Kadonnutta etsiessä
|
On tuulinen ja keväinen poutapäivä. Yksityisetsivä Otto Kuhala on suostunut ottamaan meidät mukaansa etsimään Toni Visakangasta, joka on mystisesti kadonnut. Mukanamme on myös Kuhalan koira Jeri. Pysäytämme automme muutaman metrin päähän pihasta, koska tie on ajokelvoton. Kävelemme mutaista pientä tietä kohti taloa. Talo sijaitsee kaukana asutuksesta, keskellä metsää. Talo on pieni ja keltainen ja se vaikuttaa autiolta. Näyttää ettei kukaan olisi käynyt täällä koko talven aikana. Tunnelma talon pihassa on masentunut ja samaan aikaan jännittävä.  Talon ovi on lukittuna, emmekä löydä avainta paikoista, jonne ihmiset yleensä kotiavaimen piilottaisivat. Lopulta Kuhala tiirikoi oven auki, jotta pääsisimme katsomaan onko Visakankaalle tapahtunut jotain. Astelemme taloon, jossa tuoksuu kummallinen, ummehtunut ja asumaton haju. Kuhala pyytää Jeriä jäämään ulos, jottei koira sotkisi paikkoja, "Mitä jos tsekkaamme nopeasti nurkat, niin mene sinä pihaan odottamaan", hän sanoi lempeästi koiralleen joka on yltäpäältä mudan peitossa. Lähdemme Kuhalan perässä tutkimaan taloa. Hiiren paskaa on joka nurkassa ja tapetit ovat haalistuneet. Astelemme ensimmäiseksi makuuhuoneeseen ja sen jälkeen pieneen keittiöön, tuloksetta.  Jatkaessamme talon tutkimista, Kuhalalle tulee ajatus siitä, että joku on käynyt talossa lähiaikoina, vaikka siellä ei ole varmasti oltu yötä sitten viime syksyn. Ajatus jää kuitenkin sikseen, kun sitä ei pystytä mitenkään todistamaan. Suunttaamme askeleemme seuraavaksi kohti vinttikerrosta, jonne kulkee kapeat portaat keittiön kautta. Etova, ummehtunut tuoksu vain voimistuu. Päätimme ottaa esiin taskulamput, joiden valossa pystymme erottamaan lattiasta kaiken romun keskeltä jalanjälkiä, joiden Kuhala arvio muodostuneen talven jälkeen. Huoneessa ei näytä olevan muuta katseltavaa, ja olemme jo lähdössä, kunnes Kuhala tönäisee huoneessa olevaa mallinukkea, joka kaatuu. Voimme tuntea, kuinka sykkeemme nousee, tuntuu kuin olisimme jossain kummitustalossa. Lähdemme tutkimaan tilaa, jonka mallinukke kaatuessaan muodostaa. Raivasimme tietämme eteenpäin, kunnes koko talon peittämän etovan hajun lähde löytyi. Muoviin kahden narunpätkän avulla peitelty telttakangaskäärö paljastui olevan päästäisten ja muiden pikkueliöiden tekemiä reikiä täynnä. Kuhala sanoi meille tutkivansa kääröä tarkemmin, leikkasi nyörit irti ja pyysi meitä ojentamaan itselleen harjanvarren, joka nojasi muuria vasten. Kuhalan sohiessa harjanvarrella kangaskääröä auki, tunnemme kuinka kuvotuksen tunne vain pahenee; emme ole tottuneet tällaiseen. Kankaassa oleva veri saattoi olla hevosesta tai ihmisestä, mutta käärössä oleva uhri oli ennen kuolemaansa ehtinyt vuotaa kuiviin. Huomaamme veren muodostavan kankaaseen karttamaisen kuvion; joissakin kohdissa voisi erottaa riuskaotteisen tekijän aikaansaamaa mursketta, siruja ja tahmaisia esiintymiä. Nyt jopa Kuhalan täytyy kääntyä poispäin ruumiista, vetämään henkeä ja keräämään rohkeutta jotta voisi jatkaa tutkintaa. Pohdimme, miksi ruumis on kätketty