lähtee Duns ja Flim. Heidät aseistetaan haltiamiekkoilla ja pyöreillä kilvillä. Ruoaksi he saavat Tochilan herkkua, Fiden-leipää. Sitten Duns ja Flim lähtivät kohti Palethumia. Mitä lähemmäs he kulkivat, sitä tiheämmäksi metsä kävi. He joutuivat yöpymään kivenkoloissa. Kun he olivat kulkeneet kaksikymmentäkahdeksan päivää, heillä oli takanaan yli kuudentoista virstan matka. He saapuivat metsän reunalle. Siellä oli noin kaksikymmentä syltä oleva joki. Duns ja Flim kulkivat joen rantaa ja löysivät kahlaamon. He nostivat housunlahkeitaan ja kahlasivat yli. Vettä ei ollut kuin hieman yli puolitoista syltä, joten vaikka Tochit ovat vain kuusivuotiaan ihmislapsen kokoisia, he pääsivät helposti joen yli kastelematta pahemmin vaatteitaan.
Örkit olivat lähteneet jäljittämään haltioita. Noin päivän päästä ne saapuivat Pohjoisen vuorijonon solaan, jossa Duns tapasi haltiat. Ne olivat jo melkein solan lopussa, kun örkkijuokkoon lennähtää varsijousen vasama. Yksi eturivin örkeistä kaatuu kuolleena maahan, eikä se jää ainoaksi, sillä kohtaa kaatuu toinen, kolmas ja neljäs… Tochit ja haltiat tekevät väijytyksen solaan. Örkit olivat perääntymässä, kun Tochit piirittivät ne. Tochit hyökkäsivät kirveet heiluen ja kilvillä itseään suojaten. Monta örkkiä kuoli, mutta örkit pystyivät jotenkin sinnittelemään ja pitämään joukkonsa kasassa. Tochien ja haltioiden huonoksi onneksi örkkikuningas Feron oli vielä jäljellä, eikä yksikään Tochi saanut sitä tapettua, ei miekalla, eikä kirveellä. Miekka punaisena hehkuen Feron löi haltioita kumoon. Muut örkit olivat mennyttä, jäljellä oli vain kuningas. Tochit ja haltiat lähtevät takaisin Tochilaan, jossa he voivat järjestää joukkojaan.
Silloin Duns ja Flim ovat jo enttimetsä Fagorlandin porteilla. Entit ovat eläviä puita, joilla on paljon voimaa. Ne ovat keskimäärin neljä syltä korkeita ja kaksi syltä leveitä. Duns ja Flim astuvat portista sisään. He näkivät vain suuria puita ja hieman kivenlohkareita.
Kohta tuli ilta ja Tochit kiipesivät puuhun nukkumaan. Heidän nukkuessaan, puu lähti kävelemään pois portilta yhä vain syvemmälle metsään. Puu oli nimeltään Didrs.
Aamulla Tochit heräsivät tömähdykseen. Didrs oli vienyt Dunsin ja Flimin eteläportille. Aikaa oli säästynyt, kuten Tochien voimiakin. Tochit kiittivät Didrsiä ja jatkoivat matkaa kohti Palathumia.
Tochilassa asiat olivat huonommin. Örkit olivat tulleet polttamaan tätä pientä kylää. Miten Tochilan käy? Se selviää osassa kaksi.
Mikael Nieminen, 4.a
Tolppilan koulu
Karstula
Spinda ja kaverit Osa 1 (Miljan tarina)
-Herää, herää! huusi Spinda äitinsä Veronican vieressä tönien tätä kylkeen.
-Mitä nyt? kysyi Veronica unisella äänellä.
-Lupasit viedä minut tänään rannalle lentoharjoituksiin! Spinda sanoi.
-Hyvä on, tulen aivan pian, Veronica vastasi.
Spinda meni ulos odottamaan.Hän käveli luolan kivistä lattiaa pitkin aina sen
suuaukolle saakka.Hän istuutui viileän ulokkeen reunalle ja katseli haikeana
taivaanrannasta nousevaa aamuaurinkoa.Sen ensimmäiset säteet lämmittivät
lempeästi Spindan poskia.
Hetken kuluttua luolasta alkoi kuulua askelia.Se oli Veronica.