juuri ullakolle ja epäilyksemme on, että ruumis on tuotu sinne vain tilapäispiiloon. Ehkäpä kätkijä olisi tullut myöhemmin hakemaan ällöttävän salaisuutensa. Päätämme lähteä pois paikalta, "Kuinkakohan paljon sotkimme jälkiä tutkiessamme, tämähän on rikosasia", Kuhala totesi meille kun kävelemme alakertaan ja ulos, jotta saamme raitista ilmaa. Tulemme takaisin pihalle, missä Jeri odottaa meitä korvat filosofisesti sojottaen. Vaikka ulkona tuulee, sisätilojen hajua on vaikea saada pois nenästä. "Palataan kotiin, ei täällä taida enempää viisastua", Kuhala toteaa ja lähdemme kävelemään hänen autolleen. Ennen kuin ehdimme autolle, Visakankaan tonttia rajaavan aidan taakse ilmestyy Vesa Rantanen. Kysymme Kuhalalta kuka hän on, ja hän kertoo Rantasen olevan mies, joka pelasti hänet kuolemalta hotellin pihassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen aikana. "Mitä helkuttia sinä täällä teet?" Rantanen kysyy osoittaen sanansa Kuhalalle. Kuhala kiertää kysymyksen kysymällä Rantaselta samaa. "Tässä on lähellä korvasieniesiintymä." Lopulta Kuhala kertoo Rantaselle etsivänsä Toni Visakangas-nimistä miestä. Rantanen ei ole kuullutkaan kenestäkään Visakankaasta, joten puhuttavaa ei enää ole. Kuhala sanoo meidän palaavan takaisin Jyväskylään ja lähdemme jälleen autoa kohti. "Jeri, tuus pois sieltä!", Kuhala huutaa koiralleen joka on mennyt talon alle ja haukkuu kiivaasti kuin olisi löytäny jotakin. Kuhala huutaa koiraansa uudelleen ja tällä kertaa Jeri rupesi kiskomaan mukaansa jotakin josta se ei halunnut luopua. Nauramme yhdessä Kuhalan kanssa koiralle. Jeri ahkeroi saaliinsa kanssa kovasti ja pian se tuleekin esiin tuhkanharmaaksi värjääntyneenä talon alta. Sitten Jeri irrottaa hampaansa muovikassista ja kohottaa selkäkarvansa; sen pää vapisee ja silmät hehkuu. Menemme lähemmäs katsomaan mitä kassissa on. Kuhala avaa inhoava ilme naamallaan muovikassin kahvoja. Rantanen tulee takaisin paikalle ja menee Kuhalan luokse. Lopulta kassi aukeaa ja ilman täyttää niin voimakas etova leyhähdys että olemme lähellä lentää selälleen. Sitten kassin pohja pettää, maahan vierii jokin pyöreähkö, homeen kuorruttama kammotus, jonka pyöriminen pysähtyi tikkaisiin. "Jumalauta", henkäisee Kuhala. Esine on pää. "Onko tuo Visakangas?", Rantanen kysyy meiltä. Emme voi tietää vastausta, koska päästä näkyy meille vain takaraivo. Kuhala päättää soittaa hätäkeskukseen. Poliisilla tulisi kestämään kauan ajaessa tänne huonokuntoisia teitä pitkin. Menemme autoon istumaan ja odottamaan. "Sen on pakko olla Visakangas, kukas muukaan se voisi olla." Rantanen sanoo. Kuhala vastaa vain että parempi odottaa poliisia. Loppupäivämme on täynnä selontekoja, vastauksia, tarkkoja aikamäärityksiä ja reittikuvauksia menemisistään. Pääsemme lähtemään kauhujen talolta kellon viiden aikoihin. Kuhalan seurassa olemme viettäneet elämämme jännittävimmän päivän. Ensimmäinen kuva kuvastaa Visakankaan autiotaloa. Toisessa kuvassa on Kuhalan koira Jeri. |
Toimittaja(t): Alexandra & Anna
Luotu: 16.3.2011 13:00
Muokattu: 29.3.2011 21:58