Spinda kääntyi.-Oletko valmis? Veronica kysyi.Spinda nyökkäsi.-Hyvä on.
Mennään!
He levittivät siipensä ja liitivät alas harvaan kuusimetsään.
-Osaat liitää todella hyvin, Veronica kehui.
-Kiitos! Spinda sanoi.
Aurinko alkoi lämmittää jo hiukan enemmän.Spinda ja Veronica hyppelehtivät
kuusikon halki rannalle.Aallot löivät roiskuen rantaan aamuauringon paisteessa.
Veronica asettui makuulle hiekkatörmän reunalle ja venytteli.-No niin, Spinda! hän
sanoi.Spinda asteli hänen eteensä.
-Kiipeä tuon päälle, Veronica sanoi ja osoitti hännällään jättikokoista
kivenlohkaretta, joka lojui rannalla.
Spinda totteli.Kun hän oli valmis, Veronica sanoi:-Nyt liidä!
Spinda hyppäsi, levitti siipensä ja liiti.
-Hienoa, Veronica sanoi.
Ja niin harjoitus jatkui.Nuoren lohikäärmeenpoikasen täytyi oppia liitäminen ennen
lentoa.Se oli erittäin tärkeä taito.
Harjoitusten loputtua oli todella kuuma, ja heidän oli etsittävä suojainen
lepopaikka, jotta he jaksaisivat matkata takaisin korkeassa vuoressa sijaitsevaan
luolaansa.Pian Spinda huomasikin korkeassa hiekkaseinämässä suuren aukon.
-Äiti, katso!Luola! hän huudahti.Ja niin he lähtivät luolaan.
Se oli aika pitkä.Heti sisäänkäynnin edessä oli pieni ´huone´, ja vasemmalla oli
kapeahko, mutkitteleva käytävä, joka johti suoraan täydelliseen pimeyteen.
He olivat suuren kallion alapuolella.He tunsivat kallion hyvin, mutta eivät koskaan
ennen olleet huomanneet luolaa - se nimittäin oli ollut tiheän pensaikon suojissa.
Mutta nyt kasveja oli vähemmän, ja Spinda saattoi huomata luolan helposti.
Veronica asettui makuulle luolaan aivan sisäänkäynnin viereen.Spinda lysähti
maahan hänen viereensä.
Kului muutama minuutti.Spinda katsoi Veronicaa.Hän oli nukahtanut.
Spinda nousi ylös.Hän kurkisti heidän vieressään olevaan pimeään käytävään.
Hänen teki mieli kulkea syvemmälle käytävään, mutta ei uskaltanut.Kenties siellä
olisi vaikka piikkikuoppa!
Spindaa värisytti.Käytävästä kuului outoja ääniä.Spinda kuitenkin kurkisti
rohkeasti syvemmälle.Yhtäkkiä hänen päänsä osui kallioon.Käytävä oli todella
kapea ja ahdas.Hän nuuhkaisi ilmaa.Se haisi kauhealle.Spinda astui syvemmälle.
Hänen päänsä osui taas kallioon.Enää hänen häntänsä oli käytävän ulkopuolella.
Spinda haistoi lepakoita.Hän paloi halusta tietää, mitä kaikkea muuta käytävästä
löytyisi.
Hän veti syvään henkeä ja asteli peremmälle.Hänen siipensä hipoivat seiniä, ja
aina välillä hänen päänsä oli vähällä osua jonnekkin.
Käytävä oli paljon ahtaampi kuin hän oli luullut.Välillä Spinda ei meinannut mahtua
pienen pienistä aukoista.
Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, käytävä alkoi leventyä.Silloin Spinda
huomasi olevansa jättiläismäisen ´huoneen´ sisällä.Se oli todella suuri.
Spinda loikkasi etenpäin.Kuului loiskahdus.Spinda oli hypännyt suoraan veteen!
Se oli paljon syvempää kuin hän luuli.Spinda yritti nousta pinnalle, mutta hän ei
osannut uida.Se oli vesilohikäärmeiden hommaa.
Spinda vajosi yhä syvemmälle.Hän hätääntyi.Happi alkoi loppua.Spinda alkoi
katua koko seikkailua...
Mutta yhtäkkiä hän näki hahmon uivan häntä kohti.
Se lähestyi.
Lopulta se tarttui häneen.Voima veti Spindaa ylöspäin.
Yhtäkkiä häneltä loppui happi.Hän pyörtyi.
Myöhemmin hän heräsi kivisellä lattialla jossain luolaston uumenissa.Spinda ei
tiennyt yhtään, missä oli.
Hän nousi istumaan.Hän näki hahmon tulevan häntä kohti.
-Hei! Spinda kuuli iloisen tervehdyksen.-Vihdoinkin heräsit!
Hahmo tuli lähemmäksi.Spinda huomasi olevansa lämpimän nuotion vieressä.
-Ku-kuka olet? kysyi Spindan varovainen ääni.
-Minäkö?Minä olen Fenris, hauska tavata.Entä sinä?
Spinda epäröi.-Minä...tuota...öö...nimeni on Spinda.Ja...öö..kiitos että pelastit
minut.
-Eipä mitään...Fenris soperteli.Hän astui askeleen eteenpäin nuotion valossa.
Nyt Spinda saattoi erottaa hänen punaisen värinsä.
-Mutta...hetkinen...eiväthän tulilohikäärmeet osaa uida! hän huudahti.
-Eivät osaakaan, mutta minäpä osaan, Fenris sanoi.
-Mutta kuinka...Spinda aloitti.
-Kai opetti minua, Fenris selitti.
-Kuka on Kai? Spinda kysyi.
-Kai on minun paras ystäväni, ja hän on vesilohikäärme, Fenris kertoi.
-Muuten...asutko sinä täällä? Spinda kysyi.
-En toki, Fenris vastasi.-Tämä paikkahan haisee aivan kauhealle! hän jatkoi.
-Mutta missä sinä sitten asut? Spinda kysyi.
-Sinne pääsee täältä salareittiä pitkin, Fenris kertoi.-Se on pieni käytävä, joka on
veden peitossa, ja siitä pääsee vain uimalla, hän jatkoi.
-Okei, Spinda sanoi ja nousi ylös.-Kuule, Fenris, luulen että minun täytyy palata
pian äitini luokse.Hän voi herätä milloin vain.
-Hyvä on, mutta voin auttaa sinua ylittämään sen maanalaisen järven, Fenris
tarjoutui.
-Kiitos! Spinda ilahtui.
He saapuivat luolan ulkopuolelle, maanalaisen järven reunalle.
-Varovasti, tämä on erittäin syvää, Fenris varoitti.
-Tiedän, Spinda vastasi.
Fenris laskeutui veteen, ja Spinda hivuttautui varovasti hänen selkäänsä.He
lipuivat hitaasti sakean järven toiselle puolelle.
Spinda nousi kiviselle rannalle.-Kiitos, Fenris, hän sanoi.
-Olepa hyvä, Fenris vastasi.
-Oli mukava tavata.Olisi kivaa, jos näkisimme vielä joskus uudestaankin, Spinda
sanoi.
-Olet oikeassa, Fenris vastasi.-Mutta sinun täytyy nyt mennä, joten kiiruhda.
-Hyvä on, Spinda sanoi.-Hei hei, Fenris.
-Hei hei, Spinda.
Ja niin Fenris kääntyi ja ui takaisin.Sitten molemmat katsoivat vielä kerran
toisiinsa, kääntyivät, ja katosivat pimeään.
Spinda ja kaverit Osa 2
Spinda heräsi auringon kirkkaassa paisteessa.Hän oli nukkunut yönsä mukavasti
kotiluolassaan sen jälkeen, kun oli tavannut mukavalta vaikuttavan nuoren
Fenris-lohikäärmeen maanalaisessa luolastossa.Hän ei ollut vielä kertonut äidilleen
Veronicalle Fenriksestä tai luolista tai koko seikkailusta, sillä tämä sattaisi alkaa
vahtia Spindaa ja kaikkea, mitä hän teki...eikä Spinda enää koskaan saattaisi
nähdä Fenristä uudelleen.
Spinda vilkaisi viereensä, mutta siinä oli vain Veronican lyttyyn painuneet
nukkumasammaleet.Hän tunnusteli makuusijaa käpälällään.Se oli lämmin.Spinda
nousi ylös ja tassutteli kammion seinän luo erään halkeaman kohdalle.Siitä norui
pieni vesivana, joka valui vähän matkaa kammion kivistä seinää pitkin ja lopulta
pieneen, puoliympyränmuotoiseen aukkoon kammion lattiassa.Se tuntui
pohjattoman syvältä.Tässä Spinda ja Veronica tapasivat aina aamuisin huuhtoa
kasvonsa.
Spinda huuhtaisi kasvonsa ja tallusti sitten pois kammiosta.Hän suuntasi sitten
toiseen kammioon, jossa he säilyttivät ruokaa.
Kun Spinda astui sisään, hän huomasi Veronican, joka oli asettanut Spindalle
aamiaisen suuren kiven päälle, jota he käyttivät ruokapöytänä.Spinda hypähti sen
vieressä olevan tasaisen, hiukan pienemmän kivenlohkareen päälle ja rupesi
mutustamaan eteensä asetettua herkullista lihakimpaletta.
"Ai, huomenta Spinda", Veronica sanoi lempeällä äänellä.
"Huomenta", Spinda vastasi.
Hän söi lihansa nopeasti."Äiti, voinko mennä rannalle leikkimään?" hän kysyi
nielaistuaan viimeisen suupalansa.
"Tietenkin", Veronica vastasi."Mutta muista olla varovainen", hän lisäsi.
Spinda loikki ulos ruokakammion oviaukosta ja huikkasi samalla:"Lupaan!
Tulen takaisin ruoka-aikaan!"
"Hyvä on", Veronica huusi hänen peräänsä.
Spinda liiti kallionkiellekkeeltä suoraan alapuolella kasvavien kitukasvuisten
kuusien joukkoon ja lähti tallustelemaan rantaa kohti.
Päästyään sinne hän ryntäsi suoraan siihen luolaan, joka johti Fenriksen luo.
Spinda ahtautui kapean käytävän läpi - joka oli niin pieni, että sitä voisi sanoa
pikemminkin raoksi - ja päätyi lopulta tuttuun, valtavaan kammioon, joka oli niin
suuri, että ainakin viitisenkymmentä lohikäärmettä mahtuisi lentämään siellä.
Spinda istahti alas.Hän suuntasi katseensa suoraan edessään avautuvan
sakeavesisen maanalaisen järven vastarannalle.Fenristä ei näkynyt.
"Fenris!" Spinda huuti."Fenris, oletko siellä?"
Silloin tuttu punainen lohikäärme ilmestyi näkyviin vastarannalla olevasta
luolasta."Fenris!" Spinda huudahti iloisena.
Fenris loikkasi veteen.Spinda näki, kuinka hän sukelsi veden alle ja pysyi
siellä uskomattoman kauan.
Yhtäkkiä Fenris pärskähti pintaan aivan Spindan edessä."Yllätys!" Fenris
huudahti ja nousi ylös vedestä."Senkin!" Spinda huudahti leikkimielisesti
naurahtaen."Mukava nähdä sinut taas, Spinda!" Fenris sanoi hymyillen.
Ennen kuin Spinda ehti sanoa mitään, Fenris jatkoi:"Tule.Näytän sinulle
jotain." Sitten hän laskeutui takaisin sakeaan veteen ja jäi odottamaan, että
Spinda nousisi hänen selkäänsä, ja sitten he lipuivat yhdessä vastarannalle.
Fenris johdatti Spindan erään pimeän luolan uumeniin.Se johti pieneen
käytävään, jonka päässä hehkui jotain oranssinkellertävää.He saapuivat lopulta
pikkuiseen kammioon, jonka keskellä rätisi nuotio.
"Mitä me täällä teemme?" Spinda kysyi.
"Katso." Fenris työnsi päällään suurta vaaleanruskeaa kivenjärkälettä eteenpäin.
Sen takaa paljastui salainen käytävä.Spinda huomasi sen olevan täynnä vettä.
"Tuoko siis johtaa sinun kotiisi?"
"Jep." Fenris nyökytti päätään."Tule."
Spinda tuijotti Fenristä epäuskoisena."Mutta enhän minä osaa uida!" hä muistutti.
"Ei sinun tarvitsekaan."
Spinda hämmästyi."Miten niin?" hän kysyi.
"Tuolla luolassa on voimakas maanalainen virtaus", Fenris selitti."Se on peräisin
siitä järvestä."Spinda tutkaili luolan suuaukkoa kiinnostuneena."Sinun tarvitsee vain
pidättää henkeä noin...kymmenen sekuntia", Fenris lisäsi.
"Ömm...hyvä on." Spinda tassutti lähemmäs."Mutta mene sinä ensin."
Fenris nyökkäsi.Hän sukelsi suoraan virtaukseen ja katosi näkyvistä.
Spindaa hirvitti.Hän muisti, kuinka hän ensimmäisellä retkellään tänne oli vajonnut
kauhistuttavan syvän maanalaisen järven syvyyksiin.Mutta sitten Fenris oli
pelastanut hänet...
Spinda ravisti päätään selvittääkseen ajatuksensa.Hän sulki silmänsä, veti
syvään henkeä ja...sukelsi luolaan.
Hetken päästä Spinda olikin jo perillä.Fenris seisoi hänen edessään lämpimästi
hymyillen."Tervetuloa kotiini", Fenris sanoi.
Spinda katseli ympärilleen maanalaisessa luolassa.Heidän edessään oli leveä
käytävä, joka oli reunustettu kultaisin pikarein, jotka kimaltelivat puunjuurikaton
aukoista tulvivassa auringonvalossa tasaisten välimatkojen päässä toisistaan.
Spinda mietti, mahtoiko niiden pohjalla olla hiukan lehtiä tai sammalta, sillä
jokainen niistä roihusi oransseja lieskoja.
Lattia oli harmaata kiveä, joka poltteli ja kimalteli Spindan jalkojen alla
auringonvalon osuessa niihin.
Seinien raoista pursuava sammal ulottui lattiasta kattoon, ja kellastuneet ja
rapistuneet lehdet lojuivat käpristyneinä lattian reunoilla.
Fenris lähti kävelemään hitaasti käytävää pitkin kohti suurten, sinisinä hehkuvien
kivien kasaa.
"Täällä sinä siis asut", Spinda kuiskasi.
"Kyllä vain", Fenris vastasi.
"Se on...upea", Spinda henkäisi luomoutuneena.
"Asun täällä siskoni Moltesian kanssa", Fenris kertoi.
"Entä vanhempasi?" Spinda kysyi.
Fenris vaikeni.Hänen kasvoilleen ilmestyi surullinen ilme."He...ovat kuolleet..." hän
sanoi hiljaa.
"Ai.Ymmärrän", Spinda kuiskasi..
Yhtäkkiä nuori, oranssi lohikäärme ilmestyi kivien takaa."Fenris!" kuului iloinen
tervehdys.Oranssi lohikäärme loikki Spindan ja Fenriksen luo.
"Moltesia, tässä on Spinda.Spinda, tässä on Moltesia", Fenris esitteli.
"Hauska tavata, Spinda", Moltesia tervehti.
"Öh, samoin", Spinda vastasi.
Moltesia kulki muiden edellä, kun he kävelivät sinisiä kiviä kohti.
Kun he saapuivat perille, Spinda huomasi, että katossa, aivan kivien yläpuolella,
roikkui ylösalaisin suuri, sininen kristalli, joka tuotti valtavasti sinistä valoa.
"Tässä minä ja Moltesia nukumme", Fenris selitti Spindalle.
"Hei Fenris, minun on pian palattava äitini luokse", Spinda sanoi yhtäkkiä, kun
tajusi, että ruoka-aika olisi pian.
"Pitääkö?" Fenris kysyi."No, tule.Näytän sinulle uloskäynnin."
Fenris johdatti Spindan erään pienen käytävän luo.
"Oli mukava taas tavata, Spinda", Fenris hymyili."Niin oli", Spinda vastasi.
Silloin Fenris puski Spindaa hellästi poskeen.Spindan silmät heittäytyivät
selälleen hämmästyksestä.Sitten hän punastui ja hymyili ujosti.Kumpikaan ei
sanonut enää mitään, kun Spinda työntyi käytävään ja katosi pimeyteen.
Vasta toiselle puolelle pästyään Spinda oikeasti tajusi, kuinka paljon hän piti
Fenriksestä.
Milja Valtonen
Tolppilan koulu
4A
|
